Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.7.2012

Mitä vikaa EU:ssa?

Meille luvattiin viiniä maitokauppoihin. Ei tullut. 

Vakavasti ottaen: EU:ssä nämä alkuperäiset kansainvälisyyden, demokratian, sivistyksen ja vapaan liikkuvuuden ideaalit ovat jääneet taka-alalle, puhumattakaan ihmisoikeuksista, joskin EU on suomalaisessa sisäpolitiikassa liian suuressa osassa. Eikä tämä johdu siitä, että asioistamme päätettäisiin liian suuressa määrin Brysselissä vaan siksi, että niistä päätetään liian vähäisessä määrin Suomessa. EU:sta on tehty sisäpolitiikan ase, jolla Soini ja muut soinilaiset puolueet, mukaanlukien vasemmistosoinilaiset pelottelevat niin että tällä hetkellä Suomi on laajan koalition vanki; koalition, jolla vallitsee näennäinen konsensus vain siksi että kukaan sen jäsenistä ei halua nähdä ainoaa vaihtoehtoa, tai siis vaihtoehdottomuutta: sisäpolitiikkamme ja uskottavan ulkopolitiikan romahdusta. Suomi sahaa omaa oksaansa vakuusvaatimuksillaan: me leimaudumme änkyröiksi, mikä on eri asia kuin tankero, toim.huom. 

Toiseksi: ensisijaiset velat myös peritään ensimmäisinä. Siitä varmaan Ode Soininvaara osaa kertoa minua paremmin ja enemmän 

http://www.soininvaara.fi/2012/07/24/evmn-lainojen-ensisijaisuus-on-omaan-jalkaan-ampumista/ 

mutta minäkin joskus kansalaisoikeuttani eli hyvinvointivaltion toissijaisia etuuksia nauttineena tiedän, että jos jopa toissijaisten velkojen perimisestä huolehditaan hyvin kiitettävässä määrin, esimerkiksi toimeentulotukien periminen, joka toteutuu ihan eri kellontarkkuudella kuin vaikka VR:n aikataulut, niin ihan varmasti ensisijaiset velat peritään ennen kuin edes sitä kelloa ollaan ehditty vetämään. 

Suurin syy EU:n nykytilaan on kelvoton demokratian tila ja romutettu talous- ja yhteiskuntajärjestelmä puolessa Euroopassa, ja läntisen Euroopan yleväksi paneurooppalaisuuden idealistiseksi ideaaksi historiallisesti ymmärrettävästä idän pelosta johtuva vauhtisokeus, jossa läntinen imperialismi yrittää paikata sen, mitä itäinen versio rikkoi. Ja suurin syy Suomea uhkaavaan tulevaan nykytilaan on soinilainen vaihtoehdottomuuden politiikka, jossa sekä hallitus on opposition, sisäpolitiikka ulkopolitiikan ja politiikka talouden panttivankeja.

29.7.2012

Rikollisilta ei pidä poistaa tukia

Ylen Uutisten mukaan Valtioneuvoston työryhmä pyrkii poistamaan "yhteiskunnan" tuet järjestäytyneeseen rikollisuuteen syyllistyneiltä. Samalla valtioneuvosto antaa signaalin, jossa rikoksiin syyllistyneiltä pyritään poistamaan myös asteittain kansalais- ja sittemmin myös ihmisoikeudet. Hankkeen toteutus varmaan tehdään helpommaksi vielä polttomerkitsemällä kastimerkki rikollisten otsaan, jotta vain eivät viranomaiset erehdy kaatamaan skurkeille valtion rahoja.

Rikollisilla on myös perhettä, ehkä valitettavastikin. Kun rikollisilta poistetaan lapsilisät ja asumistuet, tällä leimataan ja syrjäytetään rikollisten lapset. Samalla leimataan ja syrjäytetään rikolliset itsensä, tuomiten ihminen lopulliseen, kertakaikkiseen toivottomuuteen: kun ihminen on elämässään lipsahtanut kaidalta tieltä, hän tarvitsee tukea. Valtioneuvosto varmaan sammuttaisi metsäpaloakin bensalla, vaikka oikea lääke olisi vesi. Palakoot siellä, taitavat ajatella.

Jos yhteiskuntaa, sitä, jota tässä ollaan ajateltu säästää leikkaamalla tukia, on ajateltu jotenkin tässä auttaa, ei se ainakaan näin tapahdu. Yhteiskuntarauhan takaamiseksi olisi varmaan parempi vähentää vääryyksiä, sellaisia kuin mahdollisuuksien epätasa-arvo kuin leimata kunnottomat kelvottomiksi, joiden poltinmerkki tekee mahdottomaksi työpaikan, asuntolainan tai vakuutuksen saamisen.

"Yhteiskunnan tuet", joihin tässä viitataan, ovat Kelan maksamia toissijaisia, vaikkakin subjektiivisia etuuksia, joihin kaikilla on oikeus jos tarvis. Jos ne poistetaan, kunnat maksavat laskun. Samat kunnat, jotka nyt huolehtivat peruspalveluista, kaikenlaisista välttämättömistä ja kivoista asioista, sellaisista kuin vanhustenhuolto, päiväkodit, koulut, terveyskeskukset, kirjastot ja uimahallit. Näiden "yhteiskunnan tukien" leikkaaminen rikollisilta on hölmöläisten peitonkudontaa moralisoinnin varjolla.
Ylen uutisen voi katsoa klikkaamalla allaolevaa linkkiä.

http://yle.fi/uutiset/rikollisilta_saatetaan_poistaa_yhteiskunnan_tuet/6234504

27.7.2012

Onko Hyvinkää Pahankää?

Vernerin palvelutaso on romahtanut. Lähiliikenteen junat ovat viime vuosina alkaneet myöhästellä ja niitä on alettu perumaankin. Tästä minulla on kokemusta pitkäaikaisena lähijunien, etenkin M-junan käyttäjänä. Monella minua viisaammalla on kokemuksia lippuautomaattien toimimattomuudesta, matkakorttien toimimattomuudesta tai VR:n nettisivujen kautta tilatun matkalippusysteemin toimimattomuudesta, joten siitä todistakoot he minua paremmin.

VR:n nettisivu on äärimmäisen käyttäjäepäystävällinen. Kun vuosien varrella olen välillä pyörätuolissa kulkeville tuttavilleni tai lastenvaunuissa kulkenutta poikaani varten koettanut tarkistaa, mitkä lähijunista ovat matalalattiajunia, en ikinä onnistu muistamaan, minkä linkin takaa sen voi tarkistaa, vaan olen aina sattumanvaraisen surffailun kautta sen tiedon jotenkin onnistunut kaivamaan. Ehkä matalalattiajunat voisi koota vakiolinkiksi? No, lieneekö tuota tietoa niin tarpeellista saada kun ei sen paikkansapitävyyteen voi luottaa; muistan tilanneeni tilataksin Malminkartanon asemalle kun ei juna ollutkaan sitä mitä oli luvattu.

Eivät sivut matkustavaiselle asiakkalle ole muutenkaan informatiiviset. Olen menossa elokuun viimeisenä lauantaina jalkapallo-otteluun Hyvinkäälle, ja tarkoituksenani on selviytyä sieltä omin neuvoin pois vielä saman vuorokauden aikana. Sitä ei kuitenkaan ole tehty vallan helpoksi: kun yritän etsiä VR:n nettisivulta tietoa junista, joilla pääsisi takaisin Helsinkiin, Tikkurilaan, Keravalle, Järvenpäälle tai ylipäätään minne hyvänsä, josta voisin jatkaa kotiini Porvooseen vaihtoehtoisesti joko pyöräillen tai bussilla, yritys jää puolitiehen. Junia kyllä löytyy, mutta vain kaukojunien hinnat. Paikallisliikenteen junien hinnoittelu pitää etsiä toisesta paikasta, mikä on sikäli kummallista, että molemmat palvelut - niin lähi- kuin kaukoliikennekin - ovat VR:n tuottamia.

Kun matkustavainen lopulta löytää tiensä lähiliikenteen PDF-liitteenä olevan aikatauluston luokse, siinä on nää paikat merkattu jotenkin sentyyppisesti että Hyvinkää kuuluu ja/joko-tai/tai vaikka Y/Z -vyöhykkeisiin ja Järjenpää vaikkapa V/W -vyöhykkeisiin, ja kun lähiliikenteessä matkan hinta määräytyy sen mukaan, kuinka monta vyöhykerajaa ylitetään, sitten pitäisi vielä ymmärtää, ylittääkö juna vaikkapa Hyvinkäältä Järvenpäälle mennessään kaksi, kolme vaiko neljä vyöhykerajaa kun pitäisi tietää, kuuluuko Hyvinkää siihen jälkimmäiseen, siihen edelliseen, kumpaankin tai vaihtuuko se, mihin vyöhykkeisiin se kuuluu, päivittäin, kuukausittain vaiko vuoroittain. Vai olisiko varmempi ehkä ostaa sekä kahden, kolmen että neljän vyöhykkeen liput?

Matkustavaiselle on sinänsä ihan sama, miksi hänen ostamaansa palvelua kutsutaan, kunhan vaan hän pääsee Hyvinkäältä jonnekin. Jos Hyvinkäältä ei kuitenkaan pääse minnekään, pahankää on koko kunta.

Matkustaminenkin edellyttää nykyään siis erityisosaamista. Jos joku tietää sen, mistä saa tietää lippujen hinnat Hyvinkäältä eri paikkoihin, tämän kullanhippusen saa kirjoittaa kernaasti tämän blogin kommentteihin.

Sitten vielä pieni kehitysehdotus VR:llä: jos teillä kerran on sellainen palvelin, johon saa laittaa matkan sekä lähtöpisteen, päämäärän ja ajankohdankin, niin miten olisi, jos hakutuloksissa oikeasti listattaisiin kaikki junat aikatauluineen ja hintoineen?

26.7.2012

Ilmoitatko Marco Perunkankaalle...

... että hän voisi siirtää puhelinliittymänsä sinun nimiisi, jos hän siis on siirtänyt liittymänsä sinulle? Näin käski DNA. Ongelmana vaan on se, että Marco Perunkangasta ei ole olemassa. Miten voin siis ilmoittaa hänelle? Miten voi ei-olemassaoleva henkilö siirtää liittymän olemassaolevan henkilön käyttöön? Voiko ei-olemassaoleva henkilö tehdä ylipäätään mitään? Tai olla tekemättä?

Jos lasku on osoitettu Michael Perukankaalle mutta liittymän omistaja on Marco Perunkankaan, ei kai Michael Perukankaan pidä maksaa Marco Perunkankaan laskuja? Voiko laskua, joka on osoitettu ei-olemassaolevalle henkilölle, olla olemassa? Voiko ei-olemassaolevan henkilön ei-olemassaolevaa laskua maksaa henkilö, joka ei ole ei-olemassaoleva henkilö? Voinko kehottaa tätä ei-olemassaolevaa henkilöä lopettamaan heti kakkansa lapioimisen naapurin puolelle ja maksamaan itse omat laskunsa?

Kun ihminen käyttää toista nimeään, sekaannus on taattu, ei vähiten silloin jos sekä ensimmäinen että toinen nimi kirjoitetaan eri tavalla kuin ne härmäläisittäin äännetään (Marco Michael). Sukunimestäni on esiintynyt muistini mukaan ainakin seuraavia versioita:

Perunkangas
Peruskangas
Perukankangas
Perikangas
Perakangas
Porukangas
Pirukangas
Pyrykangas
Terukangas
Pesukangas
Penikangas
Peurakangas
Perukallas
Purukangas
Pemukangas
Perokangas
Peräkangas

Ainakin nämä. Voi muitakin olla, mutta kun ei ole säästynyt dokumentaatiota. Miten asioita, joita ei ole olemassa, voisikaan dokumentoida?

Kun ikäpolvensa ihmiseksi kielitaitoinen ja mitään pelkäämätön ja -ihmettelemätön edesmennyt mummoni tarvitsi kerran tulppaaninsipuleita, hän otti luuria sarvesta ja soitti Hollantiin. Suomen posti, silloin ennen kuin se alkoi jakaa postin sijasta itelloita, ymmärsi kuitenkin että se oli Vendla joka oli tilannut, ei Venla, joka luki väestörekisterissä. Hollannissakin ymmärrettiin, että hänen nimensä oli Vendla, eikä sen sijaan Venla, joksi hänen ymmärtämättömät vanhempansa vahingossa olivat antaneet kirkonkirjoihin merkitä. Vendla van Bergamas.

Ai niin, jo pari tuntia tämän viimeistelemisen jälkeen kun soitin hammaslääkärin ajanvaraukseen, muistinpa taas yhden alter egoni. Peurakangas. Kiitos ajanvaraajan. Peura on hieno eläin.

25.7.2012

Ammattipoliitikkoja kuntiin?

Kun kolme merkittävää helsinkiläistä kuntapoliitikkoa, Ville Ylikahri, Risto Rautava ja Osku Pajamäki, ehdottivat eilisessä Hesarissa, että Helsingissä pitäisi siirtyä ammattipoliitikkomalliin, jossa muutama merkittävin kuntapoliitikko - ainakin kaupunginhallituksen puheenjohtajisto - nauttisi tehtävistään palkkaa, nykyinen kotikaupunkini Porvoo tuli heti perässä; keskiviikon Uusimaassa nähtiin herrojen Backlund, Bärlund ja Grönman ulostulo.


Helsingin herrat perustelivat ehdotuksensa sillä, että suuressa kaupungissa asioiden hoito vie niin paljon aikaa, että kuukausipalkka mahdollistaisi kunnan valitsemilta luottamushenkilöiltä asioihin perehtymisen, jolloin he eivät olisi niin paljoa viranhaltijoiden valmistelun armoilla. Hyvä, ostan tuon. Kyllä Helsinkiä pienemmässäkin kunnassa, kuten Porvoossa, kunnan valittujen työrauhan takaaminen on kuntalaisten oikeusturvan ja demokratian kannalta positiivista.


Tuntemani kansanedustajat melko johdonmukaisesti haluavat pitää kiinni valtuustopaikoistaan, koska heidän mielestään lainsäätäjän on hyvä nähdä, miten lait toteutuvat kunnissa käytännöissä. Jos kuitenkin halutaan olla johdonmukainen ja edellyttää kunnallisille luottamushenkilöille työrauhaa ja aikaa perehtyä tehtäviinsä, silloin on parempi valita kunnallisista asioista päättämään henkilöitä, joilla on siihen aikaa. Samalla voitaisiin luopua tuplamandaateista: valinta eduskuntaan tarkoittaisi eroa valtuustosta ja ministerinpesti eroa eduskunnasta. Näin vältettäisiin myös moni jääviysongelma, joita väistämättä seuraa kun sama ihminen on sekä päättävässä että valvovassa asemassa.

24.7.2012

Mielenterveyspotilaat eivät odota

Suomessa on 90-luvun alun laman aiheuttamien rakenteellisten säästöjen takia kasvavassa määrin tipahdellut oman onnensa nojaan ihmisiä, jotka eivät omin voimin jaksa. Tai siis tarkoitan tietenkin pilleripurkkia. Tai siis tarkoitan tietenkin avohoitoa, tuota institutionalisoitua heitteillejättöä.

Olen tuntenut aika läheisestikin useita sellaisia ihmisiä, joilla ainut vakituinen suhde on pilleripurkkiin kun he eivät voi olla varmoja hoitosuhteensa jatkumisesta. Erityisen suuri huoli katkoksesta on täysi-ikäistymisen yhteydessä. Eihän ihminen nyt mitenkään taikaiskusta muutu laadullisesti, nappia painamalla aikuiseksi. Siksi mielenterveyshoitoa ei pidäkään pilkkoa erikseen nuoriso- ja aikuispsykiatriaksi.

Vielä tärkeämpi syy tarpeeseen käsitellä ihmistä holistisesti on se, että siirtyminen nuorisosta aikuiseksi saattaa aiheuttaa tarpeen arvioida hoidontarve uudelleen, jolloin ihminen putoaa tyhjän päälle, odottaessaan ensin mahdollisesti lähetettä erikoislääkärille, sitten Kelan kautta terapiaan. Muutamien kuukausien odotusaikana tila voi huonontua ratkaisevasti.

Niin se voi huonontua myös sinä aikana kun ihminen odottaa lähetettä. Mielenterveyspotilaiden ei kannattaisi odottaa. Mitä syvemmälle he ehtivät vajoamaan, sitä hankalampaa heidän nostamisensa on. Tämä taas on sekä yhteiskunnallinen että inhimillinen menetys.

Jossakin pohjanmaalaisessa kunnassa päätettiin olla kurittomia ja omin teoin poiketa THL:n käyvän hoidon suosituksista. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että tässä kunnassa katsottiin niin, että mielenterveyspotilaille ei tule määritellä LP-kiirellisyysluokkia hoitoonpääsyssä vaan että hoitoon pitää päästä heti ja ilman lähetettä. Terveyskeskuslääkärin pitää voida kirjoittaa suoraan lähete terapiaan ja potilaan tulee päästä erikoislääkärin juttusille ilman lähetettä. Edellämainitun kaltaisesta pohjanmaalaisesta kurittomuudesta pitäisi heti tehdä maan tapa. Mielenterveyspotilaat eivät odota!

20.7.2012

Naisia postimyynnistä kaljuille ja hampaattomille kaljamahoille

Työpaikkani aamukahveilla vaihdettiin matkakokemuksia kollegoitten kesken. Yhdellä jos toisellakin on sen verran näköhavaintoja tarttunut matkoiltaan sellaisista paikoista, joita suomalaiset nykyään suosivat, sellaisista pariskunnista, joiden purukalustojen elämänkaaret ovat eri transitiovaiheissa: yhdellä ovat vasta maitohampaat lähdöillään ja toisella jo pysyvät lähteneet, että pystyvät helposti luonnostelemaan ja luonnehtimaan tätä miestyyppiä. Miestyyppi on nimittäin todellakin olemassa. Yksimielisesti näiden ainakin näennäisen epäsuhtaisten pariskuntien miespuolisia jäseniä luonnehdittiin olutmahan itselleen hankkineiksi, varttuneiksi, miltei hampaattomiksi miehiksi, jolla on vähintäinkin pälvikalju ja jotka lämpsyttelevät sandaalit jaloissaan. Ilahduin, kuten ihminen silloin kun hän tunnistaa itsensä. Hei, sellainenhan olen minä!

Pelkäsin tyttöjä suunnilleen 19-vuotiaaksi asti. En noudattanut ensimmäistä isäni minulle antamaa  editoriaalista kasvatusneuvoa (yht. 2 kpl.), ja sosialisoinut itseäni hankkimalla ulospäinsuuntautunutta tyttöystävää, vaan hankin itselleni ulospäinsuuntautuneen ystävän, jonka kanssa aloin käymään ulkona. Eli paikassa, joka on sosiaalisesti hyväksytyin ja tavanomaisin tapa tutustua ihmisiin: ravintolassa. Melko huonolla menestyksellä. Uskoisin, että on tullut tuhansia euroja hinnaksi per lähempi kontakti.

Sitten toteutin toisen isäni lähetyskäskyistä melkein: valtasin Vanhan, melkein. Melkein se jäi siksi, että satuin istumaan Silu Seppälän kantapöytään, Silu ulottui melkein napaan molempia daamejaan. Kapitalisoin hävyttömän huonosti sen, että olin ainoa heteromies omassa opiskelijakohortissani, melkein, vaikka kuinka raahasin opiskelijatyttöjä konsertteihin ja juotin heille kotiviiniä. Ymmärsivät pelastautua nuorukaiselta, josta oli jo hyvää vauhtia tulossa hampaaton ja kalju ukko kun jäi YTHS:n hampitarkastus väliin kun sain sinne kutsukirjeen ollessani tutustumassa puolalaiseen opiskelijaelämään.

Sitten minusta kehittyi aika hyvä spottaamaan seinäruusuja, kavereiden kavereiden alttiita kavereita. Paras foorumi minulle tavata potentiaalisia kiinnostavia tyttöjä olivat kavereiden laajennetuille kaveripiireille järjestetyt kotibileet, joissa joskus bongasin seinäruusuja, esimerkiksi kavereiden tyttöystävien kavereita, jotka näyttivät vähän yksinäisiltä.

En ottanut vaaria kummastakaan isäni kehotuksesta. Sitten se olikin myöhäistä kun en enää ollut nuorisoa, sitä, joka opiskelee ja käy diskoissa. Ja samantien tukkakin oli lähtenyt. Hampaat oli pilattu jo aikaisemmin. Kun ystäväni olivat joko piintyneitä poikamiehiä (tai -tyttöjä) tai vakiintuneita, olinkin yht'äkkiä jakojäännös. Eikä ollut enää kotibileitä, saati laajennettuja kotibileitä. No, en ole jäänyt lehdellä soittelemaan. Sen verran hyvin olin onnistunut sekundaarisosialisaatiossani että en enää ujostellut vastakkaista sukupuolta, ja olen sitten myöhemmällä iällä tutustunut naisiin sekä baareissa että opintiellä, vaikken edes enää opiskellut. Kävin vain kuokkimassa, kaljun hampaattomuuteni antamalla karismalla. Ollin oppivuodet vaativat minulta nimittäin pidennettyä kakkua.

Joskus vielä niinä aikoina kun lehdissä oli kontakti-ilmoituksia (on niitä muuten vieläkin!) pankonpäällyspoikapalstalla, niihin vastaaminen tapahtui salaa jopa omalta itseltä, ja deittikin tapahtui mieluiten Paavo Väyrys- tai Ronald Reagan -naamariin naamioituna, sanomalehteen tehdyistä silmärei'istä kurkistellen paikassa, jonne aurinko ei paista ja jossa ei törmää edes lapsuuden kyläkaupan kassaan. Sähköisellä kaudella sokkodeittailusta on tullut hyväksyttävää, peräti normaalia ellei jopa luomua. Deittipalstat ovat nykyajan tanssilavoja.

Omassa ystäväpiirissäni on kihlauksia ja avioliittojakin saanut alkunsa nettideitin alkuun sysäämänä, ja itsellänikin viimeisen kymmenen vuoden parisuhteet ja niiden yritykset ovat nettideittiperäisiä. Sähköiset foorumit ovat McLuhanin tarkoittamalla tavalla laajennus, eivät tosin niinkään aistimaailman vaan määrällisen tarjonnan laajennus. Nettideitissä on ylivoimainen piirre kaikkiin muihin tapaamiskonsteihin nähden: niissä tapaa ihmisiä yhteisten intressien pohjalta. Ai niin, on niissä toinenkin ylivoimainen juttu: nettideittien kautta voi tavata sellaisia ihmisiä, joita ei mitenkään muuten voisi tavata.

Ilman nettideittejä minulla ei nyt olisi poikaa, enkä asuisi Porvoossa. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun mietin, kerjäänkö verta nenästäni kun kirjoitan naiselle, joka asuu niin kaukana kuin Porvoossa (asuin tuolloin Kannelmäessä). Henkilö, joka oli ummikkohelsinkiläinen vielä viitisen vuotta sitten, ei olisi koskaan uskaltanut ottaa vaaksaa vaaraan, ellei ensin olisi ottanut virstaa väärään (eli Osloon). Suosittelen lämpimästi, riskinottamista eli elämistä. Sekä nettideittailua, rakastumista että Porvoota.

18.7.2012

Much ado about nothing-tyhjää työtä nyhjästä?

Oman kokemukseni perusteella kymmenistä työpaikoista ja töistä uskallan yleistää: useimmissa töissä olennaisimman ehtii tekemään noin kahdessa tunnissa per päivä. Muu aika kuluu huomaamatta, kahvitellessa, lounastaessa, työpaikkasosialiseeratessa, Facebookissa, lukiessa sähköposteja, raportoidessa, kehittäessä ja reflektoidessa oman työn tuloksia. Mihin kaikkeen muuhun kuin työhön työaikaa voi käyttää, siitä lisää alla: http://perukangas.blogspot.fi/2012/04/tyopaikkasosiaalisuudesta.html

Tämä yleistys siis työkokemukseni perusteella; tästä tarkemmin oheisen linkin alla: http://perukangas.blogspot.fi/2012/07/ei-ammattia-ei-identiteettia.html

Kokemukseni pätee ainakin julkiseen hallintoon, kaiken tehostamisen jälkeenkin, tutkimukseen, kansalaisjärjestöissä tehtävään työhön. Ei, en todellakaan halua sanoa, että nämä alat pitäisi nitistää tehottomina, etteivät tutkijat, virkahenkilöt ja järjestötyöntekijät tuottaisi paljonkin arvokasta. Kyse lienee yleisinhimilliseen fysiologiaan kuuluvista piirteistä: ihminen kyennee olemaan tehokkaimmillaan parisen tuntia vuorokaudessa. Minulla ensimmäinen kuntohuippu asettuu johonkin klo 9 ja 10.30 välille ja toinen jonnekin klo 13 ja 15 välille. Ainakin silloin kun on kyse näyttöpäätetyöskentelystä - mitä nykyään ainakin virkamies-, tutkijan- ja järjestötyökin paljolti ovat, valitettavasti hoitotyökin - ihmisruumiin sietokyky asettaa rajansa. Ei ole silmille terveellistä tuijottaa ruutua, käsille terveellistä naputella ja selälle terveellistä istustella kaikki päivät.

Tietenkään ei kaikkea työtä voi ulkoistaa. Ei esimerkiksi kahdeksaa lähiopetustuntia saa millään matemaattisella supistustoimenpiteellä kutistettua kahteen, eikä täydellinenkään automatisointi voi kutistaa inhimillistä työpanosta teollisuudessa nollaan, sillä pitäähän jonkun nappia painaa, ja pitäähän jonkun ne härpäkkeet keksiä. Puhumattakaan siivoojista ja hoitajista, vaikka nyt onkin keksitty robotti-imureita, ja vaikka hoitajien työajasta tarpeettoman paljon meneekin THL:n vaatimusten täyttämiseen.

Kyseessä on kollektiivinen tabu. Ei kukaan halua myöntää sitä, että hän käyttää työaikansa tehottomasti. Kaikkien töiden piilo-opetussuunnitelmaan kuuluu taito naamioitua mahdollisimman tärkeän näköiseksi, klikkailla muita ikkunoita feisbookin päälle. Mutta ei syytöksiä tehottomuudesta tarvitse ottaa itseensä: kyseessä on systeemitason häiriö. Ei sinun, minun tai kenenkään muunkaan tarvitse vilkuilla olan yli ja olla huolestunut juuri omasta työpaikastaan. Ei sinua tai minua voida tehottomina yksilöinä saneerata pois, tai ainakaan pidä, sillä ylipäätään työelämässä on valtavasti tehostamisen varaa. Uskoisin, että vika on ainakin maanosanlaajuinen; Eurooppa ei pärjää alkuunkaan Itä-Aasialle tai Pohjois-Amerikalle, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Nämä ajatukset herätti Leo Straniuksen bloggaus jonkun tuottavuus- ja downshiftausgurun kirjoitelmista. Leon blogiin voi tutustua allaolevasta linkistä:
http://leostranius.fi/2012/07/timothy-ferris-4-tunnin-tyoviiikko/#more-7002

Koska työn tuottamattomuudesta ei yksittäisiä työntekijöitä voi vaatia verolle, en kehoitakaan ketään yksipuoliseen downshiftaukseen. Jos on varaa lyhentää työpäivää ja työnantaja mahdollistaa tämän, niin kaikin mokomin. Voi sen aikansa käyttää muuhunkin kuin työkahvihuonetuppervaaraukseen. Vaikkapa vapaaehtoistyöhön tai oman työkyvyn, ammattitaidon (tai yleissivistyksen) parantamiseen.

Jos työtä haluttaisiin tehostaa, silloin näyttöpäätetyötä ei pitäisi lisätä vaan tuntuvasti vähentää, ja työpaikkavenyttelyn ja työaikaisen jumppaamisen mahdollisuuksia tukea. Ei siihen niin paljoa tarvittaisi: ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassani oli käytävällä puolapuut, joissa voi suoristella itseään. Toinen tapa tehostaa työtä on antaa ihmisille työrauha rationalisoimalla sääntömääräisiä kokouksia, vähentämällä erilaisia työryhmiä ja luottaa siihen, että työntekijä osaa itse priorisoida oman ajankäyttönsä.

Toki tiedän omastakin kokemuksistani, että monissa töissä työnkuva on sen verta epäitsenäinen, ettei priorisointi ei ole mahdollista,  jos toimenkuvana on esimerkiksi kassa tai sihteeri/assistentti. Tällöin ei downshiftaaminenkaan ole taloudellisista syistä mahdollista.

17.7.2012

EI kansanäänestystä eurosta

Kun Timo Soini esitti kansanäänestystä syksyn kuntavaalien yhteydessä siitä, tukeako EU:n yhteistä talouspolitiikkaa vai ei, minä en kannata. En ole kannattamatta tällaisia kansanäänestyksiä siksi, etten luottaisi kansan ymmärykseen vaan siksi, etten kannata sitä, että monimutkaiset asiat kärjistetään juupas-eipäs -tyyppisiksi, irrottaen ne asiayhteyksistään ja syy-seuraus -suhteistaan. Valintatilanteista tahtoo tällöin tulla herkästi "oletko lakannut hakkaamasta vaimoasi" -tyyppisiä.

Kun otetaan kantaa siihen, tuleeko Suomen osallistua EU:n talouspolitiikkaan, samalla otetaan kantaa siihen, otetaanko osaa EU:n koulutus-, työllisyys-, siirtolais-, ulko-, ympäristö-, kulttuuri- ja niin edelleen politiikkaan. Samalla otetaan myös kantaa siihen, halutaanko niiden viimeistenkin perusteollisuuden työpaikkojen lamput sammuttaa nyt vai vasta 13.päivä.

Samasta syystä en voi myöskään kannattaa kansanäänestystä ydinvoimasta, sillä samalla tulisi ottaa kantaa siihen, miten energia tuotetaan tai miten sitä säästetään. En myöskään näe realistiseksi järjestää kansanäänestyksiä kuntauudistuksista, sillä jos valittavana on "haluatko kuntasi säilyvän itsenäisenä" vai "haluatko, ettei kotikuntaasi enää ole?", äänestyksen tulos on selvä etukäteen. Pitäisi kysyä pikemminkin,  haluatko, että kotikunnassasi on tulevaisuudessa terveyskeskus, päiväkoti ja koulu.

Sen sijaan kannatan lämpimästi kansan mielipiteen kysymistä asioissa, jotka ovat yleisinhimillisiä kysymyksiä, joiden toteutumisella ei ole hallitsemattomia seurauksia. Kuten esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittolaki.

16.7.2012

Onko vika opiskelijoissa vai työelämässä?

Minun on vaikea syyttää nuoria työn pakoilusta, siitä, että he luulevat työn jotenkin poikkeavan tosi-tv:stä. Siitä, kumpi on kivempaa, olen jäävi sanomaan mitään, mies, joka ei katso minkäänmerkkistä teeveetä, mutta kumpikaan ei ole oikotie onneen.

Olen antanut itseni ymmärtää, että esimerkiksi ammattikorkeakouluopiskelijoiden koulunkäynti ei oikein antaisi valmiuksia sen työelämän kohtaamiseen, johon heistä pitäisi opetussuunnitelman mukaan tehdä omaa työtään kriittisesti kehittäviä, reflektoivia asiantuntijoita. Koulussa he nimittäin kyllä oppivat käymään kehityskeskusteluja, mutta siitä, mitä heidän kehittämisehdotuksilleen käy varsin hierarkkisesti ja totunnaisesti toimivassa työelämässä, heille ei sanota mitään.

Olen kuullut, että kun opiskelijat esimerkiksi sosiaali- ja terveysaloilla pääsevät työharjoitteluihin, heitä ohjaavia vanhempia kollegoita saatetaan erikseen estää antamasta realistista vaikutelmaa siitä työstä, johon opiskelijat tulevat valmistuttuaan astumaan. Tämä tehtäneen työelämän suojelemiseksi ammattikorkeakoulutukselta, siis kriittiseltä ja kehittävältä työotteelta, koska moni niistä toimialoista tai ainakin työpaikoista, joihin koulutetaan juuri ammattikorkeakouluissa, ei ole tähän valmiita: kohtaamaan kriittisesti oman alansa kehittämiseen valmistautuneita, nuoria ihmisiä, joita ajaa eteenpäin naiivi palo auttaa ihmisiä. Voisin kuvitella, että tämä vanhempien kollegoiden turhautuminen siihen, että heidän pitää esittää oma alansa asianmukaista siedettävämmässä valaistuksessa, saattaa näyttäytyä opiskelijoille ehkä osin virheellisestikin asenteellisena, vanhakantaisena seinänä. Olisikin varmaan parempi kouluttaa vain ammattilaisia ja jättää se reflektointi vähän vähemmälle.

Siitä en tiedä, sanotaanko koulutuksessa mitään siitä, kuinka paljon nykyään työssä kuin työssä kuuluu olla kaikkea sellaista, joka ei kuulu työhön. Jos esimerkiksi kuvittelee, että hoitajana pääsisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, jopa hoitamaan heitä, voin kuvitella sen turhautumisen, joka seuraa siitä kun työaikaa kuluu päivittäin tuntikaupalla raportointiin, luokitteluihin, kirjaamiseen, ristikkäiskirjaamisiin, rinnakkaisluokituksiin, edestakaiseen delegointiin ja eri osastojen kanssa riitelemiseen siitä, minkä tulosyksikön kuuluu hoitaa potilas, kenen tehdä työ mutta kenen kuuluu se laskuttaa. Voisi hoitaa paljon enemmän potilaita, jolloin hoitajapulakaan ei olisi niin huutava jos hoitajilla olisi enemmän aikaa tehdä työtään, eli hoitaa potilaitaan eikä taulukoida, luokitella ja raportoida. Herää kysymys, keitä varten hoitajat oikein työskentelevät: hoitajia vai THL:ää? Onko työn tulos hoidettu potilas vai raportti?

Ei korkeakoulualoilla ole asiat yhtään sen paremmin. Ei yliopistokoulutuksessa sanota - tai ainakaan omana aikanani sanottu - mitään esimerkiksi siitä, että työsuhteet ovat määräaikaisia, puhumattakaan siitä, että niihin voi saada jatkoakin tai siitä, miten sitä jatkoa voisi pyrkiä hankkimaan. Apurahojen hakemisesta ei myöskään puhuta mitään, yrittäjävalmiuksista tai markkinointiosaamisesta puhumattakaan, vaikka nyt poliittisesti kaikista ollaankin ajamassa enemmän tai vähemmän osaamisyrittäjiä.

Varmaan nuorten pitää kasvaa työelämään, kuten elämään yleensäkin. Mutta ehkä jo koulutuksissa pitäisi huomioida työelämän vaatimukset nykyistä paremmin. Ei työvoimapula monilla kriittisillä aloilla - kuten juuri hoitoaloilla - ainakaan helpotu raskauttamalla töiden substansseja kaikenlaisilla hallinnollisilla määräyksillä.

Jos halutaan helpottaa työvoimapulaa ja vähentää työttömyydestä johtuvia taloudellisia ja inhimillisiä kustannuksia, silloin työelämää on rukattava. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan talkoisiin on myös oppilaitosmaailman osallistuttava. Syyttävä sormi osoittaa THL:ää, joka näitä kaikenlaisia raportointiukaaseja mättää hoitoaloille, ja eduskuntaa, joka ei osaa päivittää opetussuunnitelmia paremmin vastaamaan työelämän todellisuutta.

Miten olisi koulutuksien rukkaaminen vastaamaan vähän paremmin työelämää? Pallo on myös työnantajilla: miten olisi työelämän sopeuttaminen ihmisten ominaisuuksiin ja tarpeisiin, sillä eiväthän ihmiset ole olemassa tehdäkseen työtä? Eikös työn pitänyt olla ihmisyyden toteuttamismuoto? Vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin?

12.7.2012

Kirjat, jotka ovat muovanneet elämäni

Ressu ja punainen paroni. Sitä luettiin minulle etu- ja takaperin ja vielä kirjoitettiin kirjan tekstitkin uudestaan vielä selkeämpään muotoon jokaisen sivun alalaitaan, niin että ei ihme, että yksi kaunis kerta osasin lukea. Kolmivuotiaana, vielä istuessani rattaissa, järkytin syvästi vanhempiani kysyessäni vastapäisen ala-Elannon ikkunamainoksesta: "miksi tuossa lukee voita tarjouksessa"? Tämä, lukemaan oppiminen, määritti minua koko lapsuuteni. Sain monta vuotta etumatkaa ikätovereihini, joihin saattoi syöttää haikara- ja banaanimaatarinoita, kun taas minä saatoin itse tarkistaa asiantilan isäni kirjahyllystä, ja vielä valistaa ystäviäni, joiden maailmankuva järkkyi kun jouduin kavaltamaan heidän vanhempiaan joko valistumattomiksi tai valehtelijoiksi.

Roope-sedän miljoonat. Aku Ankan taskukirja numero 19. Muistan vielä sen hetken, kun sain sen plus yhden Aku Ankka-lehden, jotka odottivat minua mamman ja papan eli äitini vanhempien keittiön pöydällä, joka oli silmieni tasolla. Tämä on myös ensimmäinen varma oma muistikuvani. Oli kesää 1974, olin siis muutaman kuukauden yli kolmevuotias. Osasinkin Roope-sedän miljoonien repliikit sanasta sanaan, ja niitä jäi myös käyttövarantooni. Hiljainen kääk!

Löytöretki luontoon. Joku ruotsalainen sen kirjoitti, nimikin saattaa vielä palautua joskus mieleeni. Siinä tehtiin luonnosta kiehtovaa tarinaa, laakasukeltajasta, joka söi sammakonpoikasia, töyhtöhyypästä, ketusta. Luin sitä isäni kanssa, ja hän teki siihen reunahuomautuksiaan: "vietkö tuhkakupin keittiöön". "Isi ei välitä kirjoittaa hassuja juttuja".

Tunne itsesi. Lennart Nilssonin pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvissa solut näyttävät sinisiksi värjätyiltä perunoilta. Minulle on turha ollut keskustella mitään kukista ja mehiläisistä. Saatoin tarkistaa kaiken itse.

Eläinten maailma. Vuonna 1930 eläinten maailma oli enimmäkseen mustavalkoinen, ja silloin vielä Australaasiassa eli muutamia pussihukkia ja Etelä-Afrikassa kvaggoja, joissa muutenkaan ei ole niin kovasti väriä. Silloin sudet vielä olivat julmia.

Viattomat tappajat. van Lawick-Goodallien kirja, joka laukaisi elämäni ensimmäisen kaukokaipuun, joka ei vieläkään ole saanut tyydytystään: Tansaniaan! Serengetiin, Ngorongoron kraateriin hyeenakoirien ja gnuiden luokse, asumaan teltassa ja laskemaan sitä, kuinka monta leijonaa ehtisi laskea ennen kuin...

Sata sientä. On edelleenkin Mauri Kunnaksen muutamaan kertaan päivittämänä alan ajaton perusteos loistavine kuvineen.

Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Yhdistää paleontologian, arkeologian, tähtitieteen, historian ja oikeastaan melkein koko inhimillisen tutkimuksen ainutlaatuisen jännittävällä tavalla. Se on iktyosauruksen pää!

Korpien kutsu. Ensimmäinen lukemani varsinainen romaani, siis sellainen, jonka luin itse kannesta kanteen. Jack Londonin kirjassa pää"henkilönä" on eskimokoiraksi joutuva Buck, johon eläinrakkaana lapsena tietysti samastuin.

Richard Adams: Ruohometsän kansa. Ensin sitä luettiin minulle iltasatuina, ja sittemmin olen aika ajoin lukenut sen uudestaan. Samastun täysin Pähkinään, Viikkaan, Isopäähän ja Hopeaan kaniiniyhdyskunnan paetessa kaivinkoneita ja muita vaaroja halki Englannin nummien. Ensimmäistä kertaa Englannissa käydessäni minun oli tarkoitus lähteä paikan päälle tarkistamaan, miltä kirjan maisemat oikeasti näyttävät, mutta liikenneyhteydet ja suhteellisen niukka käytettävissä oleva aika sai minut keskittymään matkallani vain Lontooseen.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Edelleen ainoita kirjoja, jossa samastun naispäähenkilöön, mutta mikä paljon merkittävämpää, siinä tuodaan ihmisen esihistorian ehkä kiinnostavin taitekohta, Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisten kohtaaminen eläväksi. Vielä jatko-osa Hevosten Laakso on hyvää luettavaa, mutta siinä löytynyt Jondalarin kalu hallitsee jatko-osia niin että niistä tulee paleopornoa.

Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Kun noin 11-12 -vuotiaana aloin ylipäätään kiinnostumaan urheilusta, fantasioin joskus ryhtyväni juoksijaksi. Tämän kirjan innoittamana kirjoitin kouluaineenkin, jossa Rautiaisen poika rynkytti kovia vauhtileikittelyjä Eltsun kentällä matkalla kohti olympialaista voittoa. Lisäksi tein lukion terveystiedon tunnilla esitelmän dopingista, joka pääasiassa oli tämän kirjan innostama. Parikymppisenä toisinaan motivoin itseäni juoksemaan kertailemalla kirjaa.


Yleisurheilun tuhat tähteä. Kirja tuo entisaikojen sankarit, niin Pauli Nyt, Iolanda Balasit, Alfred Shrubbit, Leo Sextonit kuin Kauko Harloksetkin penkkiurheilijan sohvalle. Tämä kirja on niin kädessä kulunut että se on jo parisenkymmentä vuotta sitten irronnut kansistaan. Onpa sen tilasto-osion pohjalta myös erinäisiä ranking-listoja laadittu.

Erik Allardt: Sosiologia I. Kun se ei enää ollutkaan niin selvää että lähtisin lukemaan biologiaa Helsingin yliopistoon kun siinä oli liian vähän eläimiä, liikaa yhteyttämistä, olin avoin kirja. Äitini sen minulle keksi, sosiologian. Kävin läheisessä Malminkartanon kirjastossa vilkaisemassa pääsykoekirjaa, Allardtin sosiologia ykköstä, ja avasin sen umpimähkään. Siellä oli Johan Galtungin rankiteoria, ja se oli niin käsittämätöntä tavaraa, että minun oli pakko lainata kirja tutustuakseni siihen lähemmin. Sitten sille tielle jäin. Luin reilun vuoden aikana Allardtini vähintään viisikymmentä kertaa, parhaina päivinä jopa kahdesti, töissäkin kun olin saanut siihen luvan kun eivät pystyneet aina antamaan minulle niin paljoa järjellistä tekemistä. Muistakaamme, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni!

Jukka Törrönen & Pekka Sulkunen (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sain käteeni paksun nivaskan Hesarin urheiluaineistoa, ja vapaat kädet. Ristiintaulukoituani niitä yhden lukukauden opiskelijakollegani Mian kanssa, havaitsin olevani maihintuomassa greimasilaista semiotiikkaa. Sillä tiellä edelleen olen, diskurssianalyytikko, retoriikan, sanomisen tapojen ja oletettujen vaikutusten, oletettujen sisäislukijoiden maassa. 

Daniil Harms: Sattumia. Harmsin groteski maailma, jossa mummot putoilevat ikkunoista, poliisit piileskelevät penkkien takana ja saappaat putoilevat jaloista on aina takuuvarma piristyskeino vaikka menisi kuinka muuten kehnosti.

Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Samantekevää, onko kirja autenttista Dmitriä, Volkovia vai onko Seppo pannut parastaan, mutta kirja on tragikoominen - paino yhdyssanan molemmissa osissa - kaskukokoelma säveltäjän elämästä mutta myös elävä kuvaus taiteilijan, herkän ihmisen ja toisinajattelijan elämästä Stalinin Neuvostoliitossa, joka kiinnostaisi vaikka ei piittaisi Sostan musiikista tuon taivaallista.

Penguin Guide to compact discs. Vaikka  kiitos tämän Greenfeldin, Laytonin ja Marchin laajahkon klassisten levytysten katsauksen, osaankin paremmin kuvailla musiikkia attribuuteilla kuin englanniksi, siinä on pompia, panacheta ja swaggeria yllin kyllin. On hämmästyttävän viihdyttävää tarkistaa jälleen taas kerran, miksi Richard Hickoxin Beethoven ei sittenkään pärjää (?) Charles Mackerrasille. Sen näkee, että tällaista on tehty kun ei kannet pysy tässäkään. Saa unohtamaan ulkomaailman ja ajankulun yhtä tehokkaasti kuin musiikin kuuntelu, musiikista lukeminen.

Dmitris Haitalis: The best traditional recipes of Greek cooking. Kreikkalainen ruoka kantaa eri elämänvaiheiden ylitse, se tekee aina onnelliseksi, Aegeanmeren kalakeitto, mustasilmäpapupata, Isoäidin spagetti. Kreikka tuo sentään jotakin positiivistakin eurooppalaisten elämiin, ainakin pöytiin.

Arto Melleri: Runot. Luulen ymmärtäväni, mistä Melleri kirjoittaa ja ehkä hieman jopa puolisalaa idolisoivani hänen boheemielämäntapaansa, mutta aina tarttuessani Melleriin, uinuva runoilija minussa herää. Tosin Melleri on sanonut sen jo.

10.7.2012

Ansioluetteloni


KOULUTUS
·         Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia ja sosiaalipsykologia.
·         Teen väitöskirjaa Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen laitokselle.

TYÖKOKEMUS

Osastonsihteeri, Porvoon sairaala, 04/2011-
                            
Luokanopettajan  ja liikunnanopettajan sijaisuuksia, eri peruskouluja (luokka-asteet 1-6), 03-04/2011

Valtakunnallinen työpajakoordinaattori, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, 02/2010-
·         ESR-rahoitteinen nuorten palveluiden verkostoimishanke Onnistuvat opit II. Osallisuusselvitys (http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/9bca782df52a8ff863de7f37c61bdfb1/1294738657/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf)  ja osallisuusharjoituksien vetäminen ja valtakunnallinen työpajapalveluiden ja välityömarkkinoiden maisemakartoitus.
·         Osallisuuspelin ”Elämän valttikortit” kehittäminen
·         Osallistumista Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan fasilitointiryhmään

Projektikonsultti, NordForsk, 01-03/08. (Oslo)
·         Pohjoismaisen tutkimuksen huippuyksikkörahoituksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoriselvitys

RAY-projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 03/06-07/07
·         Osallistumista Helsingin kaupunginosat Helka ry:n Kansalaiskanava –hankkeeseen.
·         Pienryhmätoiminnan järjestämistä ja opettamista: retket, talkoot, elokuvaopintopiiri, fotokerho, liikuntakerhoja, atk-opetus ja venäjän keskustelukerho, ympäristöprojekteja yhteistyössä Kierrätyskeskuksen kanssa.
·         Rekrytointia työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, käsityöpajojen esimies, työharjoitteluiden ohjausta.
·         Media-, päättäjä-  ja kansalaisjärjestösuhteista huolehtiminen. Eduskuntavaalipaneelin järjestäminen ja johtaminen.
·         Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle.

Freelancertutkija (tulevaisuuden tutkimus ja kulttuurintutkimus), toiminimiyrittäjä, 01-05/05.
·         Kuluttajalähtöisten innovaatiohankkeiden suunnittelua.
·         Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti A Head Network Oy:lle.
·         Toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä, toimitustöitä.

Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto,  04/03-07/04.
·         Vanhusten ja vaikeavammaisten kuljetuspalvelupilottikokeilun asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi.
·         ESR –rahoitteisen CareKeys -tutkimuksen vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta.

Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 08-12/02
·         Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, nuorten ESR – työpajojen hallinnointi, liikuntaseurayhteistyö.

Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 09/01-07/02.
·         Pianomusiikin osaston budjetin, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu.
·         Henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu, yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi.
·         Valintakokeiden ja mestarikurssien järjestelyt, pianon alkeisopetuksen ESR-pedagogiikkaprojektin yhdyshenkilö.

Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 10/99-05/04.
·         Yhteisten ja vapaasti valittavien aineiden opetus ja tentit.
·         Opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu, opintorekistereistä vastaaminen, hyväksiluvut.
·         Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.  

Sihteeri, galleristi, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyo, 03-08/99
·         Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallintotehtävät ja taidenäyttelyiden järjestämistä.

Toimistovirkailija, Helsingin sosiaalivirasto, ulkotyöyksikkö, työtoimisto, 06-08/98. Helsingin ulosottovirasto, 05-08/90, Helsingin yliopiston atk-keskus 09/90-04/91.

Lisäksi: mm. mainosten ja sanomalehtien jakajana, markkinatutkimushaastattelijana, siivoojana, keittiöapulaisena, puistotyöntekijänä.
 
JULKAISUT
·         ”No, se on jotenki niin kaukainen asia tai sillee”. Työpajatoiminta, nuoret ja osallisuus. Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry:n Onnistuvat opit II –projekti. http://tpy-fi-bin.directo.fi/@Bin/9bca782df52a8ff863de7f37c61bdfb1/1294738657/application/pdf/130705/tyopajatoiminta_nuoret_ja_.pdf.
·         Esitelmä ”The Right to Urban Parks” Göteborgin yliopiston konferenssissa”What are the Commons” 2009;  www.kurrents.org.
·         Artikkeli “Urheilun moraali on velvollisuus haluta” Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen ”Semioottisen sosiologian näkökulmia”. Helsinki, Gaudeamus 1997.
·         Ydin-lehden kaupunkitoimittaja 2008, päätoimittajana Horisontin aviisissa 2006 ja Linnake-lehdessä 1991-1992.
·         Artikkeleita Vihreään Lankaan, Veikkaajaan, Ydin-, Tutkain, HOAS -asukas- ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen Takiainen -lehteen, Juoksijaan, Expatriumiin, Töölöläiseen, Tanotorveen, Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen.
·         Lukuisten Facebook-ryhmien perustaja ja ylläpitäjä
·         Kaupunkimetsäaiheisten blogien perustaja; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com alasivustoineen, skutta.blogspot.com:in ja kaupunkimetsa.blogspot.com:in kirjoittaja.

LUOTTAMUSTEHTÄVÄT
·         Porvoon Seudun Vihreiden puheenjohtaja 2012, kunnallisvaaliehdokas.
·         Helsingin terveyslautakunnan varajäsen 2008.
·         Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas 2008.
·         Sydkustens Landskapsförbundetin liittokokousedustaja 2008.
·         Heidi Hautalan presidentinvaalikampanjassa 2006, Johanna Sumuvuoren eduskuntavaalikampanjassa 2007,  
Osmo Soininvaaran apulaiskaupunginjohtajakampanjassa 2008.
·         Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 2007, varatilintarkastaja 2008, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, mukana liikennepoliittisen ja polkupyöräilytyöryhmän toiminnassa.
·         Oslon Sagene-Torshov Local Agenda 21- ryhmässä 2007-2008.
·         Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeen perustaja, mukana Kaupunkimetsäliikkeessä.
·         Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin v. 1994.
·         Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995.
·         Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake-lehden varusmiespäätoimittaja 1991. 

KIELITAITO
·         Suomi                                                           äidinkieli
·         Englanti                                                        sujuva
·         Ruotsi                                                           sujuva
·         Norja (bokmål)                                              hyvä
·         Saksa                                                            hyvä
·         Ranska                                                          perusteet
·         Italia                                                              perusteet

TÄYDENNYSKOULUTUS, KURSSIT
·         Maahanmuuttajapuolisoiden työnhakukurssi Oslossa, ProOffice syksy 2009.
·         Yhdyskuntamaantieteen (samfunnsgeografi) opintoja Oslon yliopistossa 2007-2009 50 opintopistettä
·         WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa, kevät 2007.
·         Kansalaisareena RY:n vapaaehtoistyön kurssi, kevät 2007.
·         Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n projektihallinnon kurssi, kesä 2006.
·         Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 2005.
·         WinhaPro –opintohallintojärjestelmäkoulutus, Novo.
·         Johdon talouskoulutusta Sibelius –Akatemiassa.
·         TKK:n Dipolin koulutuskeskuksen kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa,2004. Aiheina mm. ISO - standardit, muutosviestintä, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi, ympäristövaikutusten arviointi.

ATK -TAIDOT
·         MS Office, Apple McIntoshin perusteet, Photoshop.
·         HTML:n perusteet, SPSS:n perusteet.
·         Ariel- ja Musti-potilastietojärjestelmät
·         Webropol-kyselyohjelma.
·         Winha—opintohallintojärjestelmän erityisasiantuntija.

HARRASTUKSET
·         Jalkapallo, kuntosali, uinti, sienestys, luonnonsuojelu, musiikki, kirjallisuus, valokuvaus, elokuvat, sosiaalinen media.



9.7.2012

Me ollaan Penasta huolissamme

Asun Porvoon hermo- ja sauhukeskusta, WSOY-taloa vastapäätä. Siellä on ties mitä, myös nuorten työpaja ja ennen kuin meren mutaa, myös nuoria vetänyt Bio Rexin elokuvateatteri, joten ei ihme, että moni on oppinut ikkunaani vastapäätä olevan ovisyvennyksen olevan oiva savukointipaikka. Jotkut näistä ovat töin tuskin yläkouluikäisiä lapsia, jotka ovat näennäisen saumattomasti vaihtaneet tutin imukkeeseen, mutta siltikin uskoisin, että suurimmasta osasta kuitenkin voinee jo tässä vaiheessa ounastella, että kyllä "siellä se pärjää" kuitenkin, loppujen lopuksi. Enkä sitäpaitsi tiedä, miten pärjääminen voitaisiin mitata, saati menestyminen. Enkä sitä niin välittäisikään mitata.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin http://perukangas.blogspot.fi/2012/03/ei-enaa-kovin-nuoret.html pitkittyneestä nuorisosyrjäytymisestä, siitä, kun alamäki alkaa jo ennen ylämäkeen pääsemistä. Minun ulko-oveltani alkaa alamäki, enkä nyt niin tiedä, olenko minä tulossa menosuunnasta vai menossa tulosuuntaan, mutta kun mietin itseäni kymmenen vuotta taaksepäin, pystyn kyllä sympatiseeraamaan oikein hyvin niitä nuoria, joiden todellisuus koostuu pussikaljasta ja videopeleistä. Mikä minut sitten heistä erottaa, paitsi se, että voisin teoriassa adoptoida heidät kaikki, vaikka kyllä kai heillä suunnilleen on vanhempia?

Ainakin meillä on hyvin paljon yhteistä. Kumpikaan meistä ei voi syyttää ystäviään siitä, ettei sosiaalisia verkostoja voi vaihtaa työpaikoiksi, niin arvokkaita kuin peli-, pussikalja- ja ties mitkä ystävät olevatkaan. Minä jos kuka tiedän, nämä molemmat seikat, koko setin, vaikka olen jokseenkin yhtä epävarma siitä kuin he, millaisiksi työpaikoiksi verkostot eivät ainakaan kehkeydy. Tiedän kuitenkin sellaisia olevan, kun heille taas työpaikat ovat vain kuulopuhetta, joko siksi että he ovat liian nuoria ja mahdollisesti heidän vanhemmilleenkin työpaikat ovat kuulopuhetta. Tiedän omasta kokemuksestani, että työelämä on osa elämää, ei päinvastoin, ja siksi en osaakaan elätellä sellaisia harhaluuloja, että työ olisi ja sen kuuluisi aina ja välttämättä olla jotenkin niin kauhean seksikästä ja mageeta. Tiedän kokemuksesta, että työelämässä tulee työntekijän osaksi väistämättä myös pettymyksiä. Niin tulee elämässäkin. Mutta on se silti sen arvoista.

En ole koskaan elättellyt toiveita siitä, että minut voisi pelastaa lottovoitto, tyttöystävä tai uskoontulo. En ole kaivannut pelastusta, vaikka en ole ihan ole ollut kadotettukaan. Minut on lopultakin pelastanut yleinen uteliaisuus elämää ja maailmaa kohtaan, kiinnostuneisuus ties mistä. Ajoittaisesta marttyyriksi heittäytymisen tunteesta huolimatta olen onnistunut välttymään apatialta, ulkopuolisuuden ja toivottomuuden tunteelta, vaikka ei marttyyrius ole mikään vastalääke syrjäytymiseen.

Jos nämä nuoret oppisivat, että elämässä on sekä velvollisuuksia että oikeuksia, silloin oltaisiin tultu jo puoliksi pois tien laidalta. Tiellä pitäisi vielä kuitenkin pysyäkin. Missään tässä ei nimittäin osaa nähdä mitään järkeä jos kokee elämänsä sisällyksettömäksi. Ei voi tietää, mihin ihmisellä on elämässään velvollisuuksia ja oikeuksia, jos ei tiedä, että elämä on minkään arvoinen tai millään olisi yhtään mitään väliä. Ihan sama, sanovat nämä, patenttivastauksena kaikkeen. Silmien aukeamiseen tarvitaan elämyksiä ja rakkautta ja kykyä vastaanottaa ja antaa näitä, uskallusta pitää silmät ja korvat auki ja hypätä, uskoen siipien kantavan. Apatia on vieläkin vaarallisempi vihollinen kuin marttyyrius, sillä apatia estää pääsemästä sellaisen tarinan alkuun, josta marttyyrit valmistetaan.

Pussikalja ja videopelit ovat minullekin enemmän kuin tarpeeksi likeisiä hyvän päivän tuttuja, mutta onneksi sentään tiedän muutakin. Silloinkin kun kenkäni ovat vähän lipsuneet, olen onneksi arvostanut musiikkia, luontoa, kirjallisuutta, elokuvia, juoksemista, ystäviä. Ne ovat minut tiellä pitäneetkin, vaikka siellä tien päässä ei nyt aina niin olisikaan niin pilvettömiä näkymiä.

Työntekoa ja opiskelujen aloittamista epäröiville nuorille sanoisin saman kuin 4-vuotiaalle pojalleni, joka väittää että piirretty elokuva on huono ennen kuin on edes vilkaissut sitä: ei sitä voi tietää ennen kuin sitä on maistanut. Saattaa yllättyäkin iloisesti. Voin vakuuttaa nuorille, että ei se nyt niin haittaa jos ei tiedä, miksi tulee isona. Kunhan nyt jotakin tekee. Mieli sille tekemiselle löytyy yleensä, jos ei muuten niin edes perästäpäin. Ei ole turhia ihmissuhteita tai turhia työsuhteita. On korkeintaan turha elämä, sellainen, joka nähdään koostuvan turhista asioista.


Kiitos Kasevalle blogin otsikosta!

6.7.2012

Ei ammattia, ei identiteettiä?

Lukiessani kuolinilmoituksiin ja hautakiviin präntättyjä ammattinimikkeitä, reaktioni on epäusko ja huvittuneisuus. Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, emäntä, kraatari, kraateri, räätäli.

En ole koskaan määrittänyt omaa olemustani titteleiden kautta, ehkä siksi että niitä on ollut niin paljon, vaikka onhan minusta moneksi. Kuten: jakaja, keittiöapulainen, toimistoapulainen, siivooja, hautausmaatyöntekijä, virkamiesharjoittelija, opintosihteeri, tutkimushaastattelija, asiantuntija, toimialasihteeri, sihteeri, näyttelysihteeri, tutkimusapulainen, tuntiopettaja, projektitutkija, projektin vetäjä, koulutussuunnittelija, suunnittelija, työpajakoordinaattori, luokanopettaja, aineenopettaja, projektikonsultti (project consultant), osastonsihteeri, toiminimi Michael Perukangas.

Näissä töissä minulla on ollut näiden titteleiden ohessa, sisällä, sivussa ja lisäksi sellaisia rooleja kuin pienryhmäohjaaja, valvoja, fasilitaattori tai yhdyshenkilö.

Koska persoonani ei tyhjene palkkatöihini, on syytä mainita, että olen ollut myös sihteeri, taloudenhoitaja, opintovastaava, kulttuurivastaava, tutor, varatilintarkastaja, varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja, puhumattakaan tykkimiehestä, siviilipalvelusmiehestä, siviilin tykkimiehestä ja (varusmies)toimittajasta. Puhumattakaan siitä, että olen myös mies, isä, kuluttaja, kansalainen, suomalainen ja eurooppalainen mutta ennen kaikkea, ihminen.

Puhumattakaan siitä, että olen (ainakin ollut) jatko-opiskelija kaupunkitutkimuksessa ja samfunnsgeografin ylimääräinen opiskelija. Pidän itseäni kaupunkitutkijana, semiootikkona ja kulttuurintutkijana, ja nämä asenteeni vien mukanani kaikkialle, roskikseenkin. Sosiologi olen kuitenkin ihan varmasti ihan aina, paitsi että olen tietenkin myös valtiotieteiden maisteri. Sitä ennen olin valtiotieteiden ylioppilas, jonka mummorukkani tolkuttamista tolkutettuani oppi että minusta ei tule filosofian maisteria vaan calt yo. Jonkin aikaa olin myös tuleva valtiotieteiden kandidaatti.

Nyt varmaan ymmärrätte, että painin epätoivossa yrittäessäni ratkaista sitä, minkä tittelin panen kuntavaalijulisteeseen. Sosiologi olen siis aina, vaikka eivät mahdolliset äänestäjäni, niitä, joita kohtaan esimerkiksi Porvoon sairaalan kirurgian poliklinikan luukulla, minua tästä tunnistakaan. Taitaapa jopa tämä titteli harhauttaa heitä.

Osastonsihteerikään en kuitenkaan ole siinä mielessä että se olisi ammattini. Ammattiin kasvetaan joko ammatillisen koulutuksen, pitkällisen samastumisen ja pitkäaikaisen kokemuksen kautta, mieluiten näiden kaikkien. Ammatti ei ole se, mistä ihminen kantaa leipänsä kotiin, enkä tarkoita Elantoa.

Ihan varmasti olen aina myös aktivisti, mutta helsinkiläisestä vihreästä moniala-aktivistituttavastani, joka todella jos kuka olisi tämän tittelin ansainnut, tiedän sen, ettei se kelpaa keskusvaalilautakunnalle. Luulevat sen varmaan tarkoittavan joko kettutyttöä tai autopommien virittelijää.

Ehdotukset identiteettikriisin ratkaisuiksi otetaan vastaan. Parhaan ehdotuksen tarjoaja saa keskeisen sijainnin vaalityössäni. Ainakin yksi tuoppi on tarjolla Paahtimolla tai Sohossa, säävarauksella.

5.7.2012

Porvoosta ei saa hevisauruksia

Mietittyäni porvoolaisten vihreiden kuntavaaliehdokkaiden kanssa syitä, miksi Porvoossa on tai olisi hyvä elää ja asua, puhuimme asumisesta ja palveluista. Palvelut voi jakaa yksityisiin (erikoisliikkeet), julkisiin (vanhustenhoito, päiväkodit, nuorisotilat, koulut, uimahallit, kirjastot ja niin edelleen) ja puolijulkisiin (kuten Alko ja muut mono- tai oligopolit); erikseen vielä on mainittava julkisesti tuotetut ja yleisesti käytetyt palvelut, jotka oikeastaan ovat jo olemassa ja joiden tuottamisen sijaan voisi puhua niiden mahdollistamisesta, kuten luonto ja ympäristö.

Päättäjien heiniä ovat nimenomaan julkiset palvelut. Kuitenkin asukkaalle on ihan sama, ostaako hän lenkkikenkänsä tai MP3-soittimensa Porvoon Urheiluvälinekaupasta vai yksityisliikkeestä, jota kutsukaamme vaikka nimellä Doping-Sport, kunhan vaan kyseinen esine on saatavilla. Aina se ei ole.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut närkästykseni siitä, että Alko on poistunut kaupungin keskustasta. Kun kaksi helsinkiläisystävääni pyöräili tänne viime kesänä Helsingistä, he eivät suostuneet uskomaan vaikka kuinka yritin heille sitä tolkuttaa ettei keskustassa ole (enää) Alkoa, joten jäivät ilman viiniänsä. Joutuivat tyytymään olueeseen, mikä epäilemättä oli pieni yhteiskunnallinen mutta suuri inhimillinen tragedia. Taloudellinen ja siis myös yhteiskunnallinen tragedia sen sijaan on se kun turistitkin oppivat ettei täällä sellaista ole. Eikä montaa muutakaan asiaa.

http://perukangas.blogspot.fi/2012/04/kieltolaista-karsivassa-porvoossa.html

En ole niin motivoitunut miettimään sitä, miksi joku päättää asua Porvoossa - tai missään muussakaan paikassa - tai miksi joku haluaa muuttaa tänne, oli vetävänä tekijänä sitten ympäristö, työ, asuminen tai rakkaus, tai työntävänä tekijänä joku edellämainituista tai sitten joku ihan muu. Useimmiten kyseessä on sattuma. En usko rationaalisen valinnan teoriaan, jossa ihmiset nähdään kuluttajina. Korkeintaan niin kutsutut huippuosaajat ja hyvät veronmaksajat ovat myös kuluttajia, sen lisäksi että he ovat tietenkin myös ihmisiä.

Kun viime kesänä tarvitsin uudet nahkaiset kävelylenkkarit, sellaiset neutraalin näköiset, eli mustat, joita voi käyttää arkikenkinä, eipä sellaisia ollut koko kaupungissa, ja piti lähteä Itäkeskukseen. Ja kun viime talvena halusin hankkia pojalleni Hevisaurus-dvd:n, ei sellaistakaan saanut mistään, ja minun piti ulkoistaa hankintani päivittäin Helsingissä asioivalle ystävälleni. Eihän kyse kai ollut mistään kovin esoteerisista erikoisvitkuttimista, eihän? Sellaisia pitäisi suunnilleen jo kai saada Citymarketista? Tai Anttilasta, jos sellainen olisi? Tai Prismasta?

http://perukangas.blogspot.fi/2012/05/porvoo-ulkoistaa-autottomien-lasten.html

Erikoisliikkeitä on kuitenkaan vaikea käskeä sijoittumaan mihinkään, paitsi kaavoituspolitiikalla, antamalla positiivisia insentiivejä eli halpoja tontteja. Yksi iso tai kaksi isohkoa markettia ajaisi jo aika monen erikoisliikkeen asian, vaikka toki olisikin kivaa, jos Porvoossa olisi vaikka yksi levykauppa Anttilan Top Ten-osaston sijaan.

Harhauduin aika pitkäksi aikaa pohtimaan Porvoon kaupallista tarjontaa - tähän meinasi tulla freudilainen lipsahdus että torjuntaa - koska asuminen ja palvelut liittyvät elimellisesti yhteen, ja kolmas kärki tässä kolmiossa on liikenne. Sen, minkä asumiskustannuksissa mahdollisesti voittaa Helsinkiin verrattuna (eikä muuten voita, jos verrataan Vanhaa kaupunkia tai Jonasbackenia vaikka Mellunmäkeen), se menee kuin viheltäen matkakuluihin jos kaikkien härpäkkeiden perässä pitää sukkuloida Itäkeskukseen tai jopa Kehä kolmoselle.

Kuntalaiselle on samantekevää, mistä hänen kulunsa koostuvat: ovatko ne asumis-, liikenne- vai kulutusperäisiä. Tämän vuoksi kunnallisten päättäjien onkin hyvä muistaa, että liikennesuunnittelu ja palvelut kuuluvat elimellisesti kaavoitukseen. Kuntalainen ajattelee kokonaisvaltaisesti. Tätä samaa sopisi toivoa kunnallisilta päättäjiltäkin. Peräänkuulutankin kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua, jossa infrastruktuuri kaavoitetaan ennen asuntoja, ja kaavoituspäätösten terveys-, ympäristö- ja sukupuolivaikutukset otetaan huomioon. Tästä lisää allaolevassa linkissä:

http://perukangas.blogspot.fi/2012/06/mitka-ovat-kuntavaalien-tarkeimmat.html

4.7.2012

Kaupungissa ei saa uida

Kuntouimarille kesä on turhauttavaa aikaa, etenkin jos sattuu asumaan pikkukaupungissa. Helsingissä sentään Uimastadika ja Kumpulan maauimala palvelevat kuntouimaria uimahallien sulkeuduttua, mutta Porvoossa on vain luonnonvesiä ja Kokonniemen plotti.

Kyllä suhteellisen hyvässä kunnossa oleva ihminen, kuten minä pärjää, hammasta purren. Voi - jos tulee hengenhätä - polkea Monninkylän maauimalaan, joka on muuten mainio paikka paitsi ettei siellä voi jättää arvoesineitään mihinkään kun ei ole pukukaappeja. Mutta niin ei tee esimerkiksi toipilas, jonka pitäisi kuntouttaa itseään leikkauksesta tai sairaudesta, ja vesijuoksu tai kevyt uinti olisivat hänelle oikeastaan ainoaa sopivaa liikuntaa.

Luonnonvedet eivät ole kaikkien saavutettavissa, ja Kokonniemen plotti on äkkisyvänä kaikkea muuta kuin ideaalinen kuntouimiseen. Parhaassa mahdollisessa maailmassa siis uimahalli olisi auki vuoden ympäri, etenkin ei-niin-parhaassa-mahdollisessa-kesäsäässä.

Myös kesäksi kotipaikkakunnalleen jääviä tulee palvella, eikä olettaa normatiivisesti että kaikki lähtevät mökeille, etenkin kun kaikilla ei ole lomaa, ei mökkiä eivätkä kaikki siitä edes perusta. Suomea ei pidä sulkea kesäksi!

2.7.2012

Lopetetaanko EM-kisat?

Ei jalkapallon. Ne tarjosivat paitsi upeaa viihdettä, myös huippu-urheilua parhaimmillaan. Tarkoitan eilen päättyneitä yleisurheilun EM-kisoja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä siirrettiin olympiavuoteen.

Aikaisemmin yleisurheilukisojen sykli toimi mitä mainioimmin: 4:llä jaollisina vuosina olympialaiset kisat, ja niistä kahden vuoden päästä EM-kisat. Sitten tulivat MM-kisat ja tämä toimiva sykli meni sekaisin. Sen kalenteri vielä kesti, että MM-kisat pidetään 4 vuoden välein, mutta vuodesta 1993 alkaen MM-kisoja alettiin pitää joka toinen vuosi. Tämän siirron todellisena motiivina ei ole ollut se, että urheilijat saavat edustustilaisuuksia vaan se, että mainostajat saavat messuja. Kun EM-kisasyklistäkin vielä tehtiin 2-vuotinen, yleisurheilijan kilpailukalenterissa on ollut arvokisavaraus jokaiselle vuodelle. Nyt vuosi malja jo ylitse.

EM-kisat, joissa 400 metrin voittajasuosikki juoksee ilmeisesti ylirasitusta ja loukkaantumisriskejä välttääkseen vain viestit, ollakseen ehjänä kauden päätapahtumassa eli muutamien viikkojen päästä alkavissa olympiakisoja, eivät ole EM-kisojen arvoiset. EM-kisojen arvoiset eivät myöskään ole kisat, joissa ei ratkota euroopanmestaruuksia. Näemmä kisajärjestäjät eivät katsoneet kävelyurheilua ja maratonjuoksua arvokilpailujen arvoiseksi ohjelmaksi. Ok, on kai pakko olla kisajärjestäjiä ja urheilijoita kohtaan reilu: 50 km kävely ja maratonjuoksu ovat niin rankkaa leikkiä että ei ole realistista rakentaa kauteen kahta kuntohuippua; ensin EM-kisat ja sitten hädin tuskin kuukauden päästä olympiakisat. Karsittakoon siis kisakalenteria harventamalla sykliä tai poistamalla EM-kisat, kun kerran kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF on jo päättänyt että maanosamestaruudet eivät ole kisaamisen arvoisia!

1.7.2012

Suomalaisurheilijan oikeus äidinkieleensä

Suomalaiset urheilutoimittajat ovat kielitaidottomia. Tai kyllä he siis englantia puhuvat, paremmin kuin entinen suomalainen rallikuski. Osaavathan he kysyä ulkomaalaisilta urheilijoiltakin samat kysymykset, aina, ulkomaaksi. Englanniksi. Onneksi sentään useimmat ulkomaalaiset urheilijat osaavat ulkomaata, tietävät paikkansa, keitä he ovat. Saavat ilmaista itsensä omalla kielellään, ulkomaaksi.

Tätä samaa oikeutta ei ole suomalaisilla edustusurheilijoilla. Pettyneellä suomalaiskeihäänheittäjällä sentään on oikeus ilmaista olevansa huono omalla kielellään, suomeksi. Pitkämäki. Hän sentään puhuu, jopa ulkomaata. Ei murise kuten Rädyn Seppo. Suurin osa suomalaiskeihäreistä ei tarvitse äidinkieltään kun eivät käytä sitä. Jonatan Åstrandille ja Sandra Erikssonille tätä oikeutta ei suoda, vaikenemista omalla kielellään. Osaavat sentään sanoa että repikää tuo paskarata. Suomeksi kiroaminen on niin tehokasta että sen osaavat ruotsalaisetkin, eikun siis suomalaiset, ne, jotka puhuvat ulkomaata äidinkielenään. Paitsi että ruotsi ei ole ulkomaata. Se on toinen kotimainen kieli. Urheilutoimittajat eivät ole tainneet suorittaa oppivelvollisuutta?