Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

3.10.2013

Pettyneet huippuosaajat romuttavat koulumotivaation

Näppituntumalta vaikuttaisi, että nyt on paljon enemmän kouluun sopimattomia lapsia kuin omana kouluaikanani, mistä herääkin ajatus, että onko koulu sopimaton lapsille. Johtuuko tämä kohtaanto-ongelman lisääntyminen sitten siitä, että kurinpito on korvattu medikalisaatiolla, sitä en tiedä.

Koulussa viihtymättömyys aiheuttaa myös koulussa viihtymättömyyttä. Väite kuulostaa triviaalin tautologiselta, mutta tarkoitan sitä, että kaikkea koulussa viihtymättömyyttä ei kuitenkaan voine palauttaa koulun sopimattomuuteen lapsille. Kyse on osittain myös sukupolvien välisen kulttuurisen kuilun kasvamisesta, jolloin edellisen sukupolven edustamiin auktoriteetteihin pitää tehdä aina edellistä polvea kärjistetympi pesäero. Koulussa viihtymättömyydestä tulee itseään toteuttava ennuste: koska koulu edustaa auktoriteettia, kaikki, jota siellä tehdään, on mälsää.

Ei kouluviihtyvyys ja koulumotivaatio (joka on usein palautettavissa koulussa viihtymättömyyteen, joskin ei tietenkään selkeissä neurologisissa tapauksissa) ainakaan kasva niistä ulkoisesti aikuisen mitat täyttävistä esimerkeistä, jotka ruikuttavat onnetonta kohtaloaan ääneen, näistä korkeakoulututkinnon suorittaneista, jotka pitävät yhteiskunnan tai järjestelmän epäonnistuneen tehtävässään hankkia heille kallista koulutustaan vastaava päivähoitopaikka. Vaikka ei voikaan vaatia, että oman aikuisuutensa hukanneita tai edes sitä löytämättömiä epäaikuisia pantaisiin tilille toisten kasvatuksellisista haasteista, niin yhteiskuntarauhan nimissä, pettyneiden huippuosaajien pitäisi olla ihan hiljaa.

Mitä useampi omaan uraansa pettynyt korkeakoulutettu ruikuttaa kohtaloaan ääneen, sitä todennäköisempää on, että joku huonosti koulunkäyntiin motivoitunut lapsi sen näkee tai kuulee, ja oppii, että koulunkäynti ei sittenkään kannata, vaikka vanhemmat ja opettaja väittäisivät ihan mitä. Opettajana oleminen onkin usein interventio, joka tapahtuu epäonnistuneen vanhemmuuden jälkeen, ja vanhemmuus taas usein on - käyttääkseni lastenpsykiatrista termiä - "haasteellinen" interventioyritys keskenjääneen aikuistumisyrityksen jälkeen.

Ei kommentteja: