Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.4.2012

Paras vappudrinkki

Moni klassikoksi päätynyt ruokalaji on syntynyt sattumalta, niistä aineksista joita kaappeihin on sattunut jäämään. Niin myös moni drinkki.

Olisikohan se ollut ehkä 1999 vuoden vappu, kun ostin kai elämäni ainoan pullon raakaa viinaa. En muista mitä se oli, mutta ei sen väliä. Vaihdettavat vaihtaen. Sitten, tietysti, kun vapusta on kyse, pitää olla simaa.

Koska raaka viina oli ja on edelleenkin - paitsi jos kyse on aivan pakastinkylmästä votkasta - niin kauhistuttavan pahaa, kuin liimaa joisi, niin ei sitä sietänyt selvin päin ottaa. Siihen oli pakko blandata mitä nyt sattui olemaan.

Sattui olemaan simaa. Hörppäsin simapullostani sopivasti sen verran että sinne mahtui tuo viinapullollinen. Syntyi Simao, tunnetun portugalilaisen jalkapalloilijan mukaan.

Simao:
- sopivasti kirkasta viinaa (tai sen verran kuin sattuu olemaan) ja
- loput simaa (kaupan muovipullosimakin käy)

27.4.2012

Nordea sekoilee

Ensin Nordeassa sanottiin, että tilin käyttäjän pitää asioida Nordean konttorissa henkilökohtaisesti. Eikä missä tahansa Nordean konttorissa, vaikka kyseessä on kansainvälinen pankki. No, tämä sentään niupin naupin saatiin järjestettyä. Mutta ei tässä vielä kaikki: jotta voisi saada pankkikortin, pankki käski asioimaan pankissa toisenkin kerran. Ja koska tämä olisi mahdollista vasta kahden kuukauden päästä, jos silloinkaan, tuli sitten otettua selville, josko asian voisi hoitaa valtakirjalla. Ystävällinen pankkineiti sanoi puhelimessa, että juu, ilman muuta. Kun vielä yritin esittää hankalan ukon roolia, ja esitin vielä varmistuskysymyksen, että onko siis todellakin niin, että toisen henkilön puolesta voi noutaa kortin valtakirjalla ja että se kortti on valmis sinä hetkenä kun astun konttoriin, niin tämä tyttö sanoi että juu. Tai siis kyllä se varmaankin oli nainen, ei mikään tyttö. Kuulosti vaan nuorelta kun mä olen tämmöinen ukko.

Siivoojat ovat ihmiskunnan parhaita ystäviä. Heidän suosiollisella avustuksellaan pääsin murtautumaan työhuoneeseeni, siihen, jossa on faksi, jonne sen valtakirjan voi lähettää, ja olihan se valtakirja sitten siellä. Ja kun sitten marssin sen valtakirjan kanssa sinne pankkiin, siellä oli pankkitäti, joka ensin kysyi, onko se kortti jo valmis. Mihin minä että mistäs minä sen tiedän kun tyttö sanoi eilen puhelimessa että hae vaan. Sitten se täti sanoi, että valtakirjasta viis, ei toisen puolesta korttia voi hakea jos kyseessä on ensimmäinen (?!) kortti. Mihin minä sitten, että ei se tyttö eilen puhelimessa sellaisesta mitään maininnut, että ensimmäiset, toiset ja viidennetkymmenetseitsemännet kortit käyttäytyisivät jotenkin eri lailla. Sitten kun se täti koetti alkaa selvittelemään, onko se toinen kortti, siis se, jonka puolesta olin eikun jota olin toisen puolesta valtakirjan kanssa hakemassa, valmis, niin se täti huomasikin että sen tilin tiedoissa oli kohdassa ruksi "postitetaan tilinkäyttäjälle".

En viitsinyt sanoa sille tädille, että jaa, kai tähän on sitten uskottava. Tai kyllä mä sen verran sille sanoin. Mutta en sitä, että on tullut nyt selväksi, että pankkivirkailijoihin ei ole uskominen, niin uskotaan niin sitten pankkitilin ehtoihin. Niistä sentään on mustat valkoisella. Ehdot tuli, Nordea!


Vuosi porvoolaisena

Yritettyäni ensin pariin otteeseen oslolaistua, jo tämän prosessin ehkäissyt ennakkokäsitykseni vahvistui: olen helsinkiläinen. Isovanhempani olivat evakkoja, ja itsekin kannoin jonkin aikaa Viipurin Urheilijoiden keltaista t-paitaa, mutta en vielä tuolloin ymmärtänyt että paikallisuus on sieluntila. Kun lapsena en ymmärtänyt siirtokarjalaisuutta, niin olen helsinkiläinen, vaikka voissa paistaisi. Asun kuitenkin Porvoossa, tänään, perjantaina vuoden päivät.

Pidin itseäni pitkään helsinkiläisenä, jolle kotipaikka merkitsi vuosikymmenten aikana rakennettuja ystävyysverkostoja, merkityksellisiä paikkoja, minua, liian pitkään. En olisi ikinä uskonut asuvani Oslossa, enkä ikinä uskonutkaan eläväni siellä. Ei siitä tullutkaan mitään. Mutta ilman tätä keikkaa, 800 kilometriä länteen, minun ei olisi ollut mahdollista lähteä 50 kilometriä itään. Oslo katkaisi napanuorani Helsinkiin.

Mietin vähäsen, kerjäänkö verta nenästäni lähtiessäni tapaamaan toissa syyskesästä naista, joka asuisi Porvoossa. Kerjäsin, sillä jäin tänne. Vaikka ystäväni ja merkitykselliset paikkani sijaitsevatkin Helsingissä, tilanne oli minulle no brainer, etenkin kun Helsinki on niin lähellä että niitä merkityksellisiä paikkoja ja ystäviä pääsee tarkistamaan koska tahansa.


Suurin osa vielä valitettavan harvalukuisista porvoolaistutuistani on ensimmäisen polven porvoolaisia. Porvooseenkin muutetaan maakunnista töiden perässä, esimerkiksi Oulusta, Kotkasta ja Vaasasta. Moni muuttaa tänne Helsingistäkin, halvempien asuntojen - paitsi että eivät ne täällä halpoja ole - ja/tai niiden töiden perässä. Lisää vielä rokkaan rakkaus, niin siitä soppa syntyy.

Porvoo on kaunis kaupunki, etenkin sen vanha kaupunki, jugendkaupunki ja jokiseutu. Täällä on viihtyisiä kahviloita ja putiikkeja, tunnelmallisia kirpputoreja ja täällä voi vapaasti näyttää siltä miltä näyttää ja puhua mitä puhuu. Jopa ruotsia. Porvoo ei kuitenkaan ole ulkoilmamuseo vaan elävien ihmisten elävä kaupunki.

Vielä kun Porvoo oppisi arvostamaan kaupunkimetsiään, täällä olisi oikein hyvä asua. Ja vielä kun Porvoo oppisi arvostamaan kantakaupunkinsa asukkaita ja turisteja eikä häätäisi palveluitaan Tarmolaan, Kuninkaanporttiin tai ties minne, täällä olisi oikein hyvä asua. Ja vielä kun tänne saataisiin juna Helsinkiin. Saa nähdä, olenko minä enää sitä ihmettä näkemässä.

26.4.2012

Vihreät: keskisuuri mutta ei keskiluokan puolue

Allaolevassa ansiokkaassa ja kiinnostavassa blogissa pohditaan syitä, miksi Vihreistä ei ole tullut suurta puoluetta, vaikka Vihreiden edustamat arvot sinänsä ovatkin valtavirtaistuneet. Syyksi blogi tarjoaa Vihreiden riitaista suhdetta keskiluokkaan:

http://koijarvi.org/2012/04/20/vihreat-ja-keskiluokka/

Väitän kuitenkin, että ongelmana ei ole Vihreiden suhde keskiluokkaan vaan keskiluokkaisuuteen, siis keskiluokkaisiin arvoihin, arvostuksiin, elämäntapoihin ja asenteisiin. Keskiluokkaa kun ei ole olemassakaan.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä keskiluokka on. Ennen teollistumisprosessin täydellistymistä, virkamiehet edustivat keskiluokkaa, samoin insinöörit ja varmaankin kaikki se, mitä kutsutaan "toimihenkilöiksi". Yläluokka on Suomessa aina ollut marginaalinen kuriositeetti. Perinteinen työväestö taas on, kiitos ammattiyhdistysten, saavuttanut keskiluokan materiaalisen aseman ja jopa ohittanut sen. Tämä duunarien sekä suhteellisen että absoluuttisen aseman paraneminen ja duunaritöiden katoaminen on kutistanut perinteisen duunariluokan lähes olemattomiin. Työväestö on siis keskiluokkaistunut, ja osa perinteistä keskiluokkaa on taas kurjistunut kun palkkataso ei ole pysynyt yhä kauemmaksi karkaavien asuinkustannusten perässä.

Jos keskiluokasta ei siis oikein ole mielekästä puhua ryhmänä, sen sijaan keskiluokkaisuus saattaa elää elämäntapaihanteena, arvostuksina ja arvoina. Keskiluokkaiseen elämään kuulunee ns. hyvien harrastusten ihannointi, perheauto ja rintamamiestalojen ihannointi. Tai jotain semmoista. Jos meni vikaan, taitaa johtua siitä että en itse taida sitten olla keskiluokkaa.

Vihreiden ongelmana ei siis voi olla se, että se ei puhuttele keskiluokkaa, kun keskiluokka on kutistunut olemattomiin. Sen sijaan meillä voi olla paljonkin mietittävää siinä, miten Vihreät suhtautuvat itsensä ns. tavalliseksi ihmisiksi kokevien ihmisten arkisiin elämänvalintoihin ja arvostuksiin niiden taustalla. Sen sijaan että tuomitsemme autoilun, Thaimaan-matkailun, muut kuin pihkalalaiset urheiluharrastukset ja lihansyönnin, meidän kannattaisi aktiivisemmin liputtaa positiivisten vaihtoehtojen, kuten etätyön, työmatkapyöräilyn ja luomuruoan puolesta.

Jos me opimme kannustamaan aktiivisesti maapallon kantokyvyn kannalta positiivisia valintoja, sitten myös ns. tavalliset ihmiset saattavat kokea meidän äänestämisemme mahdolliseksi. Tässä tärkeän oppitunnin meille antaa kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor, jonka mukaan on vedottava enemmistöön, jotta vähemmistön aseman ja etujen ajaminen olisi mahdollista. Lisää Taylorin opetuksista löytyy allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.com/2010/03/samanlaisuus-ei-ole-samanarvoisuutta.html

24.4.2012

Melkein kohta melkein entinen melkein päättäjä

Siinä vaiheessa kun huomaan pyyteleväni anteeksi edustamani puolueen tai lautakunnan puolesta tai selitteleväni sitä, miksi hyväksyin pienen pahan välitavoitteena tai astinlautana kohti isoa hyvää, lopetan päättäjänä välittömästi. Tosin en vielä ole sellainen, joten huhut kuolemastani ovat vähän ennenaikaisia.

Tällaisia tuli mieleeni kun yritin saada vastauksia Helsingin kaupunkisuunnittelulautakuntalaisilta siitä, miksi Maununnevan jäähallisuunnitelmalle ei olla aktiivisesti etsitty vaihtoehtoisia sijainteja. Vasta kolmas lautakuntalainen, joka ylipäätään vaivautui vastaamaan, mumisi jotakin vaivaantuneena että juu, ei hän tykännyt hankkeesta mutta kun se on jo kaavavaiheessa.

Ymmärrän turhautuneisuuden siihen, että kaikki ei päätöksenteossa mene aina niin kuin itse haluaisi. Mutta alistuneisuutta en niele. Ja vielä vähemmän nielen piilottelua kenenkään taakse: väärin päättäneen enemmistön, liike-elämän tai edes kansalaisten intressien, puoluetovereiden tai hiljaisuuden muurin. Arvostan sitä, että päättäjä seisoo pystypäin, tarvittaessa vaikka katkeraan loppuun sen takana, mitä hän itse edustaa ja mitä hän arvostaa.

En salli, että minusta tulee tuollainen päättäjä. Siinä vaiheessa kun tulee, toivon että minut siirretään pölyttymään jonnekin takavarastoon. Jollen itse ole ymmärtänyt vetäytyä.

Lisää siitä, mistä Maununnevan hallihankkeessa oikein on kysymys, voi lukea allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.com/2012/04/salailua-ja-vaaria-todistuksia.html

No donkey shit for me

Erosin taas yhdestä kannattamani jalkapallojoukkueen, West Hamin Facebook-faniryhmästä. Syynä oli oman joukkueen pelaajan haukkuminen aasiksi.

Ymmärrän, että fanit turhautuvat jos oma hyökkääjä ei osuisi edes kiikarikiväärillä ladonoveen. Omia ei kuitenkaan pidä haukkua vaan kannustaa.

Mainitussa ryhmässä muisteltiin kaihoisasti loukkaantumisten takia nuorena lopettamaan joutunuta Dean Ashtonia. Hän ei olisi varmaankaan vetänyt samanlaisia hehtaarihuteja kuin Carlton Cole. Myönnän, että Cole voi toisinaan olla turhauttava pelaaja seurata, kaikista hyvistä ominaisuuksistaan - nopeus ja atleettisuus - huolimatta. Omat pelaajat eivät kuitenkaan ole aaseja.

Tummaihoisia ihmisiä on toisinaan nimiltety aaseiksi. Jos omien haukkuminen vielä yhdistyy rasismiin, tämä on erityisen raskauttavaa. Pää pystyyn Carlton!

I resigned from a West Ham supporters' Facebook site due to swerving to our players. I think that our own ones should always be supported, although frustrating it might be that we do exactly have no Messis and Ronaldos of this world. Especially negative is to call our players as donkeys, as this stamp has been specially reserved for colored people. When negativity meets racism, this is disgusting. I for one miss Dean Ashton, there was just one Deano, but there's only one Carlton as well. And he's no donkey.

23.4.2012

Lapsuus ilman kodinkoneita monisairaan äidin kanssa

Lapsuudenkotini oli vailla puhelinta ja pesukonetta. Molemmat tulivat minun ja äitini kaksihenkiseksi kutistuneeseen talouteen vasta täytettyäni 13, äitini vanhempien kuoltua. Kun äidinisäni kuoli kaksi ja puoli vuotta Saima-mamman jälkeen, perintö mahdollisti kotitalouteni koneistamisen.

Kun kotitaloudestani hajosi pesukone pääsiäisenä, ymmärsin sen, että tämän sukupolven selviö oli aikaisemman polven luksus. Ja vaikkei tekniikka ja elintaso ehkä tee avuttomaksi, niin ainakin se nostaa ihmisen tavoitetasoa. Kyllä, on mahdollista elää ilman pesukonetta ja ehkä jopa ilman puhelinta. Mutta hankalaa se on.

Äitini syntyi 7 kuukauden keskosena, jolla oli reikä sydämessä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin ainakin astma, endometrioosi, skolioosi, fibromyalgia, 90% sokeus oikeassa silmässä ja lopulta keuhkosyöpä. Varmaan muutakin oli mutta en muista.

Nyt tuntuu uskomattomalta, että heikko ja sairas äitini pesi ensin kolmen, sittemmin kahden ihmisen likapyykit, ja silitti lakanat kaupan päälle. Ja meillä erittäin runsaan viranomaisasioinnin: jonotukset sosiaalitoimistoon ja lääkärien ajanvarauksiin äitini hoisi syöttämällä kolikoita puhelinkioskissa, päälle vielä soittelut Kätilöopiston sairaalan syöpäosastolle, jossa hänen äitinsä vietti raskaan leijonanosan viimeisistä vuosistaan.

Todella syvä kumarrus äidilleni. Respektiä. Äidilleni, joka tulisi täyttäneeksi 23.päivä tätä kuuta 60 vuotta. Hän ei ole näkemässä, miten hänen pojanpoikansa leikkii, eikä sitä, kuinka onnellinen olen nyt. Minua harmittaa, että viimeinen puhelumme - joka oli ainoa kerta kun hän ei ollut sataprosenttisen skarppi, vahvassa lääkityksessä - katkesi kesken. Siksi kehotankin kaikkia tämän blogin lukijoita pitämään yhteyttä vanhempiinsa, sillä te olette heille tärkeintä mitä maailmassa on.

20.4.2012

Työpaikkasosiaalisuuden kieroutuneet muodot

Kierrettyäni elämässäni aika monta kymmentä varsin erilaista työpaikkaa ja työsuhdetta, uskoisin oppineeni erilaisia malleja työpaikoista sosiaalisena ympäristönä. Seuraavaksi joitakin työpaikkasosiaalisuuden muotoja:

Tupperware-sosiaalisuus. Työpaikat mielletään oman sosiaalisen elämän keskuksina tai ainakin jatkeina. Ne ovat keskeisiä sosiaalisen vaihdon paikkoja, ja oman arvon näyttämisen ja arvonmuodostuksen areenoita. Eikä tämä välttämättä typisty silkaksi kielikuvaksi: niissä saattaa vaihtua myös tavaraa, jonka arvon voi mitata ihan konkreettisesti.

Työpaikoilla kiertää jos jonninmoista postimyyntikuvastoa, joilla vilpittömimmillään kerätään varoja lapsen luokkaretkeen. Joskus näitä tuote-esittelijöitä kutsutaan työpaikoillekin, ja toisinaan he kyllä saattavatkin myydä jotakin työn kannalta tähdellistä, kuten vaikka työsandaaleja. Tupperware-sosiaalisuuteen liittyy paradoksi: omia huonoja tuloja halutaan nostaa myymällä tuotteita, joita itsellä ei olisi varaa ostaa.
Aikarosvous Tupperware-kerhot ovat vain yksi tapa ryövätä aikaa työnantajalta. Erikoislaji aikarosvoista ovat kroonista poikamieheyttä tai -naiseutta sairastavat, jotka yhtäältä ylpeilevät omalla kranttuudellaan, toisaalla kuhertelevat ja kujertelevat kuin kiimaiset undulaatit tavattuaan sen. Ms. tai Mr. Bigin, tapaus n. 273. Olisi parempi, että nämä Luojan lahjat vastakkaiselle sukupuolelle pysyisivät sairastamassa rakkausrokulinsa kotona niin veisivät vain oman työpanoksensa. eivätkä syöpöttelisi toisen korista ravatessaan kihertelemässä Suuren Rakkauden Facebook-profiilikuvaa katsomassa tai katsottamassa. Okei, myönnetään, ei siitä niin montaa vuotta ole kun saatoin olla itsekin joskus pikkuruisen väsynyt kun katsoin miehuuteni kärsivän vääryyttä jollen nosta luuria kun kysytään baanalle. Onneksi enää ei tarvitse. Ei nimittäin jaksa enää.

Facebook-sosiaalisuus Joissakin töissä Facebook on ihan oikeasti yksi mahdollinen areena hoitaa työasioita. Näin voi olla ainakin kansalaisjärjestöissä. Joissakin töissä Facebook on myös ihan oikea areena sopia tai ainakin järjestellä sitä seuraavan päivän rakkausrokulia.

Mehiläiskuningattaret keräävät hovia ympärilleen. Bzz, bzz, surina vain käy kun nämä keräävät hunajata kuningattarelleen. Vielä pahempia kuitenkin vielä ovat kukkakärpäset, jotka luulevat itseään mehiläiskuningattariksi. Jos joku kollega erehtyy olemaan ihailematta heitä, tämä kollega on käyttökelvoton sekä kollegana että ihmisenä.

Perseenheiluttajiin kuuluu kaikki edelliset ryhmät yhdessä. Niille kaikille on yhteistä se, että työnantajan aikaa varastetaan ja kollega alistetaan omaksi puhelinvastaajaksi sillä aikaa kun itse heilutetaan persettä jossakin muualla kun parempi olisi diskossa persettä heiluttaa (ilmaisu lainattu Pelle Miljoonalta). Nämä perseenheiluttajat saavat minimimalisti-sosialistit tuntemaan olonsa työpaikan ilonpilaajiksi. He myös näyttävät erittäin huonoa esimerkkiä uusille työntekijöille siitä, miten työhön pitäisi suhtautua. Työmoraalille perseenheiluttajat ovat myrkynkeittäjiä.

Sosiaalisuuden välttäminen itsesuojelullisena toimenpiteenä Olen tehnyt jälkikäteisesti oman toimintani motiivit oikeuttavan analyysin, ja todennut valinneeni säännönmukaisesti melko minimalistisen linjan suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä hankkinut töideni kautta sydänystäviä, mutta tyytynyt leikkimään heidän kanssa kotonani. Tai heidän. Tai ihan missä tahansa paitsi töissä, yhdellä merkittävällä poikkeuksella.

Olin v. 1990-91 töissä Helsingin yliopiston atk-keskuksessa, jolloin ystävystyin itseäni 35 vuotta vanhemman kollegan kanssa. Meitä yhdistivät rakkaus B-linjan musiikkiin ja juokseminen. Tapailen häntä  vieläkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Hänen tuntemisensa on rikastuttanut elämääni suuresti.

Ymmärrän, että jos on ollut samassa työpaikassa kauan, sitä keskeisemmäksi osaksi se on ehtinyt muodostua omaa elämää. Ja olisi suoranainen ihme, ellei ystävyyssuhteitakin ehtisi muodostua jos ollaan oltu samassa työpaikassa kymmeniäkin vuosia. Työt kuitenkin työnä, ja ystävät ystävinä. Työpaikat ovat Gesellschaft-tyyppisiä asiayhteisöjä, tuppervaarakerhot ja kaveripiirit kuuluvat Gemeinschaft-puolelle. Jossakin ihanteellisessa tapauksessa ne saattavat mennä yksi yhteen tai ainakin sivuta. Ja jossakin ihanteellisessä tapauksessa ystävien kesken työt tulevat tehdyiksi ikään kuin huomaamatta. Siitäkin minulla on kokemusta, ollessani taidegalleriassa töissä 90-luvun jälkipuoliskolla. Kovin monissa tapauksissa kuitenkin työt saattavat jäädä huomioimatta kun keskitytään kovin paljon kaikkeen muuhun kuin siksi miksi ollaan töissä.




19.4.2012

OP-Kiinteistöt sotkee Porvoon

Päivittäisen työmatkareittini varrelle, Porvoon Pihlajatien varteen alettiin rakentamaan viime syksynä kaksikerroksisia asuintaloja. Paikka on aivan mainio, se on Jonasbackenin ja Humlan virkistysmetsien välissä. Tosin sitä minä olen ihmetellyt aikaisemminkin (katso allaolevan linki kuvareportaasia), että tarvitseeko sitä ehdoin tahdoin alkaa pystyynhomehduttamaan ihmisten tulevia koteja jo alusta alkaen:

http://perukangas.blogspot.com/2011/10/ennakkomarkkinoinnissa-nyt.html

Nyt, kun kaikesta huolimatta kevät koittaa ja lumetkin sulavat pikku hiljaa, ne paljastavat yllättäviä asioita. Rakennusjätteitä.




Kun katsoo toiselle puolelle Pihlajatietä, siellä on rakennustyömaa, se tämän kirjoitukseni alkupäässä mainittu. Rakennustyömaan vieressä seisoo kyltti, jossa rakennuttajaksi mainitaan Osuuspankkien kiinteistökeskus. Ympäristövastuuta?

18.4.2012

Salailua ja vääriä todistuksia jäähallista

Olen täällä kirjoittanut aiemminkin Maununnevalle aiotusta jäähallihankkeesta, joka olisi muuten päässyt lipsahtamaan huomaamattani Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnasta hyväksytty -leimalla, mutta onneksi valpas ja huolestunut kansalainen hälytti. En edelleenkään ole niin ihastunut halliin, ainakaan tuolle paikalle. Lisäksi hankkeen motiiveihin, perusteluihin ja itse prosessiin liittyy paljon epäilyttävää: tosiasioiden ja intressien sekä mielipiteiden salailua.


Yleishyödyllisyydeksi naamioituja intressejä
Maununnevan harjoitusjäähallihan on Jääkenttäsäätiön ja Kaarela-Seuraksi naamioituneen jääkiekkoseura Karhu-Kissojen yhteishanke. Aloite hallista tuli jääkiekkoseura Karhu-Kissojen vahvasti lobbaamalta Kaarela-Seuralta.


Kokoomusvaltuutettu Hanu Luukkaisen mukaan, kun jääkenttäsäätiön toimitusjohtaja Harry "Bogo" Bogomoloff jotakin päättää tehdä, hän myös sen tekee. Hanke halutaan siis jättää konkreettiseksi, betoniseksi muistomerkiksi kunnioittamaan kohta eläköityvän Bogon elämäntyötä. Siitä tulee samalla tahtopolitiikkaan alistumisen muistomerkki.



Muistomerkin siitä itselleen saa myös Kaarela-Seuran puheenjohtaja Erik Bärlund, jääkiekkoseura Karhu-Kissojen manageri.
Korostan vielä, että pidän jääkiekosta. Se varmaan on ihan toimivaa ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. On kuitenkin turha väittää, että kyse olisi yleishyödyllisestä hankkeesta, jääkiekko on liiketoimintaa. Helsingin kaupungin avustaman Jääkenttäsäätiön rahoille varmaan löytyisi kansanterveydellisesti tähdellisempääkin käyttöä, esimerkiksi aika monen kaikille avoimen ja yleishyödyllisen kaukalon rakentaminen. Ja saataisiin enemmän nuorisoa harrastuksen pariin, ja muitakin.


Jos nyt sitten katsottaisiin, että hyväksyttäisiin jäähalli sinänsä, kaikkine harrastuksen poissulkevuus- ja liikenne- ja lämmitysseurauksineen, niin ei sen tarvitsisi tuohon tulla. Bogo ei kuitenkaan suostu keskustelemaan vaihtoehtoisista paikoista, ei, vaikka niitä tarjoilisi kultatarjottimelle. Ja kyllä niitä olisi tarjolla.


Unohdettu ja piiloteltu luontoarvoselvitys


Yleisten töiden lautakunnan 26.6.2008 hyväksymän Kaarelan aluesuunnitelman yhteydessä Markus Holstein teki alueen luontoarvoselvityksen, jossa jäähallille aiotun tontin eteläosa - juuri se paikka, johon jäähalli on tulossa - on C5 -luokan arvometsää, samantapaista kuin Metso-ohjelmassa tarkoitetulla tavalla. Alueen pohjoisosa on C1-luokiteltua lähimetsää, joka sitäpaitsi on linnoituslaitteineen Museoviraston suojeluksessa. Niiden väliin jää C3-luokiteltu suojametsä, joka suojaa Maununnevan asutusta Hämeenlinnantien melua ja saastetta vastaan. Tämä luontoarvoselvitys on kuitenkin unohdettu; esimerkiksi ympäristötarkastaja Eeva Pitkäsen mukaan ko. kohteessa ei ole mitään arvokasta. Eikö luontoarvoselvitykseen olla tutustuttu vai onko se hukattu? Minne? Ja kuka on sen hukannut?


Minne sitten?


Edellä siteerattu luontoselvitys jo todentaa riittävästi, että aiottu paikka ei sovellu jäähallille, puhumattakaan hallin liikennevaikutuksista, joista vielä vakavamman tekee se, että vastapäisen Puukoulun lakkautus ajaa alueen lapset kävellen ja pyöräillen käymään alakoulunsa Kannelmäen puolella. Lisäksi on selvää, että nykyinen puukoulun kenttä tulee hallin ilmaiseksi parkkipaikaksi, alue, jota nyt käytetään laajalti liikuntaan. Paljon sopivampia sijainteja lähiseudulla ovat:
- Pirkkolantien ja Pirkkolan maauimalan välinen parkkialue. Sinnekin on oivat joukkoliikenneyhteydet, mm. Jokeribussi, ja vieressä on valmiiksi toinen harjoitushalli.
- nk. Kalanninpuisto hieman tätä paikkaa pohjoisempana, Kalannintien ja Hämeenlinnantien kainalossa. Alue on nykyisellään ryteikköä. 
- Etelä-Kaarelan ent. yhteiskoulun ja Hämeenlinnantien väliin, ryteikköön. 
- Malminkartanon pelloille. Ainakin Kannelmäen ja Malminkartanon suunnasta katsottuna Konalan teollisuushallien ja kuplahallien muodostama "maisemaa" ei paljoa voi rumentaa, joten sinne vain.   
      - Maununnevan lumenkaatopaikan päälle. Helsingiin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisun 3/2012 "Lumen läjityksen ympäristövaikutukset Helsingissä" mukaan Maununnevan kaatopaikalla ylittyy raskaan, keskiraskaan öljyn, arseenin sekä lyijyn valtioneuvoston asetuksessa 214/2007 annettu kynnysarvo. Tämä kyseinen kohde sijaitsee Keskuspuiston reunalla ja tuhoaa myös Keskuspuiston maaperää pikkuhiljaa...
      Koko alue ja alueen muinaismuistolain suojaamat kohteet olisi pitänyt kartoittaa ennen sijainnin valintaa. Näin ei kuitenkaan olla tehty. Museovirastoa konsultoitiin vasta kun paikka oli valittu.
    
      Kiinteistöviraston tonttiosaston Juhani Tuuttilan antaman lausunnon mukaan ko. tontti on vuokrattu liikuntavirastolle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tuuttilaa ei olla saatu kiinni kommentteja varten.


   
     Kenen sana painaa?


     Ainakaan asukkaiden sana ei paina, sillä heille jää todistustaakka. Kaupunkisuunnitteluvirasto on vaatinut, että asukkaat esittävät alkuperäisen nimilistan, jonka ovat allekirjoittaneet ne, joiden mielestä jäähalli ei sovellu aiotulle paikalle Maununnevaan. Kuitenkin Karhu-Kissoil... eiku Kaarela-Seuralta riittää, että he ilmoittivat keränneensä 1812 puoltavaa nimeä, vaikka ovatkin hukanneet addressinsa. Maankäyttö - ja Rakennuslaki jää Maununnevalla kuolleeksi kirjaimeksi.

 
     Mitä sitten?
      
      Taistelua ei olla missään nimessä hävitty. Seuraavaksi kannattaa olla yhtydessä Helsingin kaupunginhallitukseen. Ja alueella tapahtuu; jäähallin suunnittelualueella Maununnevalla järjestetään 5.5. siivoustalkoot! Sinne kaikki kynnelle kykenevät!


      Luonnonhoitosuunnitelmaan voi tutustua allaolevasta linkistä:

15.4.2012

Brucknerin kultti

Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.

Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.

Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.

Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
 
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.

Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.

Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.

Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.

Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.

Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.

Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.

Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.

Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.

Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.

Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.

Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.

Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.



13.4.2012

Hanttikortti vuokralaisena

Olen ollut vuokraisäntä kerran elämässäni, minä, joka en olisi alun alkaen olevani edes yksinkertainen pikkuporvari eli torppari. Muuttaessani Norjaan halusin henkisen turvallisuudentunteen siitä, että minulla olisi paikka valmiina palatessani, sillä tiesin palaavani. Kotiin.

Kannelmäen-kodissani ehti olla muutama vuokralainen. Yksi niistä sattui olemaan hanttikortti. Nuori ihminen, joka oli patologisesti kyvytön selviytymään itse taloudellisesti. Hän oli tottunut luottamaan vanhempiensa apuun ja hyvinvointivaltion apuun ensin velkaannuttuaan kroonisesti niin että luottotiedot olivat menneet. Hän myös yritti vuokrasuhteen aikana jatkuvasti neuvotella vuokranalennusta vetoamalla milloin mihinkin, kuten lapsensa alas vetämän verhotangon romahtamiseen ja välillä uhkailemalla oletetulla juristi-isällään.

Kun asunto piti eron takia myydä, vuokralainen piti saada ulos, hinnalla millä hyvänsä. Aika paljon vuokrarästejäkin tulin antaneeksi anteeksi, sillä asialla oli kiire.

Mikä on tarinan opetus? Tarkista aina vuokralaisesi luottotiedot ja muu tausta, ei jälkikäteen vaan etukäteen. Opiskele myös Huoneenvuokralaki pilkulleen, ja opettele vuokrasopimuksen purkamisen ja irtisanomisen ero. Suomessa lainsäädäntö suojelee vuokralaista kun se taas Norjassa suojelee vuokranantajaa, joten purkamiseen ei kannata ryhtyä, sillä siitä tulee oikeusprosessi. Vuokrasopimuksen irtisanomisaika on aina vuokranantajan puolelta kuitenkin vähintään 3 kk.

Toivon tälle entiselle vuokralaiselleni kuitenkin kaikkea hyvää. En kanna kaunaa, sillä kyllä jokainen meistä voi joutua elämässään hankaliin tilanteisiin enkä aio kummitella hänen elämässään mitenkään. Toivon että hän on jo saanut asiansa järjestykseen. Suosittelen kuitenkin asunnon myyntiä ulkomaille lähtiessä, ainakin vuokralaisen tarkkaa skauttaamista. Edellisten vuokranantajien suosituksillekaan en niin painoa panisi sillä vuokralainen voi kiristää vuokranantajaa suosittelemaan.

Vertailun vuoksi kokemuksiani vuokra-asujana Norjasta löytyy oheisen linkin takaa:

http://perukangas.blogspot.com/2009/02/norjassa-pannaan-vahinko-kiertamaan.html

Pyöräilijä saa näyttää ihan miltä tahansa

En oikein ymmärrä, miksi vaikka joku parin-kolmen kilometrin työmatka on pakko ajaa autolla. Pyöräily on paljon vapaampaa. Vapautta liikenneruuhkista, vapautta hengittää raitista ilmaa ja ennen kaikkea, vapautta näyttää vapaasti ihan miltä haluaa. Pyöräily antaa mahdollisuuden mennä kaupungin keskustassa olevaan kauppaan vähäsen nuhjuisissa ulkoiluvaatteissa. Tukkakin saisi olla au naturel eli sekaisin mutta kun ei ole. Kun ei ole tukkaa. Työmatkapyöräilyn jälkeen olo on paljon raikkaampi kuin autoilun, ihan varmasti. Sanon ihan varmasti vaikka en ole kokeillut. Siis autoilua. Pyöräilyn jälkeen voi hypätä virkistävään suihkuun ennen töihin menoa, ja olo on raikas koko päivän! Kannattaa kokeilla!

12.4.2012

Ydinvoima on vaihtoehto

http://www.tekniikkatalous.fi/energia/tassa+ovat+teollisuuden+suurimmat+hiilidioksidipaastajat+suomessa/a798429#.T4WJJpyZ9_E.facebook

Kuinka kauan kestää poliittisen itsemurhan tekeminen?  Noin 15 minuuttia. Niin kauan tämän blogin kirjoittaminen kesti.

Eilisen Tekniikka & Talous -lehden jutussa listattiin Suomen 15 pahinta hiilidioksidipäästäjää (artikkeli löytyy klikkaamalla allaolevaa linkkiä). Listalla oli 12 voimalaitosta ja Porvoon jalostamo. Kaksi muuta olivat terästehtaita, joista Raahen Rautaruukki ylivoimaisesti pahin.

Samassa jutussa todettiin myös, että viime vuosi on 11.lämpimin mitatuin vuosi. Ei siis aivan ennätystasoa, mutta suurin osa vuosituhannen vaihteen jälkeisistä vuosista mahtuu jo ennestään listalle.

Muistan lapsuudestani, jolloin Suomi oli juuri saanut ensimmäiset ydinvoimalansa, odotellun messiasta. Uutta tulokasta, fissiovoimaa pelättiin, mikä ymmärrettävää olikin, Harrisburgin jälkimainingeissa. Odotetun messiaan nimen piti olla fuusioenergia. Siitä on nyt 30 vuotta. Sitä edelleen odotellessa, ilmastonmuutos kiihtyy. Meillä ei ole enää varaa odottaa toista 30 vuotta.

Ensimmäisen keinon energian säästämiseksi tulee tietenkin olla energiansäästö. Savupiipputeollisuuden merkitys tulee edelleenkin vähenemään, ja energiatehokkaaseen rakentamiseen tulee kannustaa. Kuitenkin liikenteessä tendenssi suosia sähköautoja tulee vääntämään ruuvia toiseen suuntaan, ja yllättävän monihan tunnetusti luulee sähköautoja päästöttömiksi unohtaen että sähkö ei tule seinästä.

Toiseksi paras keino energian säästämiseksi on tietenkin uusiutuvien energiamuotojen - tuulivoima, vesivoima, aurinkoenergia, maalämpö, vuorovesivoima, aaltovoima - tukeminen. Tuuli- ja vesivoima eivät kuitenkaan ole haitattomia: tuulivoima tappaa lintuja ja siitä on joidenkin mielestä melu- ja esteettistä haittaa. No, tuulivoimasta valittajat olisin valmis toivottamaan sanoisinko minne. Vesivoima taas tuhoaa vesiekosysteemejä. Vuorovesi-ilmiö ei Suomessa kelpaa edes maininnaksi, ja maalämmöstä ja aurinkoenergiasta riittää vain täydentäviksi energiamuodoiksi.

Tehtäköön selväksi, että en pidä ydinvoimasta, mutta se on tehokkain tapa korvata mahdollisimman nopeasti hiili-, maakaasu-, turve- ja öljyvoimalat. Ja kun fuusioenergiaa ei ole käytettävissä, otettakoon siis fissioenergiaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan vakavasti ottaminen taitaa valitettavasti edellyttää sitä.

Vihreiltä usein kysytään mielipidettä ydinvoimasta, en tiedä miksi kun ei sitä kysytä Kokoomukselta, Demareilta, Keskustalta, Vassareilta, Persuilta tai RKP:ltakaan. Tehtäköön siis myös se selväksi, että asian tärkeydestä huolimatta, energian tuottaminen tai säästäminen ei kuulu oman poliittisen toimintani motiivien keskiöön, enkä liittynyt mukaan Vihreisiin energiapoliittisista syistä vaan siksi että ymmärsin Vihreiden olevan kiinnostuneempi ympäristön puolustamisesta kuin muut puolueet. Muitakin hyviä syitä löytyy, mm. perustulo.

11.4.2012

Ei Saaristotielle

Tämänpäiväisessä Uusimaassa nähtiin epätoivoisia sävyjä kun valtiolta ei ole ainakaan toistaiseksi luvassa rahoja Porvoon itäisen ohitustien, ns. Saaristotien rakentamiseksi. Saaristotien olisi tarkoitus yhdistää Sairaalantien jatke eli Tarkkistentie Veckjärventien kautta aina Loviisantielle saakka.

Saaristotietä on pidetty kohtalonkysymyksenä Kevätkummun kylkeen suunnitellun Skaftkärrin ja Toukovuoren alueen rakentamiselle. Se on kohtalonkysymys myös upealle nyt Pihlajatiestä alkavalle Humlan ulkoilumetsälle, joka jatkuu itäänpäin ns. Holkenin alueeksi. Ohitustie tuhoaisi tämän alueen.

Nyt tarvitsisi kiireen vilkkaa nähdä suunnitelmat korvaavasta ulkoilureitistöstä. Hiihtämisestä ei tule mitään jos hiihtäjä pakotetaan rompsimaan ohitustien ylitse, ja jos juoksija joutuu henkensä kaupalla väistelemään ohitustien liikennettä, moni taitaa siirtyä juoksumatolle.

Tehtäköön selväksi nyt tässä: en tule missään oloissa kannattamaan Saaristotien rakentamista ellei sitä sitä sitten vedetä tunneliin Tarkkistentien ja Veckjärventien välisellä osuudella. Se on minulle paitsi omatunnon, myös kohtalonkysymys. En salli sitä, että porvoolaiset sienestäjät, hiihtäjät ja juoksijat pakotetaan pakkautumaan autoihin ja ajamaan ties minne, Helsinkinkiin. Tällaiset suunnitelmat saavat minut lähtemään ympäristöpakolaiseksi, ei Porvoon kehyskuntiin luonnon perässä vaan Helsinkiin. Porvoon tulee kantaa vastuunsa, jotta sekä ruumiin että mielen terveyttä hoitavien ulkoilu- ja liikuntaharrastuksien edellytykset säilyisivät edes nykyisellä välttävällä tasolla.

9.4.2012

Nuo kaljut miehet siniristisissä takeissaan

Luulen ymmärtäväni logiikan, joka on saanut Suomessa poliittisen kanavansa Perussuomalaisten jytkynä: vieraantumisentunne omaan elämään vaikuttamismahdollisuuksista heijastuu kaiken vieraan pelkona, ja pelosta vihaan on hiuksenhieno matka. Vihan tunteen kanssa voi olla helpompi elää kuin pelon, jos tunnetaan oma minä huonosti ja koetaan ettei omaan elämään oikein voi vaikuttaa.

En minä ole pelontunteen enkä ennakkoluulojen yläpuolella. Pelkään asioita, jotka ovat todistetusti arvaamattomia ja vaarallisia, kuten skinheadeja. Vaikka tänään leikkikentällä näkemäni skinhead-isä omistautui lapselleen yhtä iloisesti kuin kuka tahansa, ei aikuinen ihminen vahingossa päätä samanaikaisesti sekä ajaa päätänsä kaljuksi, vetää yllensä pilottitakin ja ommella - tai ompeluttaa - siihen Suomen lippua. Ei se ole sattumaa.

Aikuinen ihminen on itse vastuussa siitä, millaista ideologiaa hän kannattaa  ja minkä ideologian tunnuksia hän kantaa. Vaikka tiedän, että pelko, joka usein kanavoituu avoimeksi vieroksunnaksi, pahimmillaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, usein johtaa niiden tunnuksien kantamiseen joita tänään näkemäni perheenisä kantoi, huomaan pelkääväni alitajuisesti. Ei tieto skinheadiksi ryhtymisen motiiveista minua rauhoita. Minä vilkuilen alitajuisesti sivuilleni ja kannoilleni, pälyilen olkani ylitse jostakin mahdollisesti viuhuvaa maihinnousukenkää. Olen kerran ollut muutaman senttimetrin päässä saada sellaista ohimooni, mutta en minä siksi pelkää.

Pelkään siksi, että elämä on niin sattumanvaraista: minulla voisi olla tummaihoinen puoliso tai lapsi joita vastaan hyökättäisiin. Voisin itsekin olla tummaihoinen. En halua valita puoltani, mutta jos on pakko niin olen mieluummin maahanmuuttajien ja eri syistä valtaväestöstä poikkeavan näköisten ja poikkeavaa maailmankatsomusta tunnustavan puolella kuin näiden jotka väittävät olevansa minua huomattavasti isommilla hauiksilla minunkin edusmiehiäni.

Tunnen pelossani yhteenkuuluvuuden tunnetta niiden muiden kanssa, jota vastaan nämä skinheadit ovat linnoittautuneet niin sanottujen isänmaallisten naamioiden taakse. Ei, eivät he minun takiani tätä maata luule puolustavansa. Eivät nämä isänmaallisiksi itseään luulevat ihmiset tee minun maastani parempaa paikkaa, vaikka he sanovat puolustavansa isänmaataan, joka sattuu olemaan sama kuin minun.

Maahanmuuttajat eivät rajoita vapausoikeuksiani, sen sijaan skinheadien kaltaiset ryhmät sen tekevät. Haluan voida elää omassa kotimaassani ja kotikaupungissani vailla pelkoa. Ok, ei minulla varmaankaan ole mitään pelättävää, nyt. Mutta entäs kaksi kuukautta sitten kun takissani oli Pekka Haavisto -rintanappi?

Skinheadit ovat paljon pelottavampia kuin romanit tai somalit, koska he ovat todistetusti paljon vaarallisempia. Ei yksi rauhallinen perheenisä leikkipuistossa kumoa sääntöä. Ratkaisu ei voi olla kielto ommella Suomen lippuja takkeihin, sillä totalitarismi on vakaumukseni mukaan aina väärä ratkaisu. Ja kyllä esimerkiksi Norjassa on iloinen asia pitää pipoa tai kantaa reppua, jossa on Norjan lippu, muulloinkin kuin itsenäisyyspäivänä. Itsenäisyyden ja vaurauden pitäisi olla iloinen asia, eikä sitä muuksi muuta sotaisa historiamme ja suhteellisen tuore itsenäisyytemme. Kansana muiden kansojen joukossa, ihmisenä ihmiskunnassa.


8.4.2012

Parasta treenausmusiikkia

Kun treenasin maratonille 90-luvulla, en omistanut mukana kannettavia musiikkilaitteita. En edelleenkään lopulta tarvitsisi niitä, sillä kannan jatkuvasti mukana ehtymätöntä sisäistä jukeboksia. Kuitenkin yhdistän nämä ajat tiettyihin musiikkikappaleisiin, jotka muodostavat kuntoilullisen soundträkkini.

Kaikkein intensiivisin juoksuaikani oli se vuosi, jolloin asuin Munkkivuoren Ulvilantie kaks'ysissä. Pahimpina viikkoina saatoin tuolloin ahmaista 200 kilometriä. Tuolloin kutsuin joskus ystäväni S:n kylään ja sen jälkeen lenkkisaunaan. Meillä oli tapana puhkua itsemme mentaalisesti maantiekiitäjiksi kuuntelemalla Sielun Veljien kappaletta Emil Zatopek. Videohölkkää! Sitten tuolloin kuuntelin paljon Gustav Mahlerin musiikkia, ja Mahlerin seiska ja ysi ovat noista ajoista tuoneet mieleeni juoksemisen, Mahlerin ysi erityisesti tuolloin auringonlaskun ylitse ulottuvan Vihdintien ylämäen. Oikea versio tästä teoksesta on Bruno Walterin Columbia-levytys. Seiskasta olen edelleenkin matkalla etsimässä ideaaliversiota, mutta tuolloin vihkiydyin ensimmäisen kerran nettikaupanteon salaisuuksiin, ja sain pakkomielteen Riccardo Chaillyn levytyksestä, jota en edelleenkään ole kuullut.

Myöhemmin olen juostessani käyttänyt musiikkia ajoittain. Oslon-vuosinani Gotan Projectin levy Lunatico siivitti minua puskiessani Uelandsgataa ja siitä vielä vasemmalle Colletsgataa kohti St. Hanshaugenia. Viime kesästä, jolloin lainasin ystävältäni laajan Herbert von Karajan-paketin, liitän hänen Beethovenin vitosensa - sen ty-dy-dy-dyy -biisin, kyllähän te tiedätte - erityisesti Humlan takimmaisen ns. Holkenin lenkin maisemiin.

Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin metsässä juostessani kuulen mieluiten luonnonääniä, koska juokseminen on minulle tapa kokea ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa. Kuntosalilla en kuitenkaan voi valita, kenen musiikin kanssa voin viettää kaikkeuteni, valitettavasti. Parasta olisi kun voisi valita soittavansa hiljaisuutta. Toisin kuin metsässä, tämä ei kuitenkaan kuntosaleilla onnistu. Valitettavasti.

Varusmiesaikana kannoin omat musiikkini mukaan kaseteilla, koska oletin tämän auttavan itseni pysymisessä ihmisenä. Kerran otin Mäkiluodon kuntosalille mukaan kasetille kopioimiani Fritz Kreislerin äänitteitä yksinäiseksi olettamani penkkipunnerrusharjoitteeseen seurakseni ja ylevöittäjäkseni. No, pian en ollut yksin kaikkine neljinekymmenine kiloinen, rauta, minä ja Kreisler. Paikalle tullut yliluutnantti Charles Bronson kysäisi ystävällisen viattomasti, mitä oikein kuuntelin. Nimi ei soittanut hänelle kelloja, mutta hän kuitenkin hyväksyi minut, mistä osoituksena oli se, että hän pyysi minua varmistamaan kun hän aloitti oman penkkiharjoittelunsa maksimipainoilla miinus noin ehkä 40 kilogrammaa. Se ei onneksi ollut enempää kuin ehkä jotakin 120-130 kiloa, sillä sen enempää painoja ei sieltä löytynyt.

Treenauksen lisäksi on myös tärkeää valita oikea treenaukseenmenemismusiikki oikean tulokulman ja vireystilan saavuttamiseksi. Salille mennessäni se on ollut viime kesästä alkaen Robert Schumannin Overtüre, Scherzo und Finale, Herbert von Karajanin esityksenä.


Jos saisin vapaasti valita bodausmusiikkini, se löytyisi Rameaun tai Händelin barokkiajan balettituotannoista. Se kuvaa liikkeen ylevää, keveää iloa. Sitä samaa iloa en aivan onnistu tavoittamaan kun kuntosalillani on kytketty ääni pois musiikkitelevisiokanavasta kun samanaikaisesti soittavat radiota. Tiedän siitä, että musiikki on otettu kuvasta pois kun kappaleiden välissä, esimerkiksi silloin kun tulee mainoksia, sama mättö jatkuu. Tai toistuu. Tai vaihtuu.

Näin vieraannuttavaan kytkökseen ehdollistuvasta ihmisestä tulee epätoivoinen. Ymmärrän edesmennyttä musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa oikein hyvin, kun hän mainitsi yhdeksi syyksi oman käden kautta lähtemiseen sen, ettei hän enää voinut käydä rakastamansa pesäpallopelin otteluissa ilman joka puolelle tunkevaa melusaastaa. Epätoivoisena sitä yrittää löytää ilonaiheita vähästä niin että alkaa jo pitää Lady Gagaa kultahippuina hiekan seassa. Mutta ei se ollutkaan. Se oli Rihanna. Tai joku muu Johanna. Jos ihminen ilahtuu väärintunnistetusta Lady Gagasta, tämä kuvastaa sekä kulttuurimme että yksittäisen ihmisen alennustilaa. Pieni alennustila kulttuurille, suuri romahdus ihmiselle.


7.4.2012

Can clubs like West Ham, Spurs and Newcastle ever eat from the top table?

This article was originally published in the now late sports portal Sportingo in Nov 2007. I managed to trace it, however, and save it from posteriority.

By Michael Perukangas, on 23rd November 2007, 10:20 UTC
Views 70 Comments 0

Sport
The almost complete downturn of Leeds United and problems at Newcastle United are the most telling examples of what happens when a cat mistakenly thinks he's a lion. The Premier League club has become the favourite pastime of foreign bankrollers and it's all getting a bit much. It wasn't that long ago that Chelsea were on the brink of bankruptcy, and Portsmouth were a branch of the French foreign legion.

Consecutive league titles are not enough, as demonstrated by the fate of Jose 'Moan' Mourinho. Martin Jol led Tottenham to consecutive fifth-place finishes, far better than any of his successors had achieved. His sacking is a telling example that patience rarely matches ambition among football club boards assembled by embarrassingly rich businessmen. Even with Juande Ramos at the helm at Spurs, the club will have to endure another year of frustrating reconstruction work.

The Spurs board should look at what has happened at Liverpool, a club spoiled by winning everything in the eighties but hardly anything since. Gerard Houllier had a promising start, bringing in some fresh French blood with him and grooming Jamie Carragher and Stevie Gerrard. His masterstroke was perhaps acquiring the semi-unknown quantity in Sami Hyypiä.

Seeking silverware in various Cup competitions is all well and good and Houllier managed the UEFA and FA versions but the Premier League is what really counts. In came Rafa Benitez with a 'continental' reputation and he brought in continental (mostly Spanish) players. Yes, he won the Champions League but the coveted title is still elusive.

My club, West Ham, are justifiably proud of their Academy, which has produced some of the most talented English players in the last few years. Perennial under-achievers, as soon as one of our youngsters starts to flourish, he is sold, either because of the huge offer on the table or the 'ambition' of the player. Now most effectively bankrolled by an Icelandic egg, the future looks bright for the faithful Irons. Solid mid-table security would secure sweet dreams for the Hammers faithful.

In the United States, the shadow of the five most prestigious symphony orchestras, New York, Philadelphia, Boston, Chicago and Cleveland - looms large over other orchestras. Despite huge television revenues in the Promised Land, the gulf between Premier League and Championship is said to have diminished recently, perhaps jugded by the relative success of Wigan and Reading in recent seasons.

As the label 'big' is a handy marketing tool, the big ones tend to develop empires around them. In England, the 'Big Four' - Manchester United, Arsenal, Chelsea and Liverpool - have developed into multi-national corporations, and to break the duck, you have to be a duck. The best the other clubs can expect is a fifth-place finish.

If one Premier League season represents a battle, then the football industry that is called the Premier League is a war, and winning a battle is much easier than winning the war.

5.4.2012

Porvoon Liikenne, ilman vaihtoa

Porvoossa on julkista liikennettä sentään muutaman bussilinjan verran. Kaupunki on kuitenkin aika hajanainen, ei vähiten maalaiskunnan liittämisen takia. Kun eilen Grandin isossa salissa oikeastaan perussuomalaisia lukuunottamatta kaikki ryhmät olivat valmiita keskustelemaan erilaisista suur-Porvoon malleista, joiden ajatuksena oli se, että nykyistä suurempi kaupunki voisi taata peruspalveluiden saatavuuden, sen sijaan saavutettavuudesta ei puhuttu oikeastaan mitään.

Mitä suuremmaksi Porvoo kasvaa, sitä enemmän sinne muodostuu joukkoliikenteen katvealueita. Asiaa ei yhtään auta se, että nykyisellään Porvoon joukkoliikenteessä jokaisesta bussimatkasta pitää maksaa erikseen. Näinhän ei tietenkään tarvitse; suurkaupungeissa matkalipulla pääsee tietyn ajan kuluessa, joka on Helsingissä tunti ja seututariffialueella se on tainnut olla puolitoista tuntia. En usko, että Porvoon Liikenne kärsisi tästä vaihdosta tappiota, koska vaihdottomuus lienee monilla kynnyskysymys. Nyt Porvoon keskustassa sentään voi asua ilman autoa. Mutta Pukkilassa tai Pornaisissa tämä on hankalampaa, ja vaikka terveyskeskus tuotaisiinkin bussilla mökin mummon luokse, ei voi olla aiheellista että pukkilalainen tai pornaislainen joutuu vaihtamaan bussia päästäkseen esimerkiksi TE-toimistoon. Siitä tulee työttömälle aika kallis reissu, 9,60 € meno-paluu niin kutsutun siirtolipun kanssa. Ja jos Pornaisten terveyskeskuksesta todella laboratorio tultaisiin ulkoistamaan Nikkilään, en ymmärrä, miten tämä reissu onnistuu siltä samalta mökin mummolta, joka oli saanut yllätyksekseen huomata että apteekki olikin mennyt jo kiinni.

Porvoo saa minun puolestani kasvaa vaikka Itä-Uusimaan synonyymiksi. Samalla kuitenkin täytyy huolehtia palveluiden saavutettavuudesta, niin kaupallisten kuin julkistenkin. Jos suur-Porvoo tulisi tarkoittamaan kuolinkelloja esimerkiksi Askolan lukiolle, sen pitää vastaavasti tarkoittaa myös nuorten työpajapalveluita pornaislaisille ja myrskyläläisille. Ja suur-Porvoo tulee tarkoittamaan väistämättä kantakaupungin altistamista kasvavalle mopo-, moposkootteri- ja mopoautorallille. Pitäähän askolalaisten, pukkilalaisten ja myrskyläisten nuorten päästä näkemään ja näkymään.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi palveluita ovat myös julkinen liikenne ja muu infrastruktuuri, ulkoilualueet ja ekosysteemipalvelut. Näihin kaikkiin kohdistuu kasvavassa kunnassa lisääntyvä kysyntä, ja on aivan oikein, että esimerkiksi askolainen maksaa veroäyrissään oman paikallisen uimahallinsa eli Porvoon uimahallin ylläpitämisestä. Varmasti palveluntuotannossa on tehostamisen varaa, mutta kasvavassakin kunnassa lapset ja vanhukset on hoidettava ja koululaiset opetettava, vaikka nämä olisivatkin huoltosuhteen rasitteita. Lapsien varaan ei toivoa kannata laskea, sillä Suomessa kotipaikkansa saa valita vapaasti. Ellei sitten koko Suomea liitetä Porvooseen?

4.4.2012

Helan går egentligen: yksikielisyyspropaganda piilottaa kielikylvyt

Kirjoitin tänne viime syksyllä Maria Wetterstrandin taannoisen Hesarin mielipidekirjoituksen innoittamana kirjoituksen (Helan gär inte 13.9.2011), jossa ihmettelin hänen tapaansa ruotsinkielisen kielikylpymahdollisuuden puuttumista. Kyllä sellainen on. Minä, Maria Wennerstrand ja moni muukaan ei siitä vain tiedä. Miksi?

Tämä johtuu niin kutsuttujen suomalaisuusihmisten äänekkyydestä. Ajan henki on nyt sellainen, että kaksikielisyys ei oikein ole kurssissa. Kun Suomalaisuuden liitto hengenheimolaisineen tarpeeksi paljon jauhavat propagandaansa, jonka mukaan RKP ja sen harhaanjohtamat suomenruotsalaiset ankkalammikkosäätiöineen olisivat tarkoituksellisesti estäneet kielikylpemisen koska ne muka pelkäävät kulttuurinsa liudentumista, tämä on emävale. Emävale kuitenkin peittää allensa totuuden.

Kannattaa googlata käsitteellä kielikylpy, ja katsoa esimerkiksi otsikon alta löytyvän Porvoon Kielikylpy-yhdistyksen toimintaa. Jo Porvoossakin kielikylpy on mahdollista useissa peruskouluissa, niin Helsingissäkin. Netistä sitä tietoa saa, tai ihmettelemällä ääneen ja kysymällä ihmisiltä. Olisi se pitänyt minunkin osata, tieteellisen peruskoulutuksen saaneen ihmisen, tiedonhankinta, ja ymmärtää sellainen asia kuin lähdekritiikki.

3.4.2012

Me rakastamme musiikkia

Tällainen on Radio Laine. Kuule kaikki suosikkiartistisi, ja 365 kaikkien aikojen parasta biisiä! Paljon musiikkia, enemmän musiikkia, eniten musiikkia, parasta musiikkia! Yli 70 minuuttia musiikkia, kaikki digitaalista!

In English: Hear, hear! All your favourite artists, more music, most music, best music! 70+ minutes music, DDD!

Kiitos varoituksesta. Miten niin minun suosikkiartistejani? Mistä te muka sen tiedätte? Kenen minun? Tiedänpähän ainakin pitää radion kiinni. No, ei sen puoleen että osaisin sen avatakaan. Mitä kanavia niitä olikaan? Missä?
Te mitään musiikkia rakasta. Tai jos rakastatte, sitten en minä tunnista, mitä musiikki on.

Olen luullut, että radion tehtävä olisi sivistää. Ei se kuitenkaan onnistu, jos juontajat luulevat oboeta kaakaoksi ja sekoittavat Bermudan, Bahaman ja Barbadoksen. Ja vielä kehtaavat nauraa päälle sen sijaan että kertoisivat esimerkiksi sen, mistä tietää, mihin loppuu edellinen hättömättö ja mistä alkaa seuraava höttömöttö. Nythän on voinut käydä niin, että olen jäänyt autuaan tietämättömäksi siitä, että olen saattanut kuulla tietämättäni monia musiikin helmiä.

Ihan vaan kysymys: ovatko Beethovenin ysi ja Bachin Matteuspassio biisejä? Millä logiikalla "eniten" on sama asia kuin paras? Millä perusteella pisin ei voisi olla sama kuin "eniten" eli paras? Mikseivät nämä radiot voisi soittaa hiljaisuutta? Siitä voisin jotakin joskus maksaakin.

2.4.2012

Vaalipäällikökseni on valittu...


... Nukkumatti. Edellisissä vaaleissa vaalipäällikkönäni toiminut Sam Makkonen anoi poliittista turvapaikkaa Norjasta viime vaalien jälkeen, ja sai. Nukkumatin tehtävänä on samastua nukkuvien äänestäjien maailmaan, nk. kuulostella unituntoja. Nukkumatti on päältä kova mutta edustaa pumpulinpehmeitä arvoja. Se myös edustaa maailmaa, mitä ei enää ole, sillä se on kotoisin DDR:stä. Siinä suhteessa se on kuten minä, sillä minä olen kotoisin Helsingin maalaiskunnasta.

Kunnallisvaaliehdokkaaksi!

Porvoon Seudun Vihreät valitsi viime torstaisessa (29.3.) kevätkokouksessaan ensimmäiset kuntavaaliehdokkaansa, Tatu Chanthin ja minut. Tulen pitämään vaaleissa ainakin virkistysalueiden, liikunta-, kulttuuri- ja nuorisopalveluiden puolia. Tulen vahtimaan, ettei esimerkiksi Toukovuoren kaavoitus tule johtamaan siihen että porvoolainen lenkkeilijä ei joudu hyppäämään autoon - tai bussiin - ja ajamaan Helsinkiin etsiessään ulkoilureitistöjä. Nuorisopalveluista olen perehtynyt erityisesti työpaja Do It:in toimintaan, jossa haastattelin valmentautujia ja tein osallisuusharjoituksia pari vuotta sitten. Odotan myös mielenkiinnolla, millaisen piristysruiskeen Taidetehdas antaa kaupungin kulttuurielämälle. Arvostan suuresti myös hienoa uimahalliamme ja pääkirjastoamme.

Kuntauudistushankkeen näen mahdollisuudeksi lopettaa ympäristökuntien vapaamatkustamisen. Mahdollisen suurkunnan vastapainoksi tarvitaan kylävaltuustoja paikallisen ympäristön kehittämiseen ja palveluiden kohdentajina. Kuten edellisestä kirjoituksestani kävi ilmi, pidän Porvoon keskustan tyhjentämistä palveluista vääränä politiikkana. Maakunnan keskuksessa, jonne asioidaan päivittäin esimerkiksi Askolasta, Lapinjärveltä ja Pukkilasta, tulee keskeisimpien niin julkisten kuin yksityistenkin palveluiden sijaita kaupungin keskustassa. Tämä on kaupungin omien etujen mukaista, ei vain kaupungin ja lähiympäristön asukkaiden palvelemista vaan myös turistien.

Mielipiteistäni ja toiminnastani kiinnostuneiden kannattaa seurata tätä sivua, lisäksi Porvoon Vihreiden Facebook-ryhmää ja www-sivua www.porvoonvihreat.fi. Huomenna ainakin aion osallistua Grandissa alkaen klo 18 pidettävään keskustelutilaisuuteen kuntauudistuksesta.

1.4.2012

Kieltolaista kärsivässä Porvoossa turisteja luullaan virtahevoiksi

Porvoo on kaunis kaupunki, niin kaunis että sitä tullaan ihastelemaan ulkomailtakin. Kuitenkin Porvoon päättäjät ovat systemaattisesti kurjistaneet kauniin kaupunkimme keskustaa häätämällä sekä julkisia, yksityisiä että semijulkisia palveluita pois keskustasta. Tämä on huono signaali. Se tarkoittaa vähän niinkuin toivottaisi turistit hus pois.

On paljon asioita, joita ei saa ostaa Porvoon keskustasta. Tervejalkainen kyllä suoriutuu polkupyöräillen esimerkiksi MP3-soittimen hausta Kuninkaanportista, mutta esimerkiksi tv:n tuominen rospuuttokelillä kysyy jo asennetta. Porvoon kaupungin TE-toimisto, eli suomeksi työkkäri sijaitsee myös samaisessa Kuninkaanportissa. No, eihän työttömyyden ole tarkoitettukaan olevan mieltäylentävä kokemus.

Julkisten ja yksityisten palveluiden sijoittumista voi ohjailla kaavoituspäätöksillä. Niin voi semijulkistenkin palveluiden, sellaisten kuin Alko. Saattaa toki olla kansanterveydellisesti onnekasta suojella Porvoon keskusta-asukkeja pankreatiitiltä, mutta kieltämättä turisti voi luulla eksyneensä Pohjois-Pohjanmaalle kun ei löydä viinikauppaa mistään. Että mihin nuo oikein uskovat, porvoolaiset.

Eivät he ainakaan turisteihin usko. Meistä asukkaista viis, mutta Porvoon kannattaisi ajatella turisteja. Ei sitä, mitä virtahevot meistä ajattelevat, paitsi että turistit eivät ole virtahepoja. Turistit ovat ystäviämme, vaikka niin tosin pitäisi olla virtahepojenkin.