Asun Porvoon hermo- ja sauhukeskusta, WSOY-taloa vastapäätä. Siellä on ties mitä, myös nuorten työpaja ja ennen kuin meren mutaa, myös nuoria vetänyt Bio Rexin elokuvateatteri, joten ei ihme, että moni on oppinut ikkunaani vastapäätä olevan ovisyvennyksen olevan oiva savukointipaikka. Jotkut näistä ovat töin tuskin yläkouluikäisiä lapsia, jotka ovat näennäisen saumattomasti vaihtaneet tutin imukkeeseen, mutta siltikin uskoisin, että suurimmasta osasta kuitenkin voinee jo tässä vaiheessa ounastella, että kyllä "siellä se pärjää" kuitenkin, loppujen lopuksi. Enkä sitäpaitsi tiedä, miten pärjääminen voitaisiin mitata, saati menestyminen. Enkä sitä niin välittäisikään mitata.
Olen kirjoittanut aikaisemminkin http://perukangas.blogspot.fi/2012/03/ei-enaa-kovin-nuoret.html pitkittyneestä nuorisosyrjäytymisestä, siitä, kun alamäki alkaa jo ennen ylämäkeen pääsemistä. Minun ulko-oveltani alkaa alamäki, enkä nyt niin tiedä, olenko minä tulossa menosuunnasta vai menossa tulosuuntaan, mutta kun mietin itseäni kymmenen vuotta taaksepäin, pystyn kyllä sympatiseeraamaan oikein hyvin niitä nuoria, joiden todellisuus koostuu pussikaljasta ja videopeleistä. Mikä minut sitten heistä erottaa, paitsi se, että voisin teoriassa adoptoida heidät kaikki, vaikka kyllä kai heillä suunnilleen on vanhempia?
Ainakin meillä on hyvin paljon yhteistä. Kumpikaan meistä ei voi syyttää ystäviään siitä, ettei sosiaalisia verkostoja voi vaihtaa työpaikoiksi, niin arvokkaita kuin peli-, pussikalja- ja ties mitkä ystävät olevatkaan. Minä jos kuka tiedän, nämä molemmat seikat, koko setin, vaikka olen jokseenkin yhtä epävarma siitä kuin he, millaisiksi työpaikoiksi verkostot eivät ainakaan kehkeydy. Tiedän kuitenkin sellaisia olevan, kun heille taas työpaikat ovat vain kuulopuhetta, joko siksi että he ovat liian nuoria ja mahdollisesti heidän vanhemmilleenkin työpaikat ovat kuulopuhetta. Tiedän omasta kokemuksestani, että työelämä on osa elämää, ei päinvastoin, ja siksi en osaakaan elätellä sellaisia harhaluuloja, että työ olisi ja sen kuuluisi aina ja välttämättä olla jotenkin niin kauhean seksikästä ja mageeta. Tiedän kokemuksesta, että työelämässä tulee työntekijän osaksi väistämättä myös pettymyksiä. Niin tulee elämässäkin. Mutta on se silti sen arvoista.
En ole koskaan elättellyt toiveita siitä, että minut voisi pelastaa lottovoitto, tyttöystävä tai uskoontulo. En ole kaivannut pelastusta, vaikka en ole ihan ole ollut kadotettukaan. Minut on lopultakin pelastanut yleinen uteliaisuus elämää ja maailmaa kohtaan, kiinnostuneisuus ties mistä. Ajoittaisesta marttyyriksi heittäytymisen tunteesta huolimatta olen onnistunut välttymään apatialta, ulkopuolisuuden ja toivottomuuden tunteelta, vaikka ei marttyyrius ole mikään vastalääke syrjäytymiseen.
Jos nämä nuoret oppisivat, että elämässä on sekä velvollisuuksia että oikeuksia, silloin oltaisiin tultu jo puoliksi pois tien laidalta. Tiellä pitäisi vielä kuitenkin pysyäkin. Missään tässä ei nimittäin osaa nähdä mitään järkeä jos kokee elämänsä sisällyksettömäksi. Ei voi tietää, mihin ihmisellä on elämässään velvollisuuksia ja oikeuksia, jos ei tiedä, että elämä on minkään arvoinen tai millään olisi yhtään mitään väliä. Ihan sama, sanovat nämä, patenttivastauksena kaikkeen. Silmien aukeamiseen tarvitaan elämyksiä ja rakkautta ja kykyä vastaanottaa ja antaa näitä, uskallusta pitää silmät ja korvat auki ja hypätä, uskoen siipien kantavan. Apatia on vieläkin vaarallisempi vihollinen kuin marttyyrius, sillä apatia estää pääsemästä sellaisen tarinan alkuun, josta marttyyrit valmistetaan.
Pussikalja ja videopelit ovat minullekin enemmän kuin tarpeeksi likeisiä
hyvän päivän tuttuja, mutta onneksi sentään tiedän muutakin. Silloinkin kun kenkäni ovat vähän lipsuneet, olen onneksi arvostanut musiikkia, luontoa, kirjallisuutta, elokuvia, juoksemista, ystäviä. Ne ovat minut tiellä pitäneetkin, vaikka siellä tien päässä ei nyt aina niin olisikaan niin pilvettömiä näkymiä.
Työntekoa ja opiskelujen aloittamista epäröiville nuorille sanoisin saman kuin 4-vuotiaalle pojalleni, joka väittää että piirretty elokuva on huono ennen kuin on edes vilkaissut sitä: ei sitä voi tietää ennen kuin sitä on maistanut. Saattaa yllättyäkin iloisesti. Voin vakuuttaa nuorille, että ei se nyt niin haittaa jos ei tiedä, miksi tulee isona. Kunhan nyt jotakin tekee. Mieli sille tekemiselle löytyy yleensä, jos ei muuten niin edes perästäpäin. Ei ole turhia ihmissuhteita tai turhia työsuhteita. On korkeintaan turha elämä, sellainen, joka nähdään koostuvan turhista asioista.
Kiitos Kasevalle blogin otsikosta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti