Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

20.12.2011

Maailmanmuuttaja puhuu urbaanien metsien suojelusta

Metsäaktivisti Michael Perukankaan ihanneyhteiskunnassa ymmärretään luonnonmetsien tärkeys kaupunkilaisille. Ulkoilualueille ei rakenneta.

Metsässä oleskelu virkistää, tutkitusti. Erityisesti näin on silloin, kun ihminen kokee olevansa syvässä, tiheässä metsässä. Tämä onnistuu myös kaupungissakin, jos kaupunki ei näy eikä kuulu metsään kuin korkeintaan etäisenä taustahuminana. Sellaista metsää eivät saa halkoa pikatiet, eikä latvojen yllä saa näkyä kerrostalojen kattoja.

Metsät ovat parhaimmillaan luonnontilaisina. Kaatuneet puut pitäisi jättää paikalleen hajoamaan. Silloin metsänpohjan kosteustasapaino pitää yllä lajien monimuotoisuutta. Esteettisenä ympäristönä tällaiset metsät edustavat luovuutta, ne ovat improvisaatiota vastapainona kaupunkimaiseman
suunnitelmallisuudelle ja toistuvuudelle.

Hoidetut puistotkin ovat tärkeitä arkielämän keitaita, mutta niitä on joka kaupungissa. Suomessa on oikeita metsiä, voimme olla niistä ylpeitä. Metsien arvoa ei kuitenkaan täysin ymmärretä. Niitä hoidetaan kuin talousmetsiä, tehdään epäesteettisiä avohakkuita minne sattuu. Usein tuijotetaan vain metsien välitöntä taloudellista arvoa. Monet kunnat yrittävät kaavoittaa metsiä hyvien veronmaksajien asuinalueiksi.

Uudet, nopeat tiet rikkovatikävästi metsäalueiden yhtenäisyyden. Tämä on taloudellisestikin lyhytnäköistä. Luonnon hyvinvointia edistävä vaikutus voitaisiin laskea osaksi kansallista terveyttä ja kansantaloutta. Mitä enemmän kaupungeissa on asukkaita, sitä enemmän niissä on tarvetta virkistysalueille.

Helsinkiin pitäisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto sen metsien ja rantojen suojaksi. Metsät voisivat olla osa kaupunkien brändiä ja kilpailutekijä yhtä lailla kuin esimerkiksi teknologiaosaaminen. Pääkaupunkimme on ainutlaatuinen, melkein miltä tahansa kotiovelta pääsee nopeasti sienimetsään.

Myös lähiöt voisi uudelleenbrändätä. Nyt luullaan, että niistä puuttuvat sekä kaupungin että maaseudun hyvät puolet, mutta asiahan on juuri päinvastoin. Lähiöt ovat lähellä palveluita, mutta niitä ympäröivät mittaamattomat metsäalueet, pururadat ja hiihtoreitit. Kaupungit, erilaiset järjestöt ja aktiiviset kansalaiset voisivat yhdessä opastaa ihmisiä löytämään metsät. Tilaa voisi olla yksityiselle yritteliäisyydellekin, vaikka kahvilalle hiihtoreitin varrella.

Ennen kaikkea metsät kuuluvat kaikille. Helsingin metsissä voi kohdata paitsi metsäkauriin tai ketun, myös olympiaurheilijan harjoituslenkillään tai ministerin hoitamassa terveyttään. Metsät ovat demokraattinen ja ilmainen hyvinvointipalvelu. Niistä kannattaa pitää huolta.

Michael Perukangas on 40-vuotias yhteiskuntatieteilijä,
kaupunkimaantieteen jatko-opiskelija ja kaupunkimetsien suojeluun
keskittynyt kansalaisaktivisti. Hän alkoi sienestää yhdessä isänsä
kanssa heti opittuaan kävelemään.


Oheinen Pauliina Seppälän juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 9/2011 sarjassa Maailmanmuuttajat.

Ei kommentteja: