Olen ollut koko elämäni postmoderni vaihetyöntekijä. Kun teollisen aikakauden modernilla vaihetyöntekijällä vaihettaisuus viittaa yhden työnkuvan vaiheittaisuuteen, jälkiteollisella vaihetyöntekijällä vaiheittaisuus viittaa koko elämään: yksi ammatti seuraa toinen toistaan.
Kerran Toyotan insinööri, aina Toyotan insinööri, kehdosta tehtaan ja golfklubin kautta hautakiveen. Nyt vaihetyöntekijän on pakko ottaa kantaa ammattiin ainoastaan jouduttaessa vaiheiden väliin. Kun vaihetöissä pärjää vallan mainiosti ilman ammatti-identiteettiä, aina ilmoittautuessa niiden välivaiheessa molliin omaan olemiseen on pakko ottaa jonkinlainen kanta. Minullakin taitaa lukea tiedoissani koulutussuunnittelija; siitä työstä on noin 10 vuotta ja vähintään 10 työtä.
On vaihetyöntekijällä itse asiassa ammatti. Riippumatta työtehtävien sisällöstä ja substanssista, projekti eri liitteillä käy ammatista. Projektityö muokkaa ihmisen identiteettiä siten, että elämään oppii suhtautumaan prosessina, matkana, joka koostuu projekteista.
Yksityisen sektorin toimintakulttuuri ja terminologia ovat vähän kerrassaan vallanneet alaa myös voittoa tavoittelemattomilla sektoreilla. En tiedä, oliko kana ennen munaa, mutta minä olen tottunut luulemaan että projektipäällikkö on henkilö, joka vastaa yhden projektin johtamisesta ja raportoinnista, ja työn loppuessa loppuu myös hän. Tämä eroksi projektisuunnittelijaan, jonka loppuessa loppuvat myös projektit.
Ei se kuitenkaan taida olla ihan näin. Sain juuri elävän todistuksen siitä, että projektien loppuminen ei tarkoita välttämättä projektien loppumista. Ainakaan se ei tarkoita projektisuunnittelijan loppua. Kertoneeko eläkkeellesiirtymisiän pitenemisestä vai jälkiteollistumisprojektin keskeneräisyydestä se, että 75-vuotias voi olla projektisuunnittelija?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti