Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.11.2012

Poikien ja tyttöjen leikit?


Jostakin syystä kohta 5-vuotias poikani on ollut koko ajan kiinnostunut aseleluista ja taisteluleikeistä: Bakuganeista, Lego Ninjago-hahmoista ja niin edelleen, vaikka minä, hänen isänsä, olen sivari. Jostakin syystä hän on myös ollut koko ajan kiinnostunut autoista, kaivinkoneista ja herra ties millaisista surisevista ja pärisevistä ajovempeleistä, vaikka minulla ei ole edes ajokorttia. Tosin niin olin minäkin, vaikka isäukkoni romutti ensimmäisen – ja viimeisen – autonsa muutamia viikkoja ennen syntymääni.
Eivät leikit tai lelut sinänsä ole sukupuolisidonnaisia, mutta kiinnostuksenkohteet voivat olla. Minä yhteiskuntatieteilijänä olen viimeisiä henkilöitä yliarvioimaan geenien merkityksen ihmisten käyttätymisen motiivien selittäjinä, mutta kyllä tässä nyt kuitenkin jotain korrelaatiota täytyy olla: pojat nyt vaan taitavat olla kiinnostuneita taisteluista, aseista, autoista ja työkoneista ilman että näitä mitenkään promovoisi. tai heitä provosoisi. En minä mitään autotartuntoja tai muita miehisiä sukupuolioletusmalleja päiväkodista saanut kun en semmoisessa käynyt, joten jostakin nämä kiinnostuksen kohteet ovat peräisin (olin tosin täysi amatööri parhaaseen lapsuudenystävääni Jaska-serkkuun verrattuna, jonka isä oli automekaniikko. Jaska osasi ajaa mopolla jo ennen kouluikää). 
Kun ei minulla tyttölasta ole, en pysty vahvistamaan, ovatko tytöt sitten mahdollisesti luonnostaan suuntautuneita kotileikkeihin, nukkeihin ja prinsessoihin. Kuulemani perusteella ovat.
Kun Ruotsissa on esitelty tietoisesti sukupuolirooleja koettelevia lelukuvastoja, tätä on kauhisteltu niin itäisissä kuin läntisissäkin suurvalloissa. Ovat pitäneet tätä sulana hulluutena. Mitäs se nyt heille kuuluu, miten ruotsalaiset lapsensa kasvattavat. Ihan vapaasti pojille saa mainostaa ”tyttöleluja”, ja antaakin sellaisia. Ja päinvastoin. On vain hyvä, että ihminen oppii jo pienestä, että tausta - oli kyse sitten sukupuolesta, ihonväristä tai mistä hyvänsä - ei rajoita mahdollisuuksien kirjoa. Valitkoon itse.  
Mitä enemmän lapsille näyttää erilaisia juttuja, sitä paremmat edellytykset heillä on löytää ihan itse se oma juttunsa. Ilman muuta kannattaa opettaa omalle lapselle, että maailmassa ei pitäisi olla mitään sukupuolisista tai muista rooleista johtuvia rajoituksia ja että ne roolitkin ovat itse asiassa ihan turhia, joten ei tässä mitään hulluutta ole. Tuokaa vaan kaikin mokomin nuket pojille ja ajovempeleet tytöille, ja katsotaan sitten, mitä lapset valitsevat. Vaikka kaikki kiinalaiset hyppäisivätkin yhdellä kertaa sulasta järkytyksestä.
Jostakin syystä kuitenkin useimmat pojat taitavat valita ne ajovempeleet ja useimmat tytöt ottavat ne nuket, ja tehkööt sitten kaikin mokomin näin jos se on heidän oma valintansa, mutta jokainen enemmistöstä poikkeava valinta on kuitenkin suojelemisen arvoinen ja enemmistön elämäntapavalinnoista poikkeavien valintojen on oltava mahdollisia. Ja mistäs muuten lapset saisivat tietää, että ne ovat mahdollisia ellei niitä lapsille näytetä?
Verkkohesarin uutisen aiheesta voi lukea klikkaamalla allaolevaa linkkiä:

29.11.2012

Ei ole paskatyötä, ei...

Tiistai-iltaisissa nuorten syrjäytymisiltamissa puhuttiin paljon paskatyöstä. Yhdet kiistivät sellaisen olemassaolon, syyllistäen osaa nuorista siitä, että nämä olettavat kaiken työn olevan heti mulle kivaa nyt ja siksi nämä kieltäytyisivät epämielekkääksi katsomastaan työstä ja toiset taas kannustivat (tai pakottaisivat) nuoren tekemään mitä hyvänsä työtä. Tämä pakottaminen voi olla kepin naamioimista porkkanaksi; toimeentulotuen ja työttömyyskorvauksen tekeminen vastikkeelliseksi voidaan perusteella kauniimmin sillä, että väitetään kaiken työn olevan kannattavaa. Ja jos ei tiedetäkään tarkkaan, että miksi se on kannattavaa, niin sitten vedotaan ansioluettelon mustiin aukkoihin, jotka pitää täyttää, koska näyttää rumalta tai ainakin epäilyttävältä, jos ansioluettelossa on mustia aukkoja. Jotka ovat monilla nuorilla pikemminkin valkoisia, sillä ei ansioluetteloakaan voi tyhjästä nyhjästä, ja ei ei-minkään väliin voi tulla mitään. Kun sitä väliä ei ole!

Studioon oli marssitettu sankarillisuudessaan velvoittavia esimerkkihenkilöitä siitä, miten tsupparista on mahdollista edetä toimitusjohtajaksi. No, toki tämmöisiäkin tapauksia on. Nuorille, joilla ei ole työkokemusta, melkein kaikki varmaan onkin parempi kuin ei mitään.

No, hyvä, jos edes nuorista päästäisiin yksimielisyyteen. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä vähän vanhemmille sellaisille ihmisille, jotka eivät oikein ole perustaneet pysyvää jalansijaa minnekään? Olen töissäni lukenut yli kolmekymppisten cv:itä, joissa ei ole koulun jälkeen paljoa muuta ollut kuin pari lastenvahtikeikkaa, vähäsen ostoskeskuksen vartiointia ja mainostenjakoa, ja tämä ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen ongelma vaan myös yksilöllinen tragedia.

Kehottaako maisteria puhelinmyyjäksi, ekonomia sihteeriksi ja diplomi-insinööriä siivoojaksi? Onko tosiaankin kaikki työkokemus hyvästä? Kaikesta toki oppii elämän korkeakoulussa jotakin, jos ei muuten, niin takaperoisesti, ja rahaa niistäkin saa, tosin aika vähän. Mutta onko tosiaankin mahdollista ponnistaa sihteeristä toimialajohtajaksi tai siivoojasta kehittämispäälliköksi? Jonkun työnantajan silmissä koulutusta vastaamattomat työt leimaavat tekijänsä epäonnistujaksi. Sanokaa siis se työnantajille: että kaikki työ on arvokasta. Ei ole paskatyötä, ei...

Aikaisemman aihetta sivuavani kirjoituksen ei enää niin nuorista nuorisosyrjäytyneistä voi lukea allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.fi/2012/03/ei-enaa-kovin-nuoret.html 

28.11.2012

Porvoon Vihreiden syyskokouksen valintoja

Porvoonseudun Vihreiden syyskokous valitsi ensi vuodelle puheenjohtajakseen Michael Perukankaan toiselle vuodelle; varapuheenjohtajaksi valittiin Tuomas Green, taloudenhoitajaksi Tatu Chanth ja muiksi hallituksen jäseniksi Marianne Chanth ja Minna Siltala-Nyman. Hälytysvalmiudessa eli varajäseniä ovat Jocke Lybeck ja Maarit Sulkunen. Tilintarkastajaksi valittiin Pasi Siltakorpi ja varatilintarkastajaksi Marja Wilen. Yhdistyksen syyskokouksessa hyväksytty toimintasuunnitelma julkaistaan täällä lähipäivinä; seuraa tätä sivua!

27.11.2012

Kehu nuori voittajaksi

Tämäniltaisen "suuren kansallisen nuorten syrjäytymisillan" kunniaksi voin nyt kantaa korteni kekoon. Lupasin ennen vaaleja eräälle pitkän linjan nuorisotoimijalle esittää jotakin rakentavaa sen sijaan että vain yhdyn presidentti Niinistön niksi-Pirkan arvostelijoihin. No, tässä tulee yksi niksi lisää.

Jos tarpeeksi usein sanotaan, että ei tuolla asuinpaikalla, noilla papereilla tai noilla naamalla oikein ole mihinkään, niin aina muutama erehtyy ottamaan tuollaiset lopullisena tuomiona. Toisten ihmisten leimaamista ei kertakaikkiaan saa tehdä. Sanat ovat tekoja.

Olen kasvanut viime aikoina pikku hiljaa ymmärtämään, että aivan liian vähän ihminen saa tunnustusta ja kehua, saati päänsilitystä. Jos sellaista ei saa edes kotonaan, sitten on ihminen hukassa. Ja aika moni on, koska heillä ei ole kotia, tai ainakaan sellaista kotia, jossa jaettaisiin mitään muuta kuin nyrkkiä.

Toisen kehuminen on helppoa. Etenkin kun jokainen meistä osaa jotakin. Ja silloinkin kun ei tee mitään ihmeellistä, tekee kuitenkin jotakin. Jos ei jokainen meistä ole maailman kaunein tai paras, tämän savotan voi aloittaa kehumalla työkavereitaan, ja tässä esimiestehtävissä toimivilla on erityisvastuu. Ja muulloinkin voi kehua toista vaikka fiksuksi tai kauniiksi.

Kehuminen on ihan helppoa. Ei niiden arkisten tekojen tarvitse olla niin ihmeellisiä: voi sanoa esimerkiksi että hyvin sanottu. Tai hyvin siivottu, tyylikkäästi pukeuduttu tai hienosti ripustetut pyykit. Tämän voi jokainen aloittaa jo huomenna! Eikä kehumista tarvitse lopettaa kun kehuttava aikuistuu: kehu kaikkia lähimmäisiäsi!

Sitten vielä toinen arkinen vinkki: jos sinulla on auto ja naapurissasi on työtön, vie hänet Kuninkaanportin työkkäriin!

26.11.2012

Maahanmuuttajien rikoksista puhuminen on rasismia


Eräässä blogissa ihmeteltiin sitä, miksi ei saa ääneen ihmetellä maahanmuuttajien tekemiä rikoksia, että onko sitä sitten automaattisesti rasisti, jos "syyllistyy" "maahanmuuttokritiikkiin". Toivoisin ihan reiluuden nimissä, että vähän skarppaisivat sitä argumentaatiotaan. Jos haluavat puhua maahanmuuttokritiikistä, puhuisivat sitten siitä eivätkä yksittäisten ulkomaalaistaustaisten ihmisten tekemistä rikoksistä. En osaa nähdä mitään eroa sillä, suorittaako varkauksen tai raiskauksen suomalainen, ruotsalainen, norjalainen, kristitty, muslimi, baha'i, ateisti tai agnostikko. Yhtä hyvin voisi nostaa esille, oliko epäilty hevari, hiphoppari, punkkari, jazzari, klasari vai kansanmusiikin ystävä, tai sen, kantoiko epäilty West Hamin, Millwallin, Tottenhamin, FC Lahden vai Belgradin Punaisen Tähden kannattajatunnuksia.

Jos nostaa esille ulkomaalaistaustaisten ihmisten tekemiä rikoksia, tällöin pitäisi sanoa myös se, miksi haluaa nostaa esiin yhden valikoidun taustatekijän rikoksentekijöiden (tai niistä epäiltyjen; epäilty ei ole yhtä kuin rikollinen ellei sitten näillä sananvapauden kansantribuuneilla ryhdytä kansantuomioistuimeksi) taustasta. Mitä hyötyä epäillyn yhden ominaisuuden korostamisesta on uhrille, yhteiskunnalle tai epäillylle itselleen? Miten se auttaa ketään ymmärtämään teon motiiveja tai miten se auttaa uhria selviämään rikoksesta, yhteiskuntaa tekemään "hyödyllisempää" ja/tai "tehokkaampaa" politiikkaa tai epäiltyä selviämään tässä ihmisen maailmassa jotenkin säädyllisemmin ja mielekkäämmin? Jos nostaa esiin epäiltyjen taustan, tällöin rakentava suhtautumistapa asioihin esittäisi myös mahdollisia tapoja ehkäistä nimenomaan jonkin tietyn taustan ja jonkin tietyntyyppisen rikoksen välistä korrelaatiota.


Rotua ei tieteellisenä käsitteenä voida pitää horoskooppia kummempana. Rodut on luotu rasistisia erottelutarpeita varten, mitään muuta olennaista lisäinformaatiota ne eivät tuo. Tosin, roduista voidaan analyyttisessä mielessä puhua silloin kun ne ovat seuraus kuten esimerkiksi "rodun" rasistisen syrjintäkäytön aiheuttama marginalisaatio, jonka seurausilmiöinä voi sitten kehittyä alakulttuureita. Ja niille, jotka eivät tiedä, mikä on alakulttuuri, niin alakulttuuri ei ole arvottava käsite. "Ala" ei tarkoita alempiarvoista vaan alaluokkaa merkityksessä "sub". Esimerkiksi hiphop on yksi musiikkikulttuureiden alalaji eli alakulttuuri.


Ihmisen toimintaa selittävät monenlaiset taustamotiivit, joista rotu tai etninen tausta ovat, kuten edellä todettu, jos eivät kuvitteellisia niin ainakin tarkoitushakuisesti ulkoapäin asetettuja synteettisia (ei analyyttisia) kategorioita. Suomeksi: esimerkiksi ihmisen taloudellinen asema, koulutus ja oma viiteryhmä (viiteryhmä on se ryhmä, jonka mielletään selittävän omaa identiteettiä; viiteryhmän ei tarvitse olla jäsenryhmä, kuvitteellinenkin ryhmä riittää, esimerkiksi "nörtit") selittävät käyttäytymistä paljon paremmin kuin ihonväri. Hyvin harvoin voidaan varmuudella osoittaa, että yksi taustamuuttuja selittäisi tyydyttävästi ihmisen toimintaa, ja jotta näin voisi olettaa edes teoreettisesti, kaikki muut tekijät pitäisi voida eliminoida. Ihmisillä ei kuitenkaan tällaisia laboratoriokokeita voi suorittaa.


Jos ei ole esittää mitään mallia, jolla taustan vaikutus rikollisten tekojen (tai ylipäätään minkäänlaisten tekojen) motiiveihin voitaisiin vakioida eikä ainuttakaan mallia, jolla sitten nämä rikoksentekijät voitaisiin saada yhteiskuntakelpoisiksi, eikä ainuttakaan syytä, miksi etninen tausta kaikista mahdollisista taustatekijöistä on nostettava esiin, on rasisti.

24.11.2012

Hannu Penttilä haluaa tuhota Helsinkipuiston


Tuomarinkartano.

Tämänpäiväisen Hesarin jutun mukaan kaupunkisuunnittelutoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä (SDP) aikoo selvittää, voisiko nk. Uuspellolle, Vanhan Tuusulantien ja Tuomarinkartanon välisille pelloille rakentaa noin tuhat pien-, pari- ja rivitaloasuntoa.

No, ei kyllä voi. 33 hehtaarin peltoalue kuuluu valtakunnallisesti arvokkaiden kulttuuriympäristöjen joukkoon. Aivan lähellä, joskin kuntarajan väärällä puolella Tammistossahan on asuntoja vaikka lampaat söisi. Sitäpaitsi alue kuuluu Helsinkipuistoon, joka taas saumattomasti liittyy Keskuspuistoon.

Penttilän höpsäys on seurausilmiö siitä, että pääkaupunkiseudulla kuntarajat estävät järkiperäisen yhdyskuntasuunnittelun, kun kunnat kilvan tavoittelevat nk. hyviä veronmaksajia. Siksi kuntarajan toisella puolella olevat asunnot pellon toisella puolella eivät olekaan osa ratkaisua vaan osa ongelmaa. Tämän vuoksi Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa pitääkin saada yhteen, mitä pikemmin, sitä paremmin, vaikka tähän tarvittaisiinkin sitten Valtioneuvoston pakkoa.

Penttilä toivoo, että Helsingin kaupunginhallitus tukisi hänen kuningasajatustaan, minkä jälkeen pallo olisi Ympäristöministeriöllä. Sen pallon YPM on saman tien heittänyt Uudenmaan Ely-keskukselle ja Helsingin kaupunginmuseolle. Ainakin kaupunginmuseo tämän stoppaa, jos ei Ympäristöministeriöstä ollut tähän. Ville Niinistö, sano jotain!

23.11.2012

Mitä yhteistä on asuntolainalla ja politiikalla?

Molempia tarvitsevat kaikkein eniten ne, joille ne ovat kaikkein vähiten ajankohtaisia. On niillä tietysti ihan triviaalikin yhteys: politiikassa päätetään myös asumisesta. Se, että meillä Suomessa on hallitsevana asumismuotona omistusasuminen, on politiikan tulosta, samaten se, että Suomessa vuokra-asuminen ei ole järkevä vaihtoehto.

Se, että omistusasuminen on kohta ainut sosiaaliturvan muoto, johtuu siitä kun 90-luvun alun suuresta lamasta alkaen hyvinvointivaltiota alettiin systemaattisesti romuttamaan, ja lopullisesti tuhon viimeistelee huoltosuhteen romahdus, jota sukupolveni luuli vielä ennen kevättä 1991 taivaaksi: kun suuret ikäluokat jäisivät eläkkeelle, he jättäisivät meille työpaikkansa, mahdollisesti asuntonsakin. No, työpaikat he vievät hautaan mukanaan, ja asuntojenkin kanssa on niin ja näin.

Vuokra-asuminen on ihan okei, mutta sitten kun jäädään eläkkeelle, se ei enää olekaan. Meillä Suomessa vuokralla asuvat eläkeläiset tulevat muodostamaan tulevaisuudessa kantokykypommin. En edes oleta pääseväni eläkkeelle 65-vuotiaana, mutta jos edes 75-vuotiaana...

... niin siinä vaiheessa asunnon olisi kyllä syytä olla maksettu, ettei käy niin kuten omassa ystäväporukassani, jossa joitakin vuosia laskettiin, että se meistä, joka oli siinä vaiheessa keikkamuusikko ja keikkateatteriohjaaja, oli saamassa ainakin lupauksen tasolla meistä suurimman eläkkeen, lupaili että voi majoittaa ystävänsä sohvillensa. Se saattaa olla paras siinä vaiheessa, 35 vuoden päästä saatavilla oleva asumismuoto, ihan riippumatta siitä, mitä tykkää yhteisöllisyydestä. Pitkää ikää ystävä!

Niin, mitä yhteistä olikaan siis asuntolainoilla ja politiikalla? Jos kerran tämä tilanne, jossa omistusasuminen on kohta ainoa sosiaaliturvan muoto, on politiikan tulosta, niin sitten politiikassa tulee ratkaista se kysymys, että miten ihmiset sitten tulevaisuudessa asuvat. Jos kerran asuntolainojen kriteereitä on kiristetty (mikä onkin varmaan oikein, etteivät pankit vie meitä kaikkia mukanaan kuten silloin vuonna 1991), ja kun vakinaisten työpaikkojen puuttuessa kaltaiseni akateemisesti koulutetut ihmiset eivät 40-vuotiaiksi mennessä ole ehtineet ostamaan asuntojaan omikseen, ei heille enää tässä vaiheessa asuntolainoja myönnetä, jos heillä ei ole omia säästöjä. Eikä niitä säästöjä välttämättä ole ymmärtänyt kerätä, jos elämä on ollut jatkuvaa työnhakua, välillä selviytymistä ja toisinaan pelastautumista, kun ihminen toimii herkästi kuten Brigitte Bardot talon palaessa: pelastaa vain yhden kukkaruukun. Vai oliko se Marlene Dietrich...

Ehkä sitten kuitenkin olisi pitänyt alkaa säästämään sitä työeläkettä vapaaehtoisella eläkevakuutuksella jo vähintään kymmenen vuotta sitten, mutta kun mä jo silloin haistoin, että tässä on jotakin mätää, että ei se huoltosuhde ehkä olekaan niin hyvä juttu ja epäilin että josko meille on varaa niitäkään sitten joskus maksaa, niin enpä sitten ottanut. No, tämä vuosituhannen vaihteen kukoistava teollisuus, vapaaehtoiset eläkevakuutukset, onkin ollut viime aikoina auringonlaskun ala. Ilmeisesti totesivat minut joko toivottomaksi asiakkaaksi tai sitten totesivat koko alan toivottomaksi...

Kaikkein eniten sosiaaliturvaa tarvitsevilla - vanhuksilla ja pienituloisilla - olisi siis hyvä olla oma asunto, yhtiövastike kun on huomattavasti pienempi kulunki kuin vuokra. Ja kaikkein eniten sosiaaliturvaa tarvitsevat heikoimmassa asemassa olevat, syrjäytymisuhan alaiset ihmiset. He ovat sattumoisin myös samoja ihmisiä, jotka tarvitsevat eniten politiikkaa: sitä, että heidän asiansa koetaan ajamisen arvoiseksi. Tähän tarvitaan politiikkaa: jotta yhteiskuntamme vähäisimmätkin saisivat asua.

Ei varmaankaan ole tasa-arvoista, että asuntovelalliset saavat vähentää asumisensa kuluja verotuksessa, mutta vuokra-asujat eivät. Poliittisesti se on kuitenkin ihan loogista. Jos kerran oma asunto on kohta ainoa sosiaaliturvan muoto, silloin on loogista kannustaa sekä kepeillä että porkkanoilla oman asunnon hankkimista. Asuminenhan on useimmilla ihmisillä - siis tavallisilla ihmisillä - suurin menoerä. Tukemalla omistusasumista valtio säästää, sillä kun asumisen kulut ovat minimissään, tällöin tarvitaan vähemmän asumistukea ja toimeentulotukea. Jos nyt kuitenkin varainsiirtoveroa ollaan kohottamassa ja jossakin vaiheessa varmaan asuntolainan korkojen verovähennysoikeuteenkin ollaan kajoamassa, tällöin kannustimista jäljelle jää enää keppi.

Se poliitikko, joka keksii, miten ehkäistä tulevaisuuden vanhusten asunnottomuus, syrjäytyminen ja köyhyys, on tullut tehneeksi aikamme tärkeimmän keksinnön.

21.11.2012

Musiikkitalosta Berglund-talo!

Musiikkitalon voisi nimetä uudelleen Paavo Berglund-taloksi

Musiikkitalo on aivan liian persoonaton ja steriili nimi konserttipaikalle. Mistä saisimme sille uuden nimen?

Sibelius on suomalaisen musiikkielämän tärkein nimi. Sibeliustalo on kuitenkin jo Lahdessa. Ehdotan Helsingin Musiikkitalon uudelleennimeämistä Paavo Berglund-taloksi. Se on helppo kääntää Paavo Berglund Halliksi.

Nimi olisi monessakin mielessä osuva: tammikuussa kuollut Berglund oli syntyperäinen helsinkiläinen, joka jätti unohtumattomat jälkensä helsinkiläiseen musiikkielämään. Berglundin osuus helsinkiläisten orkestereiden kehittäjänä on ollut aivan keskeinen, ja Berglund joutui tekemään työnsä usein akustisesti kelvottomissa olosuhteissa.

Kun Musiikkitaloa ei enää voida nimetä Sibeliustaloksi, Berglundista saadaan myös oiva linkki Sibeliukseen; Berglundiahan pidetään tavallisesti kaikkein autorisoiduimpana säveltäjämestarimme tulkkina. Hän levytti Sibeliuksen sinfoniat kolmasti, ja Berglundin partituureja tutkivat nykykapellimestaritkin.

Musiikkitalon nimeäminen uudelleen olisi hyvä tapa muistaa Berglundin elämäntyötä.

Michael Perukangas

Kirjoitus julkaistiin Hesarin mielipideosastolla tänä aamuna, mutta minut oli erheellisesti nimetty helsinkiläiseksi.

Paavo Berglundin muistokirjoitukseni voi lukea allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.fi/2012/01/paavon-muistolle.html

19.11.2012

Kannatan Halla-Ahoa puheenjohtajaksi...

... koska hänen johtamanaan Perussuomalaisia ei tarvitsisi marginalisoida. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että Halla-Ahon johtama puolue kutistuisi, koska siellä eivät enää tuntisi oloaan kotoisiksi ne, jotka ajattelivat PS:n olevan selkeä vaihtoehto nykypuolueille, sellainen, jossa voisi ajaa pienen ihmisen asiaa. Eivät korostuisi Jussin puolueessa vanhustenhuolto, nuorisotyöttömyys tai perhesosiaalityö.

Halla-Ahon Persut hoitaisivat itsensä marginalisoinnin ihan itse. Eipä sen äänestäminenkään enää olisi luonteva vaihtoehto silkkana systeemiprotestina, ja Halla-Aho tekisi hyvin helpoksi olla äänestämättä Perussuomalaisia, sillä hän itse kyllä tulisi kertoneeksi siihen jatkuvalla syötöllä ihan oikeita syitä.

Joten valitkaa vaan Jussi puheenjohtajaksi. Tulette samalla tekemään helpoksi syrjäytymisenne niiltä päätöksenteon areenoilta, joiden haukkuminen hyvävelikerhoksi on poliittisen strategianne polttoainetta. Luultavasti Jussin valinta saisi aikaan huomattavan lauman kodittomiksi itsensä tuntevia perussuomalaisia, jolloin on puhdas makuasia, kutsuisiko tätä diasporaa puolueen hajoamiseksi vaiko kutistumiseksi.

18.11.2012

Kannatan Laajasalon siltaa

Viime aikoina Hesarin mielipidesivuilla on vastustettu Laajasalon ja Vironniemen yhdistävää ratikkasiltaa vastustettu jos milläkin syyllä. Vastustajien kunniaksi on tällä kertaa sanottava, että kerrankin heillä on ollut esittää vaihtoehtoisia malleja ihmisten kuljettamiseksi, vaikka eipäs kukaan tietystikään ole vastuussa siitä, että sellaista se nimbyily nyt yleensä on luonteeltaan: kaikkea muutosta torjuvaa, pelokasta, vaihtoehdotonta.

Tunnen suurimman osan näistä mielipidekirjoittajista henkilökohtaisesti, joten otan sen riskin, että kukaan heistä ei enää välitä puhua minulle tultuani kaapista. Ei yhden porvoolaisen mielipiteistä nyt kuitenkaan tarvitse olla niin huolissaan, ainakaan niin kauaa kun täältä ei pääse junalla helsinkiläisten asioihin puuttumaan.

Kukaan ei tietystikään ole vastuussa kuin omasta vastustamisestaan ja sen perusteluista, mutta kokemukseni mukaan, silloin kun jotakin on päätetty vastustaa, tämä vastustaminen pitää toimittaa uskottavasti hamaan tappiin asti. Ja silloin jokseenkin kaikki maailman viat sälytetään sen vastustettavan, pahan asian kontolle.

Säännönmukaista näissä vastustamisissa on, että vastustajat eivät itse tule huomanneeksi, että heidän argumentaationsa näyttää usein aika epäuskottavalta, suunnilleen siltä että väitetään sen pahan asian aiheuttavan suunnilleen syöpää ja avioeroja. Sanotaan se siis tässä: Laajasalon silta ei aiheuta syöpää ja avioeroja. Sen sijaan sillattomuus aiheuttaa inhimillistä eristymistä.

Siltaa on vastustettu mm. sillä, että se on tuulinen ja sitä pitkin ei olisi haluttavaa pyöräillä. No, on Kulosaaren ja Lauttasaaren siltakin tuulinen. Sillan on myös sanottu vievän esteettömän merinäköalan, unohtaen kokonaan sen, että sillat myös tuovat merinäköalan niillä sillalla pyöräileville tai ratikkamatkustajille. Sillan tarpeellisuus on myös kyseenalaistettu sillä, että nykyisellään oliko se 70% kun matkoista kohdistuu Herttoniemeen ja itäsuuntaan, eikä keskustaan. No, ei tietenkään kohdistu kun ei sinne pääse kuin omalla veneellä, jos sellaiselle sattuisi jostain keskustasta saamaan venepaikan.

Sillan vaihtoehdoiksi on esitetty ainakin venelauttaliikennettä ja nyt köysirataa. No, kyllähän tällaisten infrastruukturien rakentaminen on paljon halvempaa kuin sillan. Kannatan kuitenkin siltaa kahdesta syystä: ei ole mielestäni ekologisesti perusteltua rakentaa kokonaista isoa kaupunginosaa jo aikaisemmin asutun kaupunginosan yhteyteen. Ei ole myöskään inhimillisesti reilua eristää tulevia asukkaita sinne saarellensa. Ihan varmasti sillattomuudella varmistetaan se, että aika moni laajasalolainen päättää valita oman auton, jolloin Laajasalon tiestö ja Herttoniemeen vievä Linnanrakentajatie tukkeutuvat.

Siltajuupaseipäs-keskustelussa unohdetaan myös toinen puoli: kantakaupunkilaiset, jotka saisivat sillan myötä nauttiakseen upeat lähimetsät, kuten Hesarissa 10.11 muistutti Sirkka Hämäläinen. Helsingin kantakaupunkilaisilla on nyt vain yksi lähimetsä: Keskuspuisto. Sen lisäksi nyt saataisiin Kruunuvuoren ja Stansvikin upeat maastot kantakaupunkilaisten nautintaoikeudeksi. Helsinkiläisillä on oikeus Kruunuvuoreen ja Stansvikiin!

16.11.2012

Entäs pienyrittäjät, Kokoomus?

McArnold´s -ruokalat ovat tavanomaisesti ns. franchising-yrityksiä. Se tarkoittaa sitä, että yrittäjä ostaa tuotemerkin omistajalta oikeuden käyttää tuotemerkkiä ja valmiin konseptin ja voila, valmista tuli! Siksi heidän ateriansa ovatkin kaikkialla niin samanlaisia...

Ei ole oikein työntekijöitä kohtaan kutsua heidän töitään paskaduuneiksi, joten puhutaan mieluummin McDuuneista (termi taisi olla Naomi Kleinin omaisuutta). Joskin McYrittäjät McRolandseissa ovat yksityisyrittäjiä aika kyseenalaisessa mielessä, niin eipä heidän työntekijöidensäkään töistä paljoa voitane lapsille kertoa.

McDuunarit ovat kuitenkin vain yleisnimi kurjilla työehdoilla varustetuissa työssä raataville, samoin kuten McYrittäjät. Miksi sitten halusin puhua heistä? Siksi, että minua ihmetyttävät löysät höpinät siitä, miten kunnat taistelevat yrityksistä kuin huippuosaajista ikään. Kun nämä saa, yritykset ja osaajat, silloin kunta on kilpailukykyinen. Ja sen jälkeen lycka till vaan!

Poliittista puolueista Kokoomus haluaa profiloitua ideologisista syistä yrittäjien ystävänä. Julkinen sektori on paha, paha, McJulkinensektori, ja sen duunit ovat McDuuneja. Kokoomus ei tee mitään eroa retoriikassaan, ajaako se McDonaldsien, kaikkien tämän maailman kansainvälisten tuho-Talvivaarojen vai köyhyysloukussa pinnistelevien yhden henkilön-ei-niin-kasvuyrittäjien asiaa. Nämä viimeiset ovat usein pakko- tai lumeyrittäjiä, joskus molempia. Minulla on kokemusta molemmista, ja tiedän kokemuksesta, että usein kvasi (melkein) yrittäjyys freelanceverokortilla on kannattavampaa toimintaa kuin pseudo (näennäis) yrittäjyys toiminimellä. Kokoomus onkin väärinymmärtänyt yrittäjyyden, ja valittavan moneen tämä käsitemössö on uponnut.

Alla omia yrittäjyyskokemuksiani:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/08/yritystuet-turhia-ja-vahingollisia.html

Ja vertailun vuoksi, freelance-kokemuksiani:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/05/keikkatyo-ei-kannata.html

Mitä yrittäjät sitten tarvitsevat? Jos on Kokoomusta uskominen, niin kolmea asiaa. Parkkipaikkoja, enemmän parkkipaikkoja, lisää parkkipaikkoja. Tukipalveluista he puhuvat paljon vähemmän, sellaisista kuin toimitilarekistereistä, tukirahastoista, eläkkeistä, työttömyysturvasta, työterveydenhuollosta, tyky- tai tyhytoiminnasta, vuorottelu- tai vanhempainvapaista ja kaikista tärkeimmästä, eli perustulosta, joka paljon starttirahaa paremmin mahdollistaisi varsinkin aloittelevalle itsensä työllistämistä kokeilevalle pienyrittäjälle yrityksen ja mahdollisen erehdyksen ilman että tarvitsee ajautua velkavankeuteen ilman likviditeettiä.

Pienyrittäjien asialla ovatkin Kokoomusta enemmän edellämainituista pienyrittämisen elinehdoista perilläolevat Vihreät, ja paradoksaalista kyllä, Vasemmistoliitto. Suosittelenkin yrittäjiä tutustumaan hyvin tarkasti, mitä eri puolueilla on yrittäjille annettavaa.




15.11.2012

Huomioita työmarkkinatutkimukseen

Ammattiliittoni Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitto (voisikohan sitä nimeä lyhentää?) teki taas säännöllisen työmarkkinatutkimuksensa. Alla sen herättämiä ajatuksia kysymyksistä, jotka herättivät minussa hämmennystä, joita en ymmärtänyt tai joihin en osannut vastata. Laitoin saman palautteen tietystikin myös liitolle.

Minkälaisena näet oman tilanteesi työpaikallasi tulevaisuudessa?


En millaisenakaan. Vaihtoehtoina annetut mahdolliset lomautukset eivät ole vaara määräaikaisella työntekijällä, vaan se, että työ ei jatku. Vaihtoehtona ei myöskään oltu annettu, että työni saattaa jatkua mutta liikelaitoksen palveluksessa.
Kuinka paljon alla mainitut tekijät vaikuttavat mahdolliseen koulutustarpeeseesi ?
Kysymys ei erittele, tarkoitetaanko työpaikalla tapahtuvaa tai työnantajan maksamaa koulutusta vaiko muuta koulutusta.
Missä määrin seuraavat tekijät ovat esteitä ammatillisen osaamisesi kartuttamiselle?
Kysymys ei erittele, tarkoitetaanko osaamisen kartuttamista nykyisessä tehtävässä, samalla työnantajalla mahdollisen ylenemisen toivossa vai yleensä (mahdollisesti ihan toisiin tehtäviin) = kysymys ei erittele, mitä ammatillisella osaamisella tarkoitetaan, etenkään jos tekee koulutusta vastaamatonta työtä.
Millaisissa asioissa koet osaamisen kehittämisen tarpeita?
”Oman erikoisalan syventäminen/laajentaminen” – viitataanko tällä oman ammatillisen vai koulutusalan syventämistä/laajentamista tai ammatillisen repertuaarin laajentamista?
”Prosessiosaaminen” – mitä se on?
”Työnantaja kustantaa koulutukseni” – mitä tämä tarkoittaa? Miksi sen pitäisi kustantaa esimerkiksi vapaa sivistystyö tai jatko-opintoni?
”Dokumentoin osaamistani säännöllisesti” (esim. osaamistietokantaan tallentaminen) – mikä on osaamistietokanta?



14.11.2012

Porvoon Vihreiden syyskokous ke 28.11. Bar Sohossa klo 19

Porvoon Seudun Vihreät PoSeVi ry
Syyskokous keskiviikkona 28.11.2012 klo 19 Bar Soho, Mannerheiminkatu 20

Esityslista
1. Valitaan kokoukselle puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja ääntenlaskijaa.
2. Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus.
3. Vahvistetaan kokouksen työjärjestys.
4. Valitaan hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri sekä sääntöjen edellyttämä määrä muita (2) hallituksen jäseniä yhdistyksen jäsenten keskuudesta.
5. Valitaan yhdistykselle taloudenhoitaja seuraavaksi kalenterivuodeksi
6. Valitaan yhdistykselle yksi tilintarkastaja ja yksi varatilintarkastaja seuraavalle kalenterivuodelle.
7. Käsitellään yhdistyksen talousarvio ja toimintasuunnitelma seuraavalle vuodelle.
8. Päätetään jäsenmaksun ja kokouspalkkiomaksun määrät.
9. Päätetään sanomalehdestä/foorumista, jossa yhdistyksen kokouskutsut on julkaistava.
10. Päätetään muista kokoukselle sääntömääräisessä ajassa esitetyistä asioista.

P.S. Yhdistyksen hallituksen kokous tulee tuota syyskokousta ennen, alkaen klo 18 myös Sohossa. Siitä esityslista seuraa vähän myöhemmin.

Toivottavasti osanotto on mitä runsain! Ensi vuonnahan, kun ei ole vaaleja, aion omalta osaltani huolehtia siitä, että otamme entistäkin aloitteellisemman roolin paikallisten tapahtumien, talkoo- ja vapaaehtoistyön organisoijana. Muiden porvoolaisten puolueryhmien kanssa yhteistyön virittely kuuluu myös omalle toivelistalleni.

Haen siis puheenjohtajana jatkokautta, mutta vastaehdokkaat ovat toki tervetulleita, samoin ehdokkaita varapuheenjohtajaksi, sihteeriksi, muiksi hallituksen jäseniksi ja tilintarkastajiksi saa ilmoittautua minulle! Lisätietoja näistä pesteistä saa myös minulta, ja tällä listalla tai Facebook-ryhmässämme voi vapaasti ideoida ensi vuoden toimintaa. Ideoita voi heittää myös minulle.

9.11.2012

Pappa kan allt


”Vaikka roolit kaatuvat, perusmiehisyys ei tässä muutoksessa kadonne. Maailmassa on edelleen ruohonleikkureita, jotka kaipaavat roplaamista, on hirviä, jotka jonkun vain on kaadettava. On käyttöjärjestelmät ja virustorjunnat, on öljypolttimen suuttimen putsaus ja parvekkeen kaiteen uusiminen.”

Ylläoleva sitaatti oli sanomalehti Kalevan jutusta kuullun kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan suusta. En aiemminkaan ole osannut pitää kasvatustieteilijöiden sanomisia niin suuressa arvossa, ja tämä kerta ei käy poikkeuksesta. En tarvitse ketään asiantuntijaa arvottamaan minua miehenä. Kuuntelen mieluummin omaa poikaani.
Kohta 5-vuotias poikani oli kuvaillut minua äidilleen ”pappa kan allt”. No, kiitos luottamuksesta. Luulisin kuitenkin pikemminkin tietäväni kaiken kuin osaavani  kaiken.
Kun viime pääsiäisenä kotini pesukone levisi, se tuijotti kylpyhuoneen nurkasta syyllistävästi, kunnes puolisoni asensi sen. Ja kun tilasimme vaatekaapin, joka kolmena kappaleena Ikeasta kadulle jätettiin, kukin noin 2 metriä pitkä ja 40 kiloa painava, puolisoni sen sisään kantoi.
Niin että jos ei miehiä tarvita teknisiin asioihin tai voimailemaan, onko meistä mihinkään? Kyllä on. Virustorjuntaan minusta ei oikein ole, mutta ehkä sentään mörkökarkottimeksi kun jätän partani ajamatta. Olen opettanut pojalleni, miksi Tottenhamia ei ole sopivaa kannattaa ja miksi West Ham on hyvä. Ja ehkä sentään voin opettaa, mitä niveljalkaiset syövät. Sitten kun hän on vähän vanhempi, voin toivottavasti välittää rakkauteni luontoon hänelle yleisemminkin. Yritän opettaa hänelle myös jotakin maailmasta, nythän hän jo tietää aika monen maan sijainnin. Se on ihan hyvä alku. Voin toivottavasti myös vahvistaa hänen omaa itsetuntoaan, välittämällä näkemykseni siitä, että on ihan ok, että ei osaa tai jaksa kaikkea, mutta että yrittää kuitenkin ihmisen pitää.
Kasvoin itse 6-vuotiaasta äitini kanssa ja olen paljossa hänen tuotteensa. Kuitenkin näin isääni viikoittain ja sain häneltä rakkauden luontoon, kiinnostuksen maantieteeseen ja urheiluun. Hyvin tiesin, että isälläni on heikot kohtansa, mutta tämä riitti minulle miehen malliksi. Tiesin joka tapauksessa hänen olevan vahva ja tietävän paljon, mutta ennen kaikkea, hän oli (ja on edelleenkin) isäni. Ainut sellainen ja siksi paras.
Tietenkin on muunkinlaisia ihmisiä kuin minä, ja muunlaisia miehiä. Jotkut miehistä ovat isiä, toiset eivät. Kaikki ovat kuitenkin ihmisiä, ja sellaisina kelpaavia myös iseiksi niin tytöille kuin pojillekin, riippumatta suorituksistaan. Isyys ei ole suorittamista vaan osallistumista ja läsnäoloa. Isä ei ole kuin Raid, joka tappaa talossa ja puutarhassa.
Syksyllä 2009 olin vaikean valinnan edessä: minun oli lopulta pakko jättää alle 2-vuotias poikani ja lähteä toiseen maahan, palata siis omaani. Tämän tein siksi, jotta pystyisin palaamaan itseeni, löytämään itseni, ihmisyyteni, elämälleni merkityksen ja itsekunnioitukseni, jotka olivat olleet itseltäni kadoksissa. Jos osaa elää ihmisenä, sitten voi olla myös mies ja isä.

Hyvää isänpäivää ja sunnuntaina päättyvää miesten viikkoa!
Allaolevasta linkistä pääsee siteeraamaani Kalevan juttuun.

7.11.2012

En ole enää helsinkiläinen



Asuin käytännössä elämäni ensimmäiset 36 ja melkein puoli vuotta Helsingissä. Ensimmäistä kahta vuotta ei lasketa syntilistalleni eli poikkeuksiksi tästä säännöstä sillä ne tapahtuivat Helsingin maalaiskunnassa enkä sattuneista syistä ehtinyt tästä traumatisoitumaan. Kun lähdin Osloon 36 ja 1/2-vuoden päästä syntymästäni, en koskaan sopeutunut, sillä en antanut Oslolle mahdollisuutta. Yritin suorastaan välttää kontaktien hankkimista ja muuta juurruttavaa. Palattuani Suomeen ja käytyäni Helsingin kautta tarkistamassa juureni jo miltei katkenneiksi, minun oli mahdollista tulla Porvooseen, Oslo katkaisi nimittäin napanuorani Helsinkiin. Ensin virsta väärään, sitten vaaksa vaaraan.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän minä toki aina olen sudeettihelsinkiläinen siinä mielessä kuin viipurilainen, antrealainen tai sortavalainen on siirtokarjalainen. Minun Helsinkiäni ovat Kannelmäki, Munkkivuori, Töölö ja Keskuspuisto, ei Vironniemi, enää, vaikka asuinkin Rööperin ja Ullanlinnan rajamaastossa elinvuoteni 2-9.

Ymmärsin tämän käytyäni viimeksi Helsingin keskustassa. Kun jäin pois bussista, tajusin, etten osaa kulkea uudesta (minulle se on edelleenkin uusi) bussiasemasta maan alta Forumiin. Ja sitten kun olin päässyt Forumiin, en osannut sieltä ulos. Muistin kyllä, että Ajatar on Foorumissa. Törmäilin ihmisiin, tai he törmäilivät minuun, en tiedä, kummin päin se meni, etsiessäni tietä ulos kuin verkkoon juuttunut kala. Halusin ulos, pois, minne tahansa, vaikka Yrjönkadun uimahalli ei ollutkaan auki.

Dannyn Kuusamo kuvastaa tätä prosessia paremmin kuin hyvin. Sen sanoja mukaellen:

Helsinki.
Savuinen, sumuinen kaupunki.
Ihmiset ei tunne edes naapuriaan.
Kaikilla on kiire,
harva täällä hymyilee.
Näkymättömät laudat nykivät ja repivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään.

Porvoo
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Metsän näen jämäkän,
ja vaaran sinertävän.
Porvoo,
Nyt kutsuu mua Porvoo.
Sieltä vaan mä rauhani saan.

Porvoo...
Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Porvooseen.

Kaukana,
on mennyt onni kaukana.
Mielenrauhan menetin,
mut sen kai saan takaisin.
Ainoa,
lie paikka vailla vainoa.
Korpimaa,
se kanssani jaa...

Ratikka on yksi helsinkiläisyyden symboleista, sillä tätä urbaania liikennemuotoa ei Suomessa ole muualla kuin Helsingissä. Ymmärsin, etten ole matkustanut ratikalla viimeisen 10 vuoden aikana kuin muutamia yksittäisiä kertoja niin että välipala on tuttu minulle vain sairaalan välipala-automaateista ja vihreiltä sähköpostilistoilta.

Istuessani eilen oluella kahden porvoolaiskaverini kanssa, en tunnistanut heidän, kahden syntyperäisen porvoolaisen kaupunkia siksi Porvooksi joka nyt on omani. Minulle tämä on vieraanvarainen kaupunki, ei ollenkaan sisäänpäinlämpiävä. Porvoo!

Palaan aina Helsinkiin tapaamaan ystäviäni, ehkä joskus töihin ja Keskuspuistoon. Kai minun pitää välistä käydä tarkistamassa, että onko se Kannelmäkikin vielä siellä. Mutta olen kotiutunut Porvooseen. Olen ollut nyt niin vähän Helsingissä viimeisten vuosien aikana, että olen ymmärtänyt, että kotikaupunkini on siellä, missä minäkin on. 

Anteeksi Kuusamon alkuperäissanoittajalle, jota en kyennyt googlettamaan. Tämä kirjoitus samalla laittaa blogini epämääräisen pituiselle tekniselle ylläpitotauolle.

6.11.2012

Kokoomusnuorikin voi eheytyä

Moni tämän blogin seuraaja tietää, että kuuluin 90-luvun alussa parisen vuotta Kokoomusnuoriin. Olin jopa yhden paikallisjärjestön puheenjohtaja, kunnallisvaaliehdokas ja yhdessä me Eurooppa-nuoret teimme historiallisen aloitteen Suomen EU-jäsenyydestä. Vähän ajan päästä "ukkopuolue" omaksui saman kannan, ja loppu on historiaa.

Ei toki tullut EU:sta ihan sitä mitä toivottiin, se on myönnettävä. Mutta me sentään uskoimme johonkin. En itse asiassa häpeä enää yhtään kuulumista tuohon porukkaan, siellä oli liberaaleja, hienoja ihmisiä, sellaisia kuin Jyrki Katainen, Matti Niiranen, Petri Lahesmaa ja niin edelleen, myös monia vähemmän tunnettuja, yhtä lailla hienoja ihmisiä, jotka ymmärsivät, että yksilön mahdollisuuksiin uskomisen ei välttämättä tarvitse olla nollasummapeli, jossa parhaat saavat kaiken ja huonoille ja rumille ei jää mitään. Kokoomusnuorten liepeillä toimi myös sellaisia ihmisiä kuin Sirpa Pietikäinen ja Sari Sarkomaa, hienoja ihmisiä ja poliitikkoja hekin.

Puolueiden nuorisojärjestöjen tehtävänä on herätellä emopuoluetta, välillä sokeeratakin. Välillä sieltä tulee varsinaista ajatusten tonavaakin, ovathan nuoret vasta opettelemassa vaikuttamisen alkeita. Ilman nuorten hereilläoloa emme olisi liittyneet eurooppalaiseen yhteisöön tai olisi nyt viemässä nyt historiallista turkistarhauksen lopettavaa lakialoitetta eduskuntaan.

Ei ole mikään häpeä olla nuori. Jokainen on joskus ollut nuori, minäkin. Siitä kuitenkin voi kasvaa eroon, aikuistua. Onneksi. Muistelen nyt ihan hyvillä mielin aikaani Kokoomusnuorissa, vaikkakin luultavasti kuuluin heihin etupäässä siksi, että halusin samastua menestyjiin, defensiivisesti kieltää taustani, plus sitten se kansainvälinen suuntautuneisuus.

Yhteiskunnan kehittyneisyyden merkki on se, miten se kohtelee heikoimpiaan. Jos on valmis pakkosteriloimaan yhteiskuntamme vähäosaisia tai internoimaan armotta perhettään seuraavia maahanmuuttajalapsia, tätä ei voi pyytää anteeksi jonakin lipsahduksena. Tällaiset lipsahdukset tai lausunnot paljastavat sanojastaan ihan riittävästi, sen olennaisimman. Ei kai ihminen voi pyydellä anteeksi sitä, mitä hän oikeasti on, joten ei voi myöskään armahtaa. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä oppia. Kokoomusnuorikin voi eheytyä ja siten saada armon. Voit löytää itsesi vaikka Vihreistä!

5.11.2012

Me kaikki kulutamme kulttuuria...

... mutta myös tuotamme sitä. Siis myös me (he?), jotka ovat ottaneet asiakseen vihata kulttuuria (kyldyyriä) siinä määrin, että saastuttavat lehtien mielipidekirjoitukset väittämällä kaikki kulttuurilaitokset eliitin hommiksi, unohtaen sen, että esimerkiksi sellainen paikka kuin Porvoon taidetehdas ilahduttaa elokuvien katsojia, ravintola-asiakkaita ja sellaisia pienyrittäjiä, kuten esimerkiksi yhden ihmisen toiminimitaiteilijoita, joiden penninvenyttelystä on eliitti kaukana.

Moni samastaa kulttuurin oopperaksi ja taisteleviksi metsoiksi. Ei se kuitenkaan niin mene, vaikka jopa valtionhallinto tämän käsityksen siunaa nimeämällä tiettyjä hallinnonaloja kulttuurihallinnoksi. On jopa kulttuuriministeriö. On muutakin kulttuuria kuin korkeakulttuuri, esimerkiksi kansankulttuuri ja populaarikulttuuri. Nämäkin käsitteet kuitenkin pitävät sisällään arvottamista. Ei se ole tarpeen. 

Kun tämänpäiväisesä Hesarin verkkouutisessa otsikoitiin, että Tanskassa harrastaa nykyään kulttuuria vain 36%, tämä uutinen on hämmentävä. Ei se yksinkertaisesti pidä paikkaansa, sillä ei kulttuuria voi harrastaa sen kummemmin kuin esimerkiksi omaa historiaa voi harrastaa. Jos väittää, ettei harrasta kulttuuria, se samalla tarkoittaa sitä, että sanoutuu irti paitsi musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista ja niin edelleen kokonaisuutena, myös sitä, että sanoutuu irti ruokakulttuur(e)ista, perinteistä, peleistä, sananlaskuista, sanalla sanoen, irrottaa oman elämänsä atomistisesti kaikista historiallisista ja paikallisista viitekehyksistään.

Kulttuuri on yleiskäsite ihmisen hengentuotteille ja merkkijärjestelmille, joilla on vaikutus ihmisten identiteetteihin. Voidaan puhua esimerkiksi suomalaisesta tai eurooppalaisesta kulttuurista, etruskikulttuurista tai vaikka kampakeraamisesta kulttuurista, jotka kattavat sisällään koko merkkijärjestelmän, tiettyyn ajallis-paikalliseen kehykseen sidotut hengentuotteet. Kulttuuriin kuuluvat myös esimerkiksi sananlaskut, pelit ja leikit.

Me kaikki olemme siis kulttuurin kuluttajia. Sen lisäksi olemme ihmiskunnan ja tietyn kulttuurin ja kulttuurien "jäseninä" sen luojia, soveltajia ja uusintajia. Jos ihmiskunta on jäsenryhmämme, kulttuuri on viiteryhmä. Niitä viiteryhmiäkin voi olla useita: esimerkiksi minä olen länsimaalaisen, eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin "jäsen". Olen omaksunut myös osia klassisesta musiikkikulttuurista, sarjakuvakulttuurista, eri ruokakulttuureista, saunakulttuurista, jalkapallokulttuurista ja niin edelleen.

Kulttuuri ei ole mikään monoliitti. Esimerkiksi suomalainen kulttuuri, musiikkikulttuuri tai mikä hyvänsä kulttuuri sisältää myös alakulttuureita, jotka ovat erilaisia kyseisen kulttuurin toteutumia, tapoja manifestoida, ymmärtää ja toteuttaa kyseistä kulttuuria. "Ala" ei ole arvottava käsite.

Kannattaisi siis lopettaa löysät löpinät kulttuurin harrastamisesta. Samaten kannattaisi lopettaa kulttuurin vastustaminen, sillä kulttuurin vastustamisella kielletään oma historia ja merkitys, sanalla sanoen, tehdään itsestä tyhjä tauhka.

Hesarin jutun tanskalaisesta "kulttuuriharrastuksesta" voi lukea allaolevasta linkistä:


http://www.hs.fi/kulttuuri/Tanskassa+yh%C3%A4+harvempi+harrastaa+kulttuuria/a1305612599343

2.11.2012

On vanhempieni vika...

... että osaan arvostaa luontoa. Että rakastan musiikkia, urheilua, eläimiä ja kirjallisuutta, siis jopa sitä viimeistä, vaikka näin ei kaiken järjen mukaan olisikaan pitänyt tapahtua, vaikka kumpikaan ei ole edes ylioppilas. Tuomittuja olivat siis he jo.

Osaan arvostaa myös koulutusta, jo toisessa sukupolvessa. Vanhempani siksi että jäivät sitä paitsi, minä siksi, että olen saanut sitä. Väärässä olimme me. Katso nyt, Saul, mitä minusta on tullut: ajoittaisesta työttömyydestä kärsivä akateeminen osastonsihteeri, jolle Uusimaa-lehden laskun maksaminen ja käytettyjen suksien hankkiminen ovat toisensa poissulkevat vaihtoehdot.

Terveyttäkin osaan arvostaa, ja kiitän sitä luojaani, johon en usko, että olen tähän mennessä ollut täysin terve. Lienee tarpeellista tarkentaa, että ruumiillisesti. Äidistäni en tätä samaa voi sanoa, hänet rikkoi synnynnäisten ainesten kelvottomuus sekä lukuiset sairaudet, jotka siihen tuulenpesään tarttuivat niin ettei hän nähnyt edes 45 vuotta. Niin että osaan kyllä arvostaa terveyttä, omaa terveyttäni. Kaiken järjen mukaan minun kohtaloni pitäisi olla sama kuin venäläismiehillä, dokaan itseni viisissä kymmenissä, mutta sitä iloa en aio antaa sinulle, Saul, että todistaisin sinulle omakohtaisesti sosioekonomiset terveyserot. Oletko Saul kuullut niistä? Niin että terve vaan sinullekin Saul.

Sitä en tiedä, johtuuko se, että en osaa arvostaa rahan hankkimista - kai se vissiin on se syy, että se on kiertänyt minut kaukaa - siitä, että vanhempanikaan eivät siitä niin paljoa perusta. Ehkä johtuu, ehkä ei. Ehkä minä johdun vanhemmistani, ehkä en. Varmuuden vuoksi lienee kuitenkin varminta pyytää anteeksi olemassaoloani.

Katso, sinä, lukija, nyt, minä Saul on sanonut. Katso ihmistä. Ecce homo.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012110216280513_uu.shtml

Jos tulevaisuuspuolue Kokoomuksen tulevaisuus riippuu Kokoomusnuorista, toivon, että tulevaisuuspuolueella ei ole tulevaisuutta. Sano nyt sinäkin Kataisen Jyrki edes jotain.

1.11.2012

Miten saataisiin äänestysaktiivisuus nousuun?



Päättyneissä kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli niin hävettävän alhainen, että on häpeällistä spekuloida mahdollisilla voittajilla ja torjuntavoittajilla. Ainoa voittaja olivat nukkujat.

Äänestäjiä on turha syyllistää tästä. Kun puoluejohtajien sijaan, Timo Soini etunenässä, meillä on harhaanjohtajia jotka yrittävät hämärryttää sen, mistä tässä kaikessa on kysymys, ei olekaan ihme, että kansalaiset luulevat että tässä ollaan valitsemassa sopivaa myssyä melonille. Kuntalaisia ei siis pidä syyllistää passiivisuudesta, ja siksi äänestyspakko ei olekaan paikallaan.

Äänestäminen pitää palauttaa oikeudeksi, ei velvollisuudeksi. Jokaisella on oikeus vaikuttaa siihen, tuleeko läheiselle tielle valot ja siihen, pysähtyykö kirjastoauto omaan kylään. Tämän eteen kannattaakin tehdä töitä myös muulloin kuin vaaleissa. Aloite voi tulla keneltä hyvänsä, mutta vastuu on kuitenkin puolueiden, jotka ovat kansalaisten vaikuttamisen ja kansalaiskasvatuksen kanavia ja välineitä. Kuitenkin aloitteiden sijaan tarvitaan nimenomaan tekoja, ja niitä voivat tehdä muutkin kuin presidentti.

Kun nähdään poliittisen vaikuttamisen olevan luonteva jatke arkipäiväiselle työlle ja harrastamiselle, äänestäminenkin suttaantuu kuin itsestään, vaikuttamisen ja osallistumisen sivutuotteena. Äänestäminen on demokraattisen aktiivisuuden ja osallistumisen luonteva seuraus, ei päinvastoin niin, että oletettaisiin, että jos kaikki saataisiin äänestämään vaikka sitten pakolla niin kyllä yhteiskunnallinen osallisuus sillä jo suttaantuisi. Puolueet eivät saa olla vain vaaliorganisaatioita, ne ovat yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineitä.

Nyt vaalien alla järjestettiin monenlaisia tempauksia ja juteltiin, puoluerajojen ylitsekin, ties millaisesta yhteistyöstä. Toivottavasti tämä muistetaan vaalien välilläkin. Demokratia pitää tuoda ihmisten luo. Puolueet, joilla on kanava kunnalliseen päätöksentekoon, järjestäkööt ympäristön siivoustalkoita, vanhusten kävelytystalkoita, mitä hyvänsä. Jos ja kun demokraattisen vaikuttamisen välineemme, eli puolueet, osoittavat toimivuutensa, ehkä myös usko niiden toimivuuteen palaa. Jos politiikka palaa kansan pariin ja demokratia toteutuu muulloinkin kuin vaaleissa, silloin äänestysaktiivisuuskin nousee. Seuraaviin kunnallisvaaleihin valmistautuminen on aloitettava jo nyt!