Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

28.2.2011

Helsinki vs. Oslo

Missä Helsinki hakkaa Oslon? Entä missä Oslo taas on Helsinkiä parempi? Seuraavassa vertailen kahta kotikaupunkiani; jotkut asioista kuuluvat elämänlaatuun ja jotkut taas ovat luonteeltaan objektiivisempia. Numeraalisia faktoja haluavat voivat tarkistaa tilastoista.

Helsinki voittaa:
Kierrätys
Vaikka Helsinkikään ei ole mikään kierrätyksen mallikaupunki, niin Oslossa heitetään biojätteetkin sekajätteisiin poltettaviksi. Vaikka äskettäin alkoi jätteiden lajittelu indeksoimalla palavat roskat vihreisiin pusseihin, ihan liikaa riippuu yksittäisestä keräilijästä ja jätehuoltoyhtiöstä. Tervetuloa kivikaudelle.
Lenkkeilymahdollisuudet
Helsingissä pääsee miltei missä tahansa suoraan kotiovelta kohtuullisessa ajassa metsään tai ainakin kunnolliseen puistoon. Oslossa on kyllä hieno kaupunkimetsä, Oslomarka, mutta sinne pitää mennä useimmista kaupunginosista bussilla tai metrolla. Lisäksi oslolaisista urheilukaupoista ei saa kenkämerkkiäni. Norjassa asuessani jouduin hakemaan kenkiä Suomesta.
Uimapaikat
Helsingissä on alueellisesti melko kattava uimahalliverkosto; Oslossa taas suuri osa uimahalleista on joko remontin takia suljettu, altaat liian lyhyitä tai ne sijaitsevat voittopuolisesti kaukaisissa lähiöissä. On täällä sentään Frognerbad, paikallinen Stadikka.
Asunnot
Helsinkiläiset asunnot ovat voittopuolisesti paremmassa kunnossa ja paremmin varustettuja kuin oslolaiset. Oslossa tuplaikkunat ovat ylellisyyttä, ja home- ja asbestivauriot tavallisia vanhoissa taloissa.
Taidegalleriat
Helsingissä näyttäisi olevan paljon enemmän gallerioita pelkästään Rööperissä kuin koko Oslossa. Oslon tilannetta hieman parantaa se, että täällä on Munch-museo.
Maitotuotteet
Norjasta ei saa mistään smetanaa. Ja rahkaa ja kermaviiliäkin sovelletaan. Ei näin. Moni lajike jää syntymättä.
Pizza
Maksaa ravintolasta tilattuna Oslossa 15-20 euroa; vertaa Helsingin hintatasoon, joka on 5-10 euroa.
Hintataso
Yleinen hintataso on näppituntumalta Helsingissä 20-30%% alhaisempi kuin Oslossa; tosin palkkatasossa on vielä selvästi suurempi ero vastaavasti Oslon hyväksi.
- asuminen: sekä omistusasuminen että vuokra-asuminen on Oslossa vähintäänkin 20-30% kalliimpaa kautta linjan kuin Helsingissä, toki suurin alueellisin vaihteluin.
- päivittäistavarat: vaikka Helsingissä elintarvikkeiden hinnat ovatkin nousseet vuoden aikana tuntuvasti, niin edelleenkin Oslossa selkeästi Helsinkiä kallimpaa on tupakka, alkoholi ja maitotuotteet. Kala ja äyriäiset ovat sen sijaan Oslossa halvempia; samaten laaja etnisten ruokakauppojen tarjonta tuo mausteet, riisit, nuudelit ja maustekastikkeet sekä harvinaiset hedelmät ja vihannekset kuluttajien ulottuville Helsinkiin verrattavilla hinnoilla.
Katujen talvikunnossapito. Tässä on apulaiskaupunginjohtaja Saurilta julkisen anteeksipyynnön paikka henkilöltä, joka on joutunut liian monasti olemaan rikkinäisenä puhelimena. Jos Helsingissä viimeisen kahden harvinaisen lumisen (ja kylmän) talven aikana 30 sentin yön aikana kehkeytynyt lumikerros tekee monien, ei vähiten lastenvaunuja työntävän yksinhuoltajan arjen mahdottomaksi, Oslossa se on sitä 4-5 kuukautta vuodesta, ellei ilmastonmuutos etene ja kunnolla.
Hengitysilma
Oslossa ainakin kantakaupungin valtatuoksuna on Petteröe-tupakka, vaikka Norjassa tupakointi on tilastollisesti lähes sukupuuttoon kuollutta. Se haisee mahorkalta. Ja asuntojakin täällä rakennetaan bensa-asemien yläpuolelle. Ja jopa päiväkoteja. Ei näin.

Oslo voittaa:
Urbaani uudisrakentaminen
Osloon viimeisen 10 vuoden aikana suunnitellut uudet kerrostaloalueet kunniottavat vanhaa ja ilahduttavat silmää. Ne sopeutuvat paljon paremmin kaupunkikuvaan kuin Ruoholahtemme ja Arabianrantamme. Lisäksi niissä on ymmärretty piilottaa autot; parkkipaikat ovat kellarikerroksessa.
Liikennekulttuuri
Oslossa autoilija pysähtyy nähdessään jalankulkijan tai pyöräilijän kadun reunassa. Helsingissä on päinvastoin.
- metrolinjasto. Oslossa on kuusi metrolinjaa, Helsingissä yksi plus.
- pyöräily. Oslossa on pyöräkaistoja melko kattavasti suurien katujen varsilla, mutta mikä tärkeämpää, täällä pyöräily on liikenteessä Helsinkiä turvallisempaa, koska muut liikkujat ovat siihen tottuneita.
Lähidemokratia ja kansalaisvaikuttaminen
Oslossa on kuntavaalien yhteydessä kaupunginosavaalit, ja kaupunginosavaltuustoilla (yhteensä 27) on rajallinen määrä valtaa alueensa lähiympäristöön ja kulttuuriin liittyvissä asioissa. Päättäjät tulevat täällä siis aivan eri tavalla tutuiksi kuin Helsingissä. Lisäksi tarjolla on Local Agenda –ryhmiä, joihin kuka tahansa lähiympäristöstään kiinnostunut voi mennä mukaan, puoluekirjasta viis.
Kirjakaupat
Oslossa on kuulemma eniten kirjakauppoja per asukas kaikista Euroopan kaupungeista. En ole käynyt kaikissa Euroopan kaupungeissa, mutta ainakin niitä on paljon enemmän kuin Helsingissä. Levykauppojen tarjonta sen sijaan ei ole laadullisesti kovin häävi.
Ruokakauppojen tarjonta
Etenkin etniset ruokakaupat, joita on tarjolla paljon, laajentavat ruokakulttuuria kiitettävästi. Oslosta ei kuitenkaan saa smetanaa mistään, mistä miinus.
Palkkataso
Jos elinkustannukset ovat Oslossa selvästi Helsinkiä korkeammat, niin alasta riippuen, palkkataso on vähintäänkin 50% yli Helsingin.
Etniset ravintolat, kebab
Koska Oslossa on Helsinkiä enemmän maahanmuuttajia, niin täällä on luonnollisesti myös laajempi etnisten ravintoloiden haitari. Venäläisissä ravintoloissa Helsinki kuitenkin hakkaa Oslon 100-0. Kebab on Oslossa paljon halvempaa kuin Helsingissä, vaikkei se sielläkään kovin hintavaa ole. Tosin kyllä Helsingissä tarjonta on ihan ok laajaa.
Kuntosalit
Oma empiriani rajoittuu Satseihin, mutta Satsien lukumäärässä Oslo voittaa Helsingin noin 7-5. Ja oma elämänperspektiivini on sikäli vääristynyt, että Oslossa niiitä näyttäisi olevan aina reitistöjen varsilla; Helsingissä kuntosali on oma rituaalinsa, joka sisältää saunan lisäksi potentiaaliset saunakaljat päälle. Sellaisen ansaitseekin kun vielä on kävellyt salille 45 minuuttia. Lisäksi näyttäisi siltä, että Oslossa on muutenkin enemmän kuntosaleja.
Vauvakinot
Kun Helsingissä järjestetään vauvakino kerran kahdessa viikossa, Oslossa sellainen on jokaisen viikon neljänä päivänä.

Tasapeli:
Puistot
Helsingissä ja Oslossa lienee suunnilleen yhtäläisesti nk. rakennettuja kaupunkipuistoja.
Kaupunkiluonto
Oslossa koko asutettua aluetta kiertää laaja Oslomarkan metsävyöhyke, joka on suunnilleen Espoon laajuinen. Helsinki saa kuitenkin pisteet siitä, että siellä luonto on tasaisemmin (ja demokraattisemmin) jakautunut eri puolille kaupunkia. Tämä on sekä kansanterveydelle että lajien leviämiselle positiivinen asia.
Energiansäästö
Vaikka Helsinki on valitettavan kivihiiliriippuvainen, niin Oslo taas on pitkälti öljyriippuvainen. Tosin täällä on enemmän valinnanvaraa kotitaloussähkön toimittajissa. Norja on tottunut siihen, että täällä tuotetaan sähköä enemmän kuin kotitarpeiksi; tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikissa rappukäytävissä palavat valot yötä päivää, eikä niitä saa pois. Helsingin syntinä taas ovat asuntokohtaiset saunat, joista on tullut vakiovaruste.
Kaupunkikuvan siisteys
Jos Helsingissä etenkin rymyjuhlien jälkeen löytyy kaduilta paikoitellen sietämättömän paljon tupakantumppeja, kaljapullon sirpaleita, mäyräkoiran kuoria ja tyhjiä ruokailupakkauksia, niin lukuunottamatta mäyriksiä, roskia on Oslossakin. Oslossa roskat korjataan viikonloppuisinkin. Täällä erityispiirteenä ovat kertakäyttögrillit, joita on puistoissa niin paljon, että niitä saa varoa. Käytetyt grillit eivät kauniiden kesäpäivien jälkeen mahdu grilliroskiksiin, joita täällä kuitenkin on.

24.2.2011

Käyttäjätodistus Outi Alanko-Kahiluodosta


Näissä vaaleissa äänestän Outia, koska hänen sydämensä on siellä, missä ihmisen sydämen kuuluu olla: vasemmalla. Tiemme ovat kohdanneet viime vuosina useasti. Olemme puolustaneet kaupunkiluontoa: sekä kaupunkimetsiä että palstaviljelyä. Hän on apurahansaajien, työttömien, asunnottomien, taiteilijoiden, tutkijoiden ja pätkätyöläisten asialla, nuorten työpajatoiminnan asialla, ja olen elämässäni edustanut tavalla tai toisella kaikkia näistä ryhmistä tai ainakin koen suurta kohtalotoveruuden sympatiaa.

Olen elämäntapaosallistuja, joka näkee politiikan kansalaisvaikuttamisen jatkeena ja muiden osallistamisen oman osallistumisen välttämättömänä sivutuotteena ja seurauksena. Toisin kuin koomikko Groucho Marx, joka ei halunnut kuulua sellaisiin ryhmiin jotka hyväksyisivät hänet jäsenekseen, Outi kuuluu itse kaikkiin niihin ryhmiin joita hän edustaa. Hän on niiden ääni, jotka eivät ehdi, jotka eivät jaksa ja joilla ei ole varaa.

Olen osallistuja, joka on tehnyt osallistamisesta ja sanattomien kokemuksien ja mielipiteiden sanallistamisesta ammattinsa, ja Outi edustaa minua, koska hän on on niiden ääni, joiden oma ääni ei kuulu, jotka eivät jaksa ja joilla ei ole varaa. Outille mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole vain mahdollisuus vaan hän ottaa sen kiinniottamisen vakavasti. Olen itse kasvanut työläisperheessä, jossa oli varaa yhteen ylellisyyteen: intohimo itsensä sivistämiseen. Mahdollisuuden opiskeluun, kulttuurielämyksiin ja luontokokemuksiin tulee olla jatkossakin kansalaisoikeuksia, ja tiedän, että Outin Suomessa ne ovat sen peruskirjan ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla.

Outi edustaa meitä, jotka porvarillisen talouspolitiikan Suomessa oltaisiin valmiita menettämään tarpeettomina, antaen meille sen tunteen, että arvon mekin ansaitsemme. Heikon puolustaminen on epätrendikästä ja jokseenkin epäseksikästä puuhaa, mutta Outille mikään työ ei ole liian vähäpätöistä, epäilyttävää tai saastaista. Siivoojana ja keittiöapulaisenakin työskennelleenä uskallan luottaa siihen, että jäänmurtajan vartijanakin työskennellyt Outi on minunkin vartijani.

Outi jos kuka on kansan edustaja niin että sen kelpaa kirjoittaa erikseenkin: hän kykenee jopa olemaan monessa paikassa yhtäaikaa. Tiedän, että matkalla yhdestä kokouksesta toiseen hän kirjoittaa, puhuu puhelimessa, tarkistaa sähköpostinsa ja Facebookinsa. Toivon, että tämä hämmästyttävä ihminen, jolla näyttää olevan vuorokaudessa enemmän kuin 24 tuntia, saa mahdollisuuden jatkaa erinomaista työtään Eduskunnassa.

Teksti on julkaistu alunperin Outin nettisivulla, jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa.

22.2.2011

Liitetään Malminkartano Vantaaseen!



Silta yli synkän veden. Kuva on otettu Helsingin ja Vantaan rajalta. Kuvassa näkyvät talot ovat Vantaata, kuvaaja taisi seistä toinen jalka Helsingissä, toinen...

Olen metropolisaurus – olettaen, että Helsinki on metropoli – jolle jo lapsesta asti on ollut selvää, että pääkaupunkiseutu koostuu yhdestä, säteittäin leviävästä suurehkosta kaupungista, jonka osilla on erilaisia nimiä, kuten Vantaa, Espoo ja Kauniainen. Ja aivan yhtä selvää on ollut, että tämä tosiasiallinen yhden kaupunkikeskuksen malli tulee heijastumaan myös siihen, millaisia ja minkä nimisiä kuntia alueella on, ennemmin tai myöhemmin. Siis Helsinki.

En kuitenkaan jäisi odottelemaan sitä, että valtioneuvosto lopulta päättää pakkoyhdistää kunnat niiden oman jääräisen uppiniskaisuuden takia. Ihmiset asuvat jo nyt ja ovat asuneet aina yhdessä metropolissa, tai siis sen eri osissa. Kuntien yhdistämistä tai edes kuntarajat ylittävän asioinnin helpottamista odotettaessa rajojen uudelleentarkastelun voi aloittaa tutkimalla ihmisten tosiasiallisia asiointimatkoja ja liikennevirtoja. Tai ***:t siihen mitään tutkimista tarvita. Riittää kun havainnoi ja juttelee.

Otan esimerkin Kuninkaankolmioksi vastabrändätyn alueen. Jos jonkun arkinen elämismaailma ja kaupunkibrändäreiden todellisuus eivät kohtaa, valistettakoon, että kyse on Helsingin, Vantaan ja Espoon rajavyöhykkeestä, jonka voisi piirtää harpilla, jonka keskipiste olisi Rajatorpassa. Siis alue, johon kuuluvat ainakin Uusmäki, Konala, Malminkartano, Rajatorppa, Friherrs, Myyrmäki, Kaivoksela, Hakuninmaa, Kaarenmäki ja tulevat Kuninkaantammen ja Honkasuon alueet. Kaksi viimeksimainittua tullaan liittämään toiminnallisesti Vantaaseen, vaikka ne sijaitsevat Helsingissä. Olisikin siis parasta liittää ne jo kättelyssä Vantaaseen. Samaten Malminkartanon voisi liittää Vantaaseen. Maltsun ja Kantsun erottava Mätäjoki on ties kuinka moninkertainen Berliinin muuri, jonka yli ei kulje edes huhupuhe eikä maltsulaisia ja kantsulaisia yhdistä edes kuolema tai poliisi. Jo nyt jaloillaan pysyvät maltsulaiset käyvät Myrtsissä kaupoissa, kirjastossa ja uimassa. Tämä on tapahtunut etenkin sen jälkeen kun tämä asiantila siunattiin rakentamalla yhdystie Maltsun ja Myrtsin välille: yksi tie, jolla on kaksi nimeä. Ojamäentieksi sitä haukutaan korkeintaan parisataa metriä ennen kuin se ylennetään Korutieksi Vantaan puolella.

Tämä tulkoon tapahtumaan siis ennen kuin Vantaasta tulee osa suur-Helsinkiä. Siirreltäköön rajoja siis ennen kuin siirrellään rajoja. Rajojen siirtely ei ole vaikeaa. Niitä on siirrelty ennen ja niitä siirrellään vastedeskin. Joutavat hus pois ihmisten arkielämää vaikeuttamasta.

Loppuun paljastan salaisuuden: kyllä Myyrmäessä käydään Kannelmäestäkin. Olen käynyt siellä urheilemassa, sienestämässä, kaupoissa, riiaamassa ja kirjastossa jo 30 vuoden ajan. Ei Kantsusta ole Myrtsiin nimittäin kuin pari kilsaa.

Otsikkoa klikkaamalla löytää kuvallisen tutkielmani Honkasuon paradigmaattisesta metropoliyhteistyöesimerkistä.

Alkutekstin - joka on julkaistu blogissani perukangas.blogspot.com - siteeraaminen ilman kirjoittajan lupaa kielletty mutta kommentointi lämpimästi kannustettu!

17.2.2011

Kulttuuripolitiikkaa

Vastaperustettu Kansallisteatterin kiertuenäyttämö velvoitetaan tuottamaan 30 000 euron vuosisubvention vastapainoksi yleisölleen maksuttomia esityksiä. Sellaiselle yleisölle, joiden on syistä ellei toisistakin hankalaa mennä sinne missä teatteri on, joten tuodaan vuori sinne missä on Muhammed! Idea on lämpimästi kannatettava, kulttuuria kaikille!

Tämä 30 000 euron subventio tulee kaiken sen päälle, jota Kansallisteatteri jo saa. Jos sen muuten ei tarvitse piitata tuon taivaallista yleisöstä, todellisesta, tavoitellusta, sisäisestä tai kuvitellusta, tuo ylimääräinen subventio merkitsee sille myös ylimääräistä painetta. Tulosvastuun painetta. Tästä lähtien esityksien on oltava siis sellaisia, että kansa ymmärtää. Tai vähän vähäisempikin johtaja ettei tule sekasotkua teatterin asemesta. Muuten tämä voi päättyä erittäin huonosti. Jos siteeraa Stalinin kirjoittamaksi epäiltyä avointa Pravdan kirjettä Sekasotkua musiikin asemesta, joka tuhosi Sostakovitsin mielenrauhan ja osin terveydenkin.

Näin moninkertainen subventio tuhoaa alalta yksityisyritteliäisyyden, sellaiset toimijat kuin vaikka Draamaräätälit, jotka tekevät sosiaalista teatteria tai yhteisöllistä draamaa, jota saa räätälöitynä nimenomaan sellaisille tilaajille kuin vaikka kouluille, vanhainkodeille tai lastenkodeille. Siis juuri sellaisille toimijoille, joiden tykö teatteria on tarkoitus viedä tällä Kansallisteatterin kiertuenäyttämöllä.

Kulttuurin subventio vääristää kilpailun ja ihan yhtä varmasti se vie leivän monelta. Jos tuetaan seiniä niin sitten pitää tukea myös kulttuurialan yrittäjyyttä. Tämä ainakin kolmesta syystä: moniarvoisuuden, työllisyyden ja tasa-arvon takia. Jos taiteen tekeminen on ammatti, ja taiteentekijä on ammatinharjoittaja, olkoot sitten samalla viivalla muiden ammatinharjoittajien kanssa.

Vaihtoehtoisuus, siis yksityinen tarjonta ei kuitenkaan tarkoita välttämättä vaihtoehtoisuutta. Suomeksi: tarjonnan moninaisuus ei ole suora seuraus vapaasta kilpailusta, sillä riippumattomuudesta ulkopuolisesta tuesta ei seuraa suoraan kokeilevuutta. Se olisi samaa kuin väitettäisiin että kysynnän moninaisuus väistämättä johtaisi ikään kuin näkymättömän käden ohjauksella tarjonnan monipuolisuuteen. Senhän näkee, mihin elokuvateatterien moninaisuus Helsingissä on johtanut: kun ennen kaikki näyttivät Uunoa ja tosi uunoa, nyt kaikki näyttävät Nuijaa ja tosinuijaa. Itse asiassa julkisen vallan rahoittamalla palvelulaitoksella on varaa notkeisiinkin kokeiluihin, koska sellaisen olemassaolo ei ole suoraan lipputuloista riippuvainen.

Jos kaikki taide pitäisi rahoittaa lipputuloilla, meillä ei olisi paljoakaan taidetta. Raukoilla rajoilla pärjäisivät ehkä Sibelius ja Sofi Oksanen ja kaikki joka pohjaa Väinö Linnaan. Tuontitavarasta ehkä Picasso. Ilman julkista tukea meillä ei esimerkiksi esitettäisi yhtään oopperaa paitsi ehkä Nokian kutsuvierasnäytöksissä yksi Taikahuilu kerran vuodessa. Sittenpä voitaisiin lakkauttaa Siban oopperalaulajakoulutuskin tarpeettomana ja valita laulajat television huutoäänestyksellä.

Taiteellisen tuotannon edellytyksiä tulee ehdottomasti tukea. Jos ei minkään muun niin ihan edes vain ilmaisun- ja sananvapauden nimissä. Ja sitäkin paremmalla syyllä kun täällä Suomessa ei ole mesenatiaa, ei yksityisiä rockefellereitä tai säätiöitä. Sitäpaitsi sellaiset kohtaavat täältä aika jäätävän asenneilmaston.

Toivotan tervetulleeksi paitsi tarjonnan, myös rahoituksen moninaisuuden. Guggenheimiakaan kaikki eivät toivota tänne raukoille rajoille tervetulleeksi. Tämä johtunee joko suomalaiskansallisista vierasgammoisuudesta, perinegatiivisuudesta tai sitten pelätään miljoona gärbästä ei voi olla väärässä –ilmiötä. Jos Guggenheim-säätiön museo perustetaan Helsinkiin, se ei tietenkään saa olla veruke julkisen museorahoituksen leikkaamiselle. Ja jos se ei ole, olen ensimmäisten joukossa levittämässä sille punaista mattoa ja soittamassa fanfaaria!

Etuudensaajien taivas onkin helvetti

On ihan turhaa väittää, että hyvinvointipalveluiden asiakkaat olisivat asiakkaita. Ei heitä ainakaan kohdella asiakkaina. Jos kohdeltaisi, he saisivat osakseen sen kunnioituksen, joka asiakkaille kuuluu. Joka on ihmisoikeus.

Ainakin työttömyyskassani näyttää soveltavan samaa sääntöä kuin mikä on voimassa taivaassa, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Ai niin, täällä kaikki tulevat viimeisiksi!

Tänään työttömyyskassasta saamani päätöksen mukaan ”OIKEUTENNE ANSIOPÄIVÄRAHAAN ON PÄÄTTYNYT 08.02.2011. Olette saanut työttömyyden alkaessa maksettavaa ansiopäivärahan
korotettua ansio-osaa enimmäisajan eli yhteensä 20 päivältä. Tämän jälkeen ansiopäivärahan maksaminen jatkuu muiden edellytysten täyttyessä ilman korotettua ansio-osaa".

Yleensä ihmiset tapaavat lukea järjestyksessä. Tämä tarkoittaa lukemista lauseen alusta loppuun ja paperin alkupää edellä. Kun päätös alkaa edelläkuvatulla lauseella, joka kaiken kukkuraksi on lihavoitu, ensireaktio on sokki.

Saamani selityksen mukaan ”kaikki kassat käyttävät yhteisiä päätöspohjia. Pohjat laatii Työttömyyskassojen yhteisjärjestön päätöstyöryhmä (yhdessä Finanssivalvonnan ja ATK-talojen kanssa).”

Selitys ei kuitenkaan kerro, miksi tuollaiseen sanamuotoon on päädytty. En voi tulla muuhun tulokseen kuin että etuuden saajan on todella koettava tuta olevansa viimesijainen ihminen, vaikka saakin ensisijaista etuutta. Eikä esimerkiksi viimesijaista, jollainen on toimeentulotuki.

En kuitenkaan ole ainoa tämän nurinniskon käännetyn taivaan asukas. Paskempi homma niille muille mutta voinpa jakaa kokemuksiani kohtalotovereiden kanssa. Sosiaaliseksi mediaksi kutsutussa vertaistukifoorumissa ystäväni kertoi kokemuksestaan, jossa hän oli saanut Kelan kirjeen, joka kertoo pitkän sairasloman jälkeen sairauspäivärahakauden päättymisestä. Iso alkuotsikko on "Eläkkeen hakeminen". Ja toinen ystäväni osasi valistaa, millaisella päätöskirjeellä Kela lähestyy ihmisiä, joilta on juuri lapsi kuollut. Kirje kertoo, että ”oikeus lapsilisään lakkaa ja maksaminen päättyy muutosta seuraavan kalenterikuukauden alusta."

Ei varmaan ole tarkoituksenmukaista, että etuuksilla eläminen olisi niin mukavaa että se houkuttelisi ryhtymään elämäntapaintiaaniksi. Kuitenkin yleensä ihminen asioi Kelan, työttömyyskassan ja sosiaaliviraston kanssa vain taloudellisessa kriisitilanteessa. Ja aika usein taloudellinen kriisi on myös henkilökohtainen kriisi. Ainakin se on stressitekijä. Kun heikoilla olevan ihmisen pitäisi jotenkin selviytyä ylös kuopastaan, oli sinne kuoppaan laittanut sitten perheenjäsenen kuolema, työttömyys, konkurssi tai avioero, eivät tällaiset päätöstiedotteet ainakaan yhtään kannusta. Päinvastoin. Jos voimat ovat muutenkin niin vähissä että kauppaan meno tai peseytyminenkin voi olla suoritus, siis selviytyminen, saatikka esimerkiksi työnhaku eli oman elämäntilanteen parantaminen, kannattaisi olla vähän hienotunteisempi. Vaadin ihmisenä, kansalaisena ja veronmaksajana, että etuuspäätöksien kielenkäyttöön kiinnitetään erityistä huomiota!

Ei minulla ole hätää. Minä jaksan pestä hampaani, ne verovaroin rapautetut. Pidän itseni myös oivassa työnhakukunnossa. Osaan myös lukea. Siitä valitettavasti seuraa myös se, että osaan kirjoittaa. Muutakin kuin työhakemuksia. Pitäkää varanne, Erko, sosiaalivirasto ja Kela! Minä teitä nöyristele. Miksi nöyristelisin?

Kysymys Kelalle, sosiaalitoimistoille ja työttömyyskassoille: kuka on asiakkaanne? Ja paljon vaikeampi kysymys: millainen on ihmiskuvanne? Ovatko asiakkaanne kunnottomia luusereita jotka sietäisivät kaikki saada selkäänsä sitä että ovat ihan vapaaehtoisesti (?) valinneet tulla asiakkaiksenne? Olisiko kenties parempi, että niitä asiakkaita ei olisi lainkaan niin menisivät siitä häiritsemästä ja voisitte keskittyä todelliseen missioonne. Ai niin, kertokaapas se. Mikä on Kelan, sosiaalitoimiston ja työttömyyskassojen toiminnan syvin tarkoitus?

Pahaa pelkään, että vastauksia ei kuulu. Jollei toisin todisteta, tämä johtuu siitä että menetin kansalais- eiku asiakasoikeuteni sillä punaisella hetkellä kun putosin yhteiskunnan turvaverkkoon. Joka onkin seula, ei tramboliini.

Koko tätä problematiikkaa ei olisi jos saataisiin perustulo. Tai kansalaispalkka. Ihan sama minulle, miksi sitä kutsutaan. Vaikka kakkajakkaraksi.

Mikä muuten on sellainen paikka, jossa paitsi ensimmäiset, myös viimeiset tulevat viimeisiksi? Sitä kai muuten sanotaan helvetiksi.

16.2.2011

Pakotetaanko kuntoliikkuja autoilijaksi?

Pitkiä juoksulenkkejä harrastavana, lenkin jälkeen olisi hyvä saada mahdollisimman tuoreeltaan hoidettua lenkin aikana syntynyt hiilihydraattivaje. Laadukkaimmin ja halvimmin se hoituisi omilla eväillä. Yksi pieni ongelma vaan: missä ne voi säilyttää?

Ensimmäisellä – ja edelleenkin tähän asti viimeisimmällä – maratonillani olin käynyt piilottamassa juomapullon fillarilla reitin varteen etukäteen. Ei ollut kukaan onneksi löytänyt sitä pusikosta ja käynyt kusaisemassa.

Kesähelteillä kuljetan usein mukanani pientä rahasummaa, jotta voin ostaa itselleni evään lenkin jälkeen. Tai jos on oikein kuuma, juotavaa kesken lenkin.

Olen joskus käynyt juoksemassa autoilevien ystävieni kanssa. Auto on aika kätevä mukana kulkeva pukukoppi ja jääkaappi. Itselläni ei kuitenkaan ole autoa, enkä aio ajokorttia juoksuharrastukseni takia ajaa.

Ehdotan Helsingin kaupungin liikuntavirastolle lukittavien kaappien pystyttämistä keskeisimmille ulkoilualueille. Esimerkiksi Keskuspuistossa sellaisia voisi olla Laaksossa, Maunulassa, Pirkkolassa, Paloheinässä ja Pitkäkoskella ulkoilumajojen ja muiden liikuntalaitosten yhteydessä. Ainakin Pirkkolassa sellaisia tosin taitaa olla, mutta koska ne ovat sisätiloissa, niihin ei pääse käsiksi jos nauttii esimerkiksi myöhäisistä iltalenkeistä. Olisikin parempi järjestää lukittavia kaappeja - esimerkiksi kolikkopantillisia - ulkotiloihin.

Ei luulisi olevan vaikeaa, mutta se olisi kuntoliikkujille erinomainen palvelu, josta autoton kiittäisi! Ja ne olisivat huomattava ravitsemuksellinen parannus niihin suklaapatukoihin, joita saa ostaa esimerkiksi Pirkkolan automaatista, joka ei välttämättä aina edes toimi.

15.2.2011

Helsinki kevättalvella vuonna 1976

Kuvat ovat isäni, Jorma Perukankaan ottamia maaliskuussa 1976. Poika kuvissa olen minä.









13.2.2011

Kansa, se olen minä!

Mitä tahansa, jota perussuomalaiset suustaan päästävät, he oikeuttavat sen kansan mielipiteenä. Minkä kansan? Keitä siihen kuuluu? Miten kansan mielipide on mitattu? Onko kansa yhtä mieltä? Kenen mieltä? Vai mahtuuko kansaan erilaisia näkemyksiä? Millaisia?

Ainakaan siihen ei näytä mahtuvan minun näkemyksiäni. Keskustellakaan he eivät halua. Tämä voidaan päätellä siitä, että kun koetin valistaa erään perussuomalaisehdokkaan Facebook-seinällä käydyn keskustelun yhtä osallistujaa siitä, että ilma ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa, kommenttini sensuroitiin. Ilmeisesti siis perussuomalaisten halu tai kyky käydä keskustelua ovat huonot ja lisäksi tiedot ilmastonmuutoksesta ovat erittäin kehnot. Ei ihme, että heidän ilmastopoliittinen ohjelmansa onkin täysi susi.

Perussuomalaiset ovat ottaneet kansan äänen omiin käsiinsä, jos kehno metafora sallitaan. Olen tehnyt sanallistamisesta, osallistumisesta ja osallistamisesta ammattini, ja toivon totisesti, että jokainen löytäisi oman äänensä ja ihastuisi siihen edes sen verran että viitsisi käyttää sitä. Omaa ääntään. Kukin omaansa. Siis ihkaomaansa. Ei minun.

Demokratiassa on järjestelmänä yksi oikein iso vika: se pakottaa ottamaan kantaa siihen, pystyäkö elämään sovussa sen ahdistuksen kanssa, joka seuraa siitä, että omista asioista on päättämässä ihmisiä, jotka eivät välttämättä erota agraaria arkadiasta ja sosialismia sosiaalisuudesta. Nytkin minuakin koskevia lakeja on päättämässä sellaisia kansan valittuja, jotka tuntevat päätöksenteon rakenteet, valtiosäännön ja demokratian pääperiaatteet paljon huonommin kuin minä. Ja se on todella huolestuttavaa. Eivät sellaiset ihmiset ainakaan minua edusta.

Perussuomalaisiin ja kaikkiin muihin kansanpuolueisiin liittyy lähtökohtainen paradoksi. Puolueet, jotka käyttävät ylimpänä auktoriteettinaan kansan ääntä, ovat kaikkein taipuvaisimpia autoritaarisuuteen, harvainvaltaan ja henkilökulttiin. Mitä enemmän kansaa tarkoittavia sanoja on kasattu puolueen nimeen ja mitä isommalla ne on painettu puolueohjelmaan, sitä varmemmin kansanvalta pysyy kyseisestä puolueesta mahdollisimman kaukana.

Johtuuko ison veljen ja jumalhahmon kaipuu ja/tai sitten kyseisten puolueiden kannattajien psykologisista ominaisuuksista, sosiokulttuurisesta taustasta, siitä, että ei haluta vai että ei osata ajatella itse? Saattaisin osata arvella mahdollisia syitä tähän mutta en halua koska löydökseni taitaisivat tulla olemaan liian masentavia ja pelottavia, vaikka ei Soini ole sen enempää messias kuin Hitlerkään.

Perussuomalaiset ja muut kansanpuolueet eivät halua tai pysty ottamaan minkäänlaista kantaa siihen, millaista epistemologiaa ja metodologiaa ne käyttävät kansan mielipiteen keräämiseen. Suomeksi siis: miten ja mistä ne tietävät, mikä on kansan mielipide, miten mielipide kerätään ja keitä kansaan kuuluu. Jää täysin hämärän peittoon, millainen on niiden väittämän kansan ontologia. Esimerkiksi Nalle Wahlroos, Timo Soini, Michael Perukangas, Aleksander Stubb, Pekka Haavisto ja Yrjö Hakanen todellakin kuuluvat kaikki kansaan. Samaan kansaan. Suomalaisiin. Olisi kiinnostavaa kuulla kenen tahansa perussuomalaisen kannanotto siihen, miten hän aikoisi käyttää tätä tietoa hyväkseen politiikassaan.

Kansan selän takana piilottelu on raukkamaista puskista huutelua. Jokainen, joka piirtää itsensä ja kansan väliin yhtäläisyysmerkin, väittäen olevansa kansan ääni, tulee samalla väittäneeksi että kansan ääni on hänen äänensä. Koska kansa on yksiköllinen käsite, tällöin muita ääniä ei tarvita siitä yksinkertaisesta syystä että niitä ei ole. Tällaisessa politiikassa ei tavoitella enemmistön vaan suurimman vähemmistön diktatuuria, pienintä yhteistä nimittäjää. Tällainen politiikka olisi mahdollinen vain tilanteessa jossa suurin puolue muodostaisi yksin hallituksen. Ja itsenäisen Suomen historiassa suurin puolue on edustanut säännönmukaisesti vain hieman yli 20% äänioikeutetuista. Toisin sanoen, se puolue, josta tulee eduskuntavaaleissa Suomen suurin puolue, edustaa siis suomalaisista äänioikeutetuista noin 13-14 prosenttia. Perussuomalaisella retoriikalla tullaan siis vähemmistön diktatuuriin. Se siis siitä kansan äänestä.

Jos perussuomalaisten halu ja kyky käydä keskustelua niiden kanssa, jotka edustavat erilaisia näkemyksiä kuin "kansa" on niin huono kuin tuore kokemukseni vahvistaa, heidän on aivan turha ihmetellä sitä miksi he eivät ole kelvanneet hallitusvastuuseen.

Ei kansan äänen legitiimiin käyttämiseen oikein voi eikä kehtaa vaatia valtiotieteiden maisterin tutkintoa, mutta edelläesitetyistä varauksista huolimatta, demokratia on heikkouksineenkin paras olemassaoleva järjestelmä.

11.2.2011

Kaupunkia ei voi rakentaa

Pahaa pelkään, että kaupunkia ei enää voi rakentaa. Urbaania kaupunkia eivät luonnehdi ainoastaan keskeinen sijainti, elävät palvelut pienine erikoisliikkeineen ja ratikoineen ja umpikortteleineen, vaan urbaani kaupunki syntyy ihmisistä. Elävistä ihmisistä, jotka merkityksellistävät, ottavat haltuun paikkoja, joilla on aikaisemmin ollut jokin toinen merkitys. Historiaa. Kaupunkia ei voida luoda tyhjästä, vaikka pystytettäisiin kuinka paljon kerrosneliöitä kuinka tiheästi ja korkeasti hyvänsä, jos se ei tunnu, näytä, kuulosta ja tuoksu kaupungilta. Eikä kaupunkipastissia voi tehdä. Jos esimerkiksi päätettäisiin tuottaa tarkka kopio Hakaniemen torista ihmisineen ja siirtää se Kilpisjärvelle, Tuuriin tai vaikka edes Kivistöön, ei siitä urbaania tulisi, koska se ei kytkeytyisi orgaanisesti osaksi elävää, toiminnallista, historiallista kaupunkirakennetta.

Esimerkiksi siksi Vantaasta ja Espoosta vaan ei saa kaupunkeja ja siksi edes Ruoholahdesta tai Arabianrannasta ei saa urbaaneja, koska ne ovat historiattomia kaakelilähiöitä, sieluttomasti massoiteltua massaa vaikka olisivat kuinka kantakaupungissa ja niissä kulkisi ratikka. Ero esimerkiksi Munkkaan, Ruskikseen, Käpylään tai Kulosaareen on hätkähdyttävä. Ne ovat puutarhakaupunkeja, kun taas Arabianranta tai Ruoholahti eivät ole nähneet kumpaakaan: niin puutarhaa kuin kaupunkiakaan. Kaupunkeja ei voi tehdä suurpelloille tai mihinkään muille pelloille. Punavuori ja Kallio ovat urbaaneja saunoineen, yömajoineen, divareineen, vaareineen ja baareineen.

En minä sitä sano etteikö niissä voisi asua. Jos ei niinkään pidä arvossa päivittäisiä puolihuolimattomia kävely- tai juoksulenkkejä. Pääseehän niistä äkkiä pois, hissillä betonoituun autotalliin. Ja kun vielä on savulasit, hädin tuskin erottaa siitä talojen seiniä omista vessakaakeleista. Ympäristönä nämä kaiken maailman lahdet, pellot ja portit ovat sekä flaneeraukseen että pihkalalaiseen kansankunnonkohotukseen kelpaamattomia. Urbaaneja ne eivät ole. Eivätkä ne tarjoa lähiöiden parhaita puolia: luonnonläheisyyttä ja tilaa hengittää. Niissä yhdistyvät lähiöiden ja keskustan huonoimmat puolet. Ne ovat lähiöitä, sanan varsinaisessa merkityksessä, erotukseksi lähiöistä jotka ovat kaukioita. Ne ovat lähiöitä, jotka ovat lähellä. Joiden ylitse puhaltaa kylmä viima, joka saa kokemaan kosmisiin mittoihin asti kasvavaa juurettomuutta.

Esimerkiksi Pihlajamäki - joka on rehellinen lähiö, joka on lähiöksi tunnustettu - on nipin napin kauempana Helsingin keskustasta kuin Arabianranta, mutta sen neliöhinnat taitavat olla alle puolet Arabianrannasta ja siellä on metsää, puuta, Vantaanjokea, muuta.

Ehdotan luopumista kaupunkibrändäyksestä kokonaan, ja niidenkin voimavarojen käyttämistä oikeasti kohtuuhintaisten uudiskohteiden rakentamiseen ja jo rakennettujen asuinalueiden valheelliseen imagoon perustuvan kupla-arvon deflatoimiseen.

10.2.2011

Oikeus lapseen vai oikeus vanhempiin?

Pitäisiko heteroparien subjektiivisesti määritelty oikeus omiin lapsiin ulottaa myos homo- ja lesbopareihin? Veikkaan, että tästä tullaan keskustelemaan taas tulevissa eduskuntavaaleissa. Kysymys liitetään tavallisesti siihen, saavatko homo- ja lesboparit tasaveroiset oikeudet parisuhteensa rekisteröimiseen heteroiden kanssa. Se, että nämä kysymykset koplataan yhteen, juontuu yhteiskuntamme vahvasti kristillisestä arvopohjasta, jossa lisääntyminen nähdään parisuhteen päämääränä.

Puhuminen subjektiivisista oikeuksista on ongelmallista. Yleensä subjektiivisia oikeuksia käytetään kaikkein vahvimpana puolustavana argumenttina, jolla peitellään todellista argumenttia. Esimerkiksi yleensä kun puhutaan lapsien subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, tällä tarkoitetaan - tai alunperin oikeasti tarkoitettiin - äitien subjektiivista työssäkäyntioikeutta. Kokonaan toinen asia on, että päivähoito voi olla oikeasti lapselle ja vanhemmalle hyväksi. Oikeuksista puhuttaessa tulisi lisäksi erottaa toisistaan vapausoikeudet (oikeudet johonkin) ja oikeudet olla joutumatta jonkin asian kohteeksi, kuten M.A. Numminen kuuluisassa laulussaan ”Vapaudesta”.

Omat lapset määritellään tässä keskustelussa yleensä biologisiksi lapsiksi, ja mikäli biologisia lapsia ei voi saada, silloin voi saada hedelmöityshoitoa. Tai ilmoittautua adoptiojonon jatkeeksi. Adoptio on hyvin pitkällinen ja kallis prosessi, ja siihen - eli omaan mutta ei-biologiseen lapseen - onkin käytännössä subjektiivinen oikeus ainoastaan hyvin toimeentulevilla. Tai sitten lapsi pitää hankkia velaksi.

Homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon vastustajat puolustavat kantaansa yleensä lapsen oikeudella molempiin biologisiin vanhempiin, siis isään ja äitiin. Vastustajilta jää kuitenkin huomioimatta, että adoptiolapsillakaan ei ole biologisia vanhempia, ainakaan biologiset ja sosiaaliset vanhemmat eivät ole sama asia. Eikä perhe ole mikään monoliitti; ihmiset ja heidän elämäntilanteensa muuttuvat. Esimerkiksi avioerot ovat nykyään hyvin yleisiä, ja samalla ajatus elinikäisestä parisuhteesta alkaa jäädä joutsenille varatuksi romanttiseksi reliikiksi.

Avioliitto ei ole mitään muuta kuin omaan (yhteiseen) valinnanvapauteen perustuvan rakkaussuhteen sinetöinti lain edessä, siinä ei ole mitään mystistä eikä se suhtaudu luonnollisuuteen tai luonnottomuuteen mitenkään. Toki halussa sinetöidä parisuhde on kaksi puolta: se on sekä käytännöllinen että romanttinen ratkaisu. Romanttinen motiivi haluaa vahvistaa rakkauden tunnetta ja muistuttaa itseään rakastetuksi tulemisesta ja rakastamisesta. Ja muistutukseksi käy vasemmassa kädessä kiiltävä vihkisormus. Motiivi avioliiton solmimiseen on ollut alun alkaen puhtaasti käytännönläheinen: sidotaan puoliso itseen ikään kuin maaomaisuuden jatkeeksi jotta voitaisiin varmistaa se, että oman maa- tai perheomaisuuden hoitaminen ja vaalimiseen edellytetty työnjako on taattu. Ja tätä sidettä vahvistamaan kirkko on liittänyt avioliittoon moraalisesti arvottavan velvoitteen.

Useimmiten homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon (ja adoption) vastustajat perustelevat kantaansa biologisella ”luonnonlailla”, käyttäen argumenttinsa tukena usein Raamattua. Näin tehdessään he tulevat väittäneeksi, etta uskonnon normien tulisi olla yhteiskunnan yleisiä normeja: toisin sanoen, että yhteiskunnan pitäisi heijastella uskontoa tai peräti olla sen osa, vaikka asian olettaisi olevan juuri päinvastoin. Ja tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa: joko enemmistön sharia-laki -mallinen ratkaisu kaikille tai sitten eri lait ja yhteiskunnat kullekin katsomukselle erikseen. Ja jotta niihin voisi vedota, ne pitäisi rekisteröidä. Myös tunnustuksettomuus ja "tyhjän" äänestäminen. Ja sitten mahdolliset riita- tai rikostapaukset tulisi ratkaista raadin edessä, joka koostuisi kaikista mahdollisista katsomuksista. Vähän kuin YK:n yleiskokous.

Avioliittolain ulottamista homo- ja lesbopareille vastustavat ovat käyttäneet muun muassa argumenttia, jonka mukaan avioliittolain laajennusta toivovat ovat elitistejä ja että yhteiskunnan tulee määritellä yksilön puolesta, mikä on oikein ja mikä on väärin ja että yhteiskunnan itse asiassa tulee ajatella yksilöiden puolesta monimutkaisissa kysymyksissä. Onko se, että ihminen toimii kuin yksilö, tehden omat elämänvalintansa itsenäisesti ja toimii niiden mukaisesti, elitismiä?

Näin ajattelevat tulevat sahanneeksi itseään jalkaan, sillä millä lihaksilla he itse sitten voivat tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin? He tulevat väittäneeksi, että jos yksilöt siirtävät ajattelemismandaattinsa isolle veljelle, he eivät itse osaa ajatella. Näin he samalla jättävät yksinoikeuden aivojen käyttoon niille, jotka osaavat niitä itsenäisesti käyttää. Ja samalla he tulevat jakaneet ihmiskunnan kahtia: muutamiin ajattelukykyisiin yksilöihin ja ei-yksilöihin, tuohon aivottomien plebeijien laumaan joita he holhoavat. Ilmeisesti he pelkäävät, että yhteiskunnan sijasta heidän puolestaan ajattelevatkin ajattelukykyisimmät yksilöt.

Härskeimmät homo- ja lesboparien hedelmöitys- ja adoptio-oikeuden vastustajat demonisoivat seksuaalivähemmistöt väittäessään, että lapsi toimii homo- ja lesbopareille lemmikkieläimen korvikkeena. Tämä vertaus ei tee oikeutta sen paremmin homoille, heteroille, lapsille kuin lemmikkieläimillekään. Kyky rakastamiseen ja huolenpitoon ei ole sidoksissa seksuaali-identiteettiin. Ja kyllä heteroilla on ihan sama oikeus pitää kissaa, koiraa, undulaattia tai vaikka hämähäkkiä kuin homoillakin.

Käyttäessään biologistisia perusteita luonnollisuudesta ja epäluonnollisuudesta, sukupuoli- tai seksuaali-identiteettineutraalin perhemallin vastustajat tulevat samalla paradoksaalisesti myöntäneeksi, että he ovat kuin ovatkin eläimiä, joita ei muista eläimistä erota mikään muu kuin kulttuuri ja arvot sekä kyky abstraktiin ajatteluun, joista muuten vastustajatkaan eivät ole vapaita.

Homo- ja lesboparien vanhemmuuden kieltävät tai heidän vanhemmuudenhalunsa kiistävät perustelevat kantansa usein samoilla argumenteilla, joita sosiobiologi Desmond Morris käytti jo 70-luvulla, peläten, että homo- tai lesboparin lapsi kasvaisi ”vääriin” malleihin. Kun sorsanpoika oppii, että puupalikka on hänen emonsa, lapsi voikin mennä sekaisin kun ei ymmärrä, onko setä täti vai sittenkin kalikka.

Vastustajien pitäisi perustella kuitenkin se, miksi homo- tai lesbomalli on väärä. Ainakin käsky lisääntymällä täyttää maa on nykyaikaisen demografian valossa kestämätön. Jos esimoderneissa yhteiskunnissa lapset toimivatkin vanhempiensa henkivakuutuksina, osallistuen perheen elatukseen, käsitys estoitta lisääntyvästä ydinperheideaalista ainoana oikeana kannattaisi vakavasti päivittää.

Eikä sitä tarvitse pelätä, että vanhempien taipumukset siirtyisivät tai periytyisivät. Tutkimukset eivät tue sitä, että vanhempien preferenssit siirtyisivat suoraan heidän jälkikasvulleen. Empiria osoittaa, että asia on usein pikemminkin aivan päinvastoin. Ei alkoholistienkaan lapsista tule välttämättä alkoholin suurkuluttajia; usein pikemminkin absolutisteja, vanhempiensa alkoholismin uhreja tosin yhtä kaikki.

Joillekin biologinen lapsi on itsestäänselvyys. Ainakin moni pitää oikeutta omaan biologiseen lapseen subjektiivisena oikeutena. Itsestäänselvyys se ei ainakaan ole, ja subjektiivisista oikeuksista puhuessakin kannattaa olla tarkkaana. Yhä useampi on kykenemätön saamaan biologista lasta. Joillekin tämä asia on myös suuri henkilökohtainen tragedia.

Pitäisikö hedelmöityshoitojen sijaan sitten tukea adoptiota, jolloin autettaisiin jo syntyneitä lapsia, sen sijasta että tuotettaisiin lisää lapsia jo muutenkin liikakansoituksesta kärsivään maailmaan? Jos kysymys kierretään osoittamalla, että Suomen kaltainen maa ei kärsi suoranaisesta ylikansoituksesta, tällainen ajattelu osoittaa globaalia vastuuttomuutta sekä täydellistä ymmärtämättomyyttä demografiasta, jossa pääomat, innovaatiot ja ihmiset liikkuvat, haluttiin tai ei. Puhumattakaan suomalaisten ekologisesta jalanjäljestä, joka on paitsi juuri sellaisen kehittyneisyyden takia, jossa lapset henkivakuutuksena on korvannut sosiaaliturva ja osin harvalukuisuutemme takia kohtuuttoman suuri. Saattaa tosin olla epäinhimillistä vaatia ihmisiä olemaan muuta kuin inhimillisiä ja ajattelemaan ensisijaisesti globaalia kantokykyä ja sammuttaa mahdollinen biologinen kello vastuuttomana.

Joku voi pitää kantaani epäreiluna, sillä kuulun tutkitusti 10% hedelmällisimpien miesten joukkoon, mistä konkreettinen käytännön muistutus näkee juuri kohta kolme vuotta. Minulle oma lapsi ei todellakaan ole itsestäänselvyys, pikemminkin aina vain suurempi ihme. Isänä ei ihminen voi olla koskaan täysioppinut. Ihmisenä olemista isäksi kasvaessa kyllä oppii, ja paljon.

Minulle on aivan sama, millaisen seksuaalikäyttäytymisen tai millaisen elämänkatsomuksen jälkikasvuni valitsee – tai millainen identiteetti vetää hänet omaan taikapiiriinsä - kunhan vain hän toivottavasti oppii kunnioittamaan kaikkia vakaumuksia ja kaikenlaisia elämänmalleja. Tämän näkemykseni toivon voivani siirtää eteenpäin jälkipolville.

9.2.2011

Outi on minun kansanedustajani


Olen äänioikeutetuksi tultuani pitänyt äänestämistä kansalaisoikeutenani. Siis en velvollisuutenani. Olenkin käyttänyt tämän kansalaisoikeuteni kaikissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. Olen katsonut myös jo alusta asti etuoikeudekseni äänestää henkilöä, jonka tunnen. Ja jos en tunne, tutustun.

Aika monissa vaaleissa olen tehnyt työtä jonkun tuntemani tai muuten arvostamani ehdokkaan puolesta. Myös itseni. Kaksissa presidentinvaaleissa, nyt kolmansissa eduskuntavaaleissa ja olen ollut kunnallisvaaliehdokkaana itse kahdesti.

Suhtautumiseni politiikkaan on yhtäältä syvästi aatteellinen, toisaalta perin käytännöllinen. Valitsin puolueekseni Vihreät, koska sen arvomaailmassa korostuu ainakin nykyistä poliittista puolueista itselleni tärkeiden asioiden ajaminen. Ja asioiden ajaminen on kovin käytännönläheistä puuhaa.

Vihreillä on Helsingissä nyt ehkä vahvin lista, mitä millään puolueella on ollut koskaan missään vaaleissa ja missään vaalipiirissä. Olen sen verran ollut mukana politiikan liepeillä ja sisäpuolellakin pikkutekijänä, että en kadehdi kansanedustajia yhtään. Niin paljon työtä ainakin tuntemani kansanedustajat tekevät.

Arvoin pitkään muutaman loistavan helsinkiläisen vihreän ehdokkaan välillä.

Osmo Soininvaaran laaja-alaista, kyseenalaistavaa ja visionääristä ajattelua tarvitaan valtakunnassamme, niin Eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin. Tiedän tämän olevan älyllisesti epärehellinen ja epäreilu argumentti Odea kohtaan, mutta hän ei tarvitse minun suhteellisen vähäpätöistä panostani. Hän menee niin heittämällä sisään.

Johanna Sumuvuoren tunnen jo opiskeluajoista, olen hänen puolestaan tehnyt vaalityötä ja toivon kovasti, että hän pääsee jatkamaan hyvää työtään ennakoivan, aktiivisen, vastuullisen, globaalin politiikan puolesta, jossa ulkopolitiikka on kansalaistoiminnan jatke.

Husein Muhammed on paitsi kannelmäkeläinen kuten minä, ja tarjoaa kaikkien aikojen tilaisuuden saada ensimmäinen maahanmuuttajataustainen kansanedustaja Suomeen, hän on myös erittäin fiksu tyyppi. Toivon Huseinille lisää jo nyt lähes rajattomalta näyttävää kärsivällisyyttä ja kykyä nauraa itselleen. Jokainen ääni, jonka Husein onnistuu - ja muuten onnistuu - perustelemaan perussuomalaisilta vihreille, tekemään mahdottomasta mahdollisen, on suuri voitto.

Sanna Vesikansan tunnen myös jo opiskeluajoilta. Hän oli sosiologian opiskelijoiden ainejärjestön puheenjohtaja kun minä olin siellä opintovastaava. Sanna on hämmästyttävä yhdistelmä positiivisuutta ja jämäkkyyttä. Hän on poikkeuksellisen hyvä saamaan ihmiset puolelleen, ja voi olla vaalien musta hevonen.

Olisin niin kovin mielelläni tukenut myös esimerkiksi Riitta Skoglundin, Kimmo Helistön, Mari Puoskarin tai puskista taas hyökänneen keskustelija-ajattelija-kirjoittaja-keskusteluttaja-ajatteluttaja-kirjoituttaja Jukka Relanderin kampanjointia. Riitta on lämmin, kokenut ja viisas ihminen, jolla on suhteellisuudentajua ja ns. arkijärkeä. Kimmo on todellinen helsinkiläinen, ja sellaisia ei Eduskunnassa mainittavammin ole. Kimmo jos kuka ehdolla olevista muuttaa Helsinkiä vähän eloisammaksi, hauskemmaksi ja värikkäämmäksi paikaksi elää. Hyvä! Mari tulee pääsemään todella pitkälle jos vain haluaa. Marin hämmästyttävä draivi, asiantuntemus, erittäin neuvottelu- ja keskustelukykyinen persoona, johtajuus ja ahkeruus tullaan palkitsemaan kansanedustajan paikalla hyvin mahdollisesti jo näissä vaaleissa. Myöhemmin näen hänessä hyvin mahdollisesti henkilön, joka johtaa koko Vihreää liittoa. Jukka Relanderilla kaikki hänen tekemisensä – politiikka, luennoiminen, keskusteleminen, kouluttaminen, haastaminen, kirjoittaminen – on harrastuksia, sanan hyvässä mielessä. Hän on elämäntapa-amatööri, joka on tehnyt amatööriydestään ammatin. Lisäksi hän myös johtaa vihreää ohjelmatyöskentelyä ja miestyötä.

Pyydän nyt anteeksi kaikilta niiltä jo edellämainituilta aivan loistavilta ehdokkailta ja heidän lisäkseen vielä lukuisilta muilta vallan varteenotettavilta ehdokkailta ja hienoilta ihmisiltä, jotka tällä kertaa jäivät välieriin. Toivon, että kukaan ei ole ehtinyt jo olettaa. Kerron mielelläni hyviksi tietämistäni ehdokkaista sen, mitä heistä tiedän. Mutta vain yhtä voin äänestää, ja omatuntoni sanoo, että henkilö, jota äänestän, on sama henkilö, jonka puolesta teen vaalityötä. Ja päinvastoin: voin tehdä vaalityötä vain sellaisen henkilön puolesta jota voin äänestää. Tämä karsii esimerkiksi erinomaiset muiden vaalipiirien ehdokkaat pois.

Näissä vaaleissa äänestän Outia, koska hänen sydämensä on siellä, missä ihmisen sydämen kuuluu olla: vasemmalla. Tiemme ovat kohdanneet viime vuosina useasti ja kiihtyvässä tahdissa. Outi jos kuka on kansan edustaja niin että sen kelpaa kirjoittaa erikseenkin: hän tekee työtä olemalla monessa paikassa yhtäaikaa. Tiedän, että matkalla yhdestä kokouksesta toiseen hän kirjoittaa, puhuu puhelimessa, tarkistaa sähköpostinsa ja Facebookinsa. Outi edustaa erittäin monia kansalaisryhmiä, joista minäkin kuulun useisiin tai ainakin koen suurta empatiaa heitä kohtaan: apurahaa saavia taiteilijoita, tutkijoita, kaupunkiluonnon ystäviä, sosiaalista työllistämistä, ja aivan erityisesti työpajatoimintaa. Hän on niiden ääni, jotka eivät ehdi, jotka eivät jaksa ja joilla ei ole varaa.

3.2.2011

Todellisuus on teeveetä kurjempi

Minun on vaikeaa käsittää sitä, että valitetaan teeveestä tulevan kehnoa ohjelmaa. Pakkoko sitä on katsoa. Ja jos tosissaan jotakin oikein kovasti harmittaa se, että vaikka joku kyläkauppias esiintyi humalassa televisiossa, tätä harmistusta on vaikea tulkita muuten kuin että taitaa mennä valittajalla itsellään lopultakin aika hyvin jos ei sen häävimpää harmistelun aihetta löydy. Tai ehkä löytyisikin...

Toinen mahdollisuus nimittäin on, että televisio-ohjelmien voivottelulla on alitajuinen merkitys peittää ne oikeat ja vähän isommat murheet. Ehkä tositeeveetähtien toikkarointi saa hetkeksi unohtamaan omat ongelmat. Kenties tässä on kyse samantyyppisestä mekanismista kuin koulukiusaamisesta: heikot nauravat rumille ankanpoikasille. Ehkä projektio on todellisuuspaon yksi alalaji.

Television tehtävä ei enää ole antaa kansalle oppia ja ojennusta. Se antaa avohoitoa.

2.2.2011

Huono-osaisuus on suhteellista

Niin sanotun aggressiivisen kerjäämisen kieltävää lakia ei saada säädettyä tämän vaalikauden aikana. Onneksi. Toivottavasti ei saada ollenkaan. Lain tarkoitus on varmaan antaa ulospäin signaali maasta, joka ei toivota kerjäämistä tervetulleeksi. Laki ei kuitenkaan tarjoa ainuttakaan ratkaisuyritystä siihen, mitä tehdä niille kerjäläisille, jotka ovat jo Suomessa. Lisäksi laki antaa signaalin maasta, joka ulkoistaa ongelmansa ja omatuntonsa. Maasta, joka kieltäytyy olemasta osa kansainvälistä yhteisöä – EU:ta – joka muuten on osoittautunut ihmisoikeuksien välineenä aika impotentiksi. Maasta, joka sulkee silmänsä ja korvansa. Joka käyttäytyy kuin strutsi, joka hautaa päänsä hiekkaan.

En kadehdi kerjäläisiä yhtään, olivat sitten suomalaisia, romanialaisia tai minkä tahansa maalaisia. Näin vähän aikaa sitten kerjäämis”performanssin” huhkiessani soutulaitteella ökykalliin kuntosaliketjun kuntosalilla, jonka cardiolaitehuoneesta on suora näkymä Elielinaukiolle. Edessäni olevasta ikkunasta näin kun romanikerjäläinen laittoi sohjoiselle jalkakäytävälle pahvin ja istuutui sen päälle.

Vaikka olen juuri tällä hetkellä vailla palkkatyötä, olen onnekas. Kuntosaliketjuni pakkojäsenyyden ansiosta voin ulkoistaa kerjäämisen. Saan kuntoilun lisäksi saunan kaupan päälle; lisäksi seuraa oivallus siitä, että ei mulla nyt kuitenkaan niin huonosti mene. Ainakaan verrattuna siihen ihmispoloon, jota saan katsella soutaessani patoutumani ja mahdolliset niskajännitykseni pois. Eivätkä mene polveni rikki kadulla kykkimisestä kuin ainoastaan tuottamuksellisesti eli vapaaehtoisesti jos satun treenaamaan väärin.

Itsekunnioitus ei maksa mitään. Mikä on ihmisarvon hinta?