Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

9.6.2013

Kun peli lakkaa olemasta leikkiä

Monet sivistyskulttuurit - play, spielen, spela, giocare, jouer - ovat ymmärtäneet, että peli on leikkiä. Monissa peliporukoissa kuitenkin on primitiivisiä yksilöitä, jotka eivät tätä tiedä: miehiä, joiden kasvojen väri vaihtelee punertavan ja kalpean välillä huonon kameleontin tavoin heidän sylkiessään ohjeistusta kanssaleikkijöilleen, jotka sijaitsevat leikkikentällä väärissä paikoissa.

Näitä pelaajavalmentajia on kahta koulukuntaa. Ensimmäisiä kutsun paremman puutteessa turkkalaisiksi: heidän humanisminsa ei riitä, jos esimerkiksi kuumetoipilas ei suvaitse juosta itseään hengiltä jok´ikisen toivottoman pallon perässä. Toiset ovat vain yksinkertaisesti besserwisseröiviä natseja: lienevätkö pettyneitä entisiä wannabe-pelaajia vaiko wannabe-valmentajia, joiden maailmankuva ei kestä sitä jos jollakin on toisentyyppinen aika-avaruuskoordinaattoristo tai vaikka vain paskempi keppi kädessä.

Minulle joukkuepelit ovat sosiaalista, leikkisää liikuntaa, paino kaikilla sanoilla. Nämä pelaajavalmentajanatsit vievät pois pelistä kaikki edellämainitut elementit, jättäen jäljelle silkan sodan, saaden kaltaiseni kunujaon synnynnäisen jakojäännöksen tuntemaan olonsa pitkin hampain joukon jatkeena siedettynä, huonosti peitellyn hyvinkasvatetun kvasihumanismin nimissä siedetyn pelitaktiikan kiintiökeharin, palauttaen kunujaon primitiivisen pudotuspelihengen kunniattomaan arvoonsa, jossa se ei ollut edes 32 vuotta sitten peruskoulun kolmannella luokalla, jolloin koulua vaihdettuani en enää onnistunut millään verukkeella pidättäytymään lapsien urheilullisten missikisojen ulkopuolisena.

Olen joskus aikaisemminkin karsinut liikuntalajiohjelmistoani jos peliporukassani on ollut yksi satunnainenkin taktiikkanatsi, pelastaakseni molempien meidän kasvot. On kaikille kivempaa jos en joudu miettimään sitä, onko pätevä tapa vältellä pelinatseja kantamalla aina niin kattavaa pelipaita-arsenaalia että on mahdollista aina välttämällä välttää hankkiutumasta samalle puolelle tällaisen kanssa.

Juostessani olen aina riittävän vauhdikas itselleni, oman elämäni vireeni, ja taktiikkanatsit tekevät liikuntalajivalintani hyvin helpoksi minulle: yksilölajeissa ainakin välttyy nöyryytykseltä ja vihastumiselta, enkä näe tarpeen ehdoin tahdoin hankkia itseäni aggressiiviseksi ja vihaiseksi. En tunnista itseäni semmoisena enkä pidä itsestäni semmoisena.

Peli voi olla leikkiä, jos sitä harrastaa ystävien kanssa. Pelitaidoiltaan hyvin heterogeeninen äijäfutisporukkani vuodesta noin -92 onnistuu täysin peittämään pelitasojen hierarkkisuuden, johtuneeko siitä että ensin oli ystävyys vai sana, sitä en tiedä ja siitä viis, sanan ollessa useimpien lukema Johan Huizingan Leikkivä ihminen. Uusien ystävien toivossa pelaaminen ei kannata.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ai kas vain.Natsien moderni perillinen se taas rasistisesti vihaulostaa.Meneekö taas sienien piikkiin???Tein anonyymin ilmiannon viharikoksestasi mädättäjä.Tietenkin kaksoisstandardi pitää huolen siitä ettei se mihinkään etene...