Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

26.1.2011

9 on miehen mitta ja kirous

Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.

Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.

Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania ja George Szelliä. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe, sitten tulee Erich Kleiber. Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.

Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksatta – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – lukuunottamatta Mahlerin ylenpalttinen vaikutteiden runsaus ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä, toisessa ja yhdeksännessä sinfoniassa parhaiten mestarin ystävä Bruno Walter. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin.

Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!

Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia, koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.

Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena.

Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet nelosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla.

Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.

C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan.

Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.

Ei kommentteja: