Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

28.1.2011

Miksi kannatan perustuloa

Tätä blogia säännöllisemmin ja sen kirjoittajaa pitempiaikaisesti seuranneet tietävät, että kuuluin nuoruudessani parisen vuotta Kokoomusnuoriin. Erosin sieltä lähinnä siksi, että Kokoomuspuolueessa ja sen nuorissa toimi aivan liikaa henkilöitä, joilta puuttui täydellinen ymmärrys ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan, joiden elämässä nyt ei ihan kaikki ollut mennyt kuin Strömsössä. Kokoomus kavahtaa veroprogressiota. Ja verotusta yleensäkin. Samaten tulonsiirrot ovat belsebuubista, sillä heidän mielestään todellinen maailma on ihannemaailma, jossa jokainen pystyisi elättämään itsensä omilla tekemisillään. Se olisikin ihannemaailma. Valitettavasti se ei ole todellinen maailma.

Tähän on montakin syytä. Tärkein on markkinoilla vallitseva epäsuhta kysynnän ja tarjonnan välillä. On töitä, joita ei kannata teettää kellään, koska niiden arvokkuutta ei ymmärretä. Ja ne työt yleensä lankeavat niiden tehtäväksi, jotka eivät muuta osaa koska he eivät esimerkiksi ole käyneet kouluja. Jos esimerkiksi siivooja ei kykene elättämään itseään työllään, kokoomuslogiikan mukaan hänen pitää hankkia parempi työpaikka tai tehdä lisää töitä. Kokoomuslogiikan saisi kuitenkin työntää sanonko minne, koska se perustuu täydelliseen tietämättömyyteen siitä, miten moni ihminen ihan oikeasti elää. Ihminen, joka elättää itsensä esimerkiksi siivoojana, ei voi vaihtaa paremmin palkattuun työpaikkaan, koska hänellä ei ole paremmin palkatuissa töissä vaadittavaa osaamista. Ja jos vaaditaan, että hänen tulisi tehdä enemmän työtä, samalla tullaan väittäneeksi että hänen tulee luopua vapaa-ajastaan tai vaihtoehtoisesti yöunistaan. Ja tästä seuraa, että hän on väistämättä joko yli-ihminen eli kone tai alempiarvoinen kuin sellainen ihminen, jonka normityöaikana hankittu palkka riittää hänen elatukseensa.

Väännän rautalangasta. Otan esimerkiksi oman äitini. Hänen syntinsä oli syntyä synnynnäisesti sairalloisena ja moukkamaiseen perheeseen, joiden mielestä tyttöjä ei kouluteta. Jos olisi koulutettu, olisi saattanut käydä niin, että olisi saanut tehdä vanhempieni erottua jotakin sellaista jota olisi kyennyt tekemään. Siitä, mitä hän olisi halunnut tehdä, en puhu tässä, koska köyhä ja kouluttamaton tekee sitä, jota saa, halut sikseen. Osaamisestakaan on turha puhua, sillä eri asioita osaavat ”osaajat” valitsevat ensin parhaat palat. Ja köyhille jää murut, jos nekään. Ilman niitä Kokoomuksen kavahtamia tulonsiirtoja ja progressiivista verotusta en minäkään olisi nyt tässä räkyttämässä.

Kysyisin, mitä äitini sattui tekemään elämässään väärin? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, ja miten? Ehdotuksien puuttuessa joudun olettamaan, että hän on virhe. Tahra, jota ei pitäisi edes olla. Ja jonka ei olisi pitänyt edes syntyä.

Tämän vuoksi erosin Kokoomuksesta. Siellä kuuli aivan liikaa idioottimaisia mielipiteitä, jotka usein kai selittyivät sillä, että niiden esittäjät olivat ensin kultalusikat suussa syntyneinä hankkineet omaan ystäväpiiriinsä vain osaajia. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ei kuitenkaan oikeuta olekaan typerä ja julma.

Tämän vuoksi myös olen veroprogression ja tulonsiirtojen kannattaja. Kokoomukselle voin kuitenkin kertoa, että perustulo on hyvä juttu kun sen yhdistää veroprogressioon: se tekisi kaiken työn tekemisestä nykyistä kannattavampaa ja lakkauttaisi monet tulonsiirrot tarpeettomina. Kelpaisiko?

27.1.2011

Päätöntä kokovartalopääjohtamista

Osuuskauppaketju Keskon pääjohtaja Martti Halmesmäki antoi tunnustusta naispääministeri Mari Kiviniemelle. Aiheesta, sillä hän on edustava. Oikea kokovartalopääministeri. Tosin monella yritysjohtajalla on kokovartaloasennevamma.

Jos politiikka palautuu silkaksi edustamiseksi, kaikki valta voitaneen delegoida elinkeinoelämälle, virkamiehistölle ja korporaatioille. Sitten meidän ei kaikkien tarvitsisi pelätä, mitä nämä kabineteissa ähkyviksi lihotetut virtahevot meistä ajattelevat.

Onneksi sentään kannatusprosentti, ei rasvaprosentti määrää sen, kuka asioistamme päättää ja kuka meitä edustaa ja johtaa. Muuten ei Martti Ahtisaaresta olisi koskaan tullut presidenttiä ja me joutuisimme rukkaamaan valtiosääntöämme jotta Alexander Stubb voitaisiin julistaa elinikäiseksi kuninkaaksi.

Martti Ahtisaari oli kiinnostunut paitsi ihmissoikeuksista, oli myös ensimmäinen presidenttimme joka teki laajamittaisia vienninedistämismatkoja. Jotka olivat varmaan horisontaalisia, hih heh. Tässäkö kiitos siitä että päättäjät ottavat matkoilleen mukaan tankeroita, jotka taaperoivat valtiovierailut seiväsmatkoiksi? Onko tämä sitä paljon peräänkuulutettua yritysten yhteiskuntavastuuta että ymmärtävät kumppanuuden hengessä ryhtyä päättäjiemme lifestyle coacheiksi, personal trainereiksi ja stylisteiksi? Kun elinkeinoelämän lainalaisuudet ja diskurssit ovat viimeisen 20 vuoden aikana lisääntyvässä määrin vallanneet alaa myös muilla yhteiskunnan sektoreilla, ajattelin sellaisia asioita kuin tulosvastuu, mittaaminen, prosessikuvaukset ja henkilökohtaiset palkanlisät. En tällaista. En myöskään ajatellut, että muodollinen pätevyys tarkoittaisi 90/60/90.

Jos oikein naisen kelpuuttaisi edustamaan maatamme maailmalle, niin kukas sen parempi kuin Mari Puoskari. Hänhän pitää kuuleman mukaan kunnostaan huolta. Ainakin nähtävästi. Ja ihan oikeasti, voin vahvistaa tämän huhun todenperäisyyden. Hän pätevöityi laitettuaan aidat nurkkaan, kuten Bryggare ikään.

Meidän tulisi katsoa,kuinka asiat tehdään Ameriikassa. Siellä on valittu presidentiksikin filminäyttelijä ja kuvernaattoriksi kaappi. Ei se mitään, että yksi oli vähän dementoitunut ja toinen vähän terminoitunut. Heidät on ainakin helppo laittaa kaappiin. Arskan kohdalla tosin tarvitaan aika iso kaappi.

Uutisen, josta voi tarkistaa, mitä toimittaja oikein on kirjoittanut siitä, mitä se oikein sanoi, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

26.1.2011

9 on miehen mitta ja kirous

Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.

Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.

Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania ja George Szelliä. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe, sitten tulee Erich Kleiber. Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.

Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksatta – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – lukuunottamatta Mahlerin ylenpalttinen vaikutteiden runsaus ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä, toisessa ja yhdeksännessä sinfoniassa parhaiten mestarin ystävä Bruno Walter. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin.

Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!

Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia, koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.

Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena.

Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet nelosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla.

Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.

C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan.

Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.

24.1.2011

Asiointitulkit, kilpailuttamisen haaskalinnut?

Kilpailuttaminen ja yksityistäminen eivät ole synonyymejä. Kovin usein ne kuitenkin mielletään synonyymisiksi, koska kilpailuttaminen tarkoittaa määritelmän mukaan jonkin sellaisen markkinallistamista, joka aikaisemmin on ollut markkinoiden ulkopuolella ainakin siinä mielessä, että tarjonta on määrännyt kysynnän. Käytännössä tämä luonnehdinta kuvaa sellaistia tehtäviä, jotka aikaisemmin julkinen sektori on suunnitellut, koordinoinut, johtanut, tuottanut ja jossakin tapauksessa vielä arvioinut ja mitannutkin. Koska sekä määritelmän mukaan että käytännössä kilpailuttaminen avaa julkisen palvelutuotannon tehtäviä markkinoille, vetäen pääpainoa tarjontalähtöisyydestä kysyntäsuuntautuneisuuteen, ei pidä asukas-asiakkaita syyttämän jos he sekoittavat kilpailuttamisen ja yksityistämisen.

En puutu tässä nyt siihen yleensä ideologisesti värittyneeseen kysymykseen, onko yksityisen vai julkisen palveluntuottajan tuottama palvelu laadultaan parempi. Kuluttaja-asiakkaan kannalta asia on yhdentekevä. Pääasia on, että hän saa oikeaa ja laadukasta palvelua. Vaikka kilpailuttaminen ei vaikuttaisikaan palvelukokemukseen tuon taivaallista, se voi vaikeuttaa moisen elämyksen saamista. Asiaa kuvatkoon kaksi itselleni sattunutta palvelukokemustapahtumadusta tältä aamupäivältä.

Lähdin etsimään muutamia viikkoja sitten oletettavasti Helsingin sisäisen liikenteen bussiin unohtamaani pipoa. Tarkistin kännykälläni netistä, että se paikka, jonne Helsingin sisäisen joukkoliikenteen kulkuvälineisiin unohdetut löytötavarat voi hakea, on Vallilassa, Mäkelänkadulla. Ulkomailla asuneenakin olen oppinut, että HKL ei ole enää entisensä. Se hyöty on nimittäin siitä, että sattuu olemaan sen verta asiasta kiinnostunut taho että on liittynyt joukkoliikennemyönteiseen poliittiseen puolueeseen, että pysymällä sen sähköpostilistoilla pysyy kärryillä. No, entisensä ei sen puoleen ole YTV:kaan. Niitä ei nimittäin enää ole. Tiedän senkin verran, että se taho, joka vastaa entistä HKL:ta, on nykyään nimeltään HSL. Väärä oli sekin arvaus. HSL:n bussit nimittäin kyllä toimittavat löytötavaransa Mäkelänkadulle, mutta ei jokainen valkoinen lintu ole joutsen. Oli nimittäin Pohjolan bussiliikenteen bussi. Tai jotakin sinnepäin. Kun kuitenkin HSL sen verran viitsii asiakaspalvella että ovat viitsineet painaa myös muiden alueelleen päästettyjen yksityisten palveluntarjoajien aikataulut, olisi matkustaja-asiakkaan kannalta erinomaista jos nämä kaikki firmat käyttäisivät samaa löytötavarapalvelua. Aina siis ihan kaiken kilpailuttaminen ei merkitse välttämättä palvelun paranemista. Se voi tarkoittaa sen huonononemistakin.

Kilpailuttaminen ei kuitenkaan ole yksin julkisen palvelutuotannon ominaisuus. Toinen keissi sattui kun tarvitsin talokirjanotetta. Koska aikoihin eivät taloyhtiöt enää tuottaneet isännöinti- ja huoltopalveluitaan itse, talokirjanote pitää hakea jostakin muualta kuin oman kotitalon kivijalkatoimistosta. Olen vähän onnekkaampi kuin se tuttavani, joka asui Rööperissä ja jonka isännöintitoimisto oli Mellunmäessä. Minulla se on Pitäjänmäellä kun asun Kannelmäessä. Ei sillä välillä kuitenkaan ole mitään suoraa joukkoliikenneyhteyttä. Onneksi on sentään Jokeri-bussi. Ja eipä sitä konttoria ollut ihan helppoa löytääkään kun se on teollisuusalueella, jossa yhdessä kiinteisössä saattaa seistä monta numeroa, joista välttämättä yksikään ei ole kadun numero.

Kunnalla on asukkaistaan väestövastuu. Palveluiden tilaajana väestövastuu edellyttää omistajaohjausta. Jos asukas-asiakkaan kannalta muuten olisikin ihan sama, kuka hänen tarvitsemansa palvelun tuottaa, nykyisessä tilaaja-tuottajamallissa kuntalainen ei selviä ilman palveluohjaajaa, joka selvittää, kuka palvelun tuottaa, mistä sen löytää ja miten sinne pääsee. Väestövastuussa käsiä ei saa pestä vaikka palvelu olisikin saatavilla. Sen pitää olla myös saavutettavissa. Ainakin tarttis tietää, mistä löytyy se palveluluukku tai webbiportaali, jonne olisi koottu se tieto, josta saisi tietää, mistä kyseistä palvelua saa.

20.1.2011

Onko yksityisasia henkilökohtainen asia?

Muistan psykiatri Raisa Cacciatoren sanoneen jokin aika sitten, että hänen mielestään nuorten seksikokemuksia ei ole sopivaa selvittää katugallupeilla, sillä seksuaalisuus on henkilökohtainen ja herkkä asia. Tosin, tämä vastaus sisältää sisäisen ristiriitaisuuden. Jos seksuaalisuus on henkilökohtainen asia, tällöin on myös henkilökohtainen asia, vastaako sitä koskeviin kyselytutkimuksiin. Niihin voi jättää vastaamatta.

Avain Cacciatoren huolestuneisuuteen lieneekin sana ”herkkä”. Jokainen seksitutkimuksiin perehtynyt henkilö tietää, että etenkin pojat tapaavat liioitella seksuaalista kokeneisuuttaan, ja tämä vääristymä ohjaa ihanteena myös seksuaalisesti vähemmän kokeneiden seksuaalikäyttäytymistä siten, että he pyrkivät hankkimaan kokemuksia hinnalla millä hyvänsä. Tai sitten he vetäytyvät entistäkin enemmän sinne kammareihin rokkijulisteidensa keskelle nettipelaamaan. Edes anonyymisti heitä ei saa välttämättä vastailemaan kyselytutkimuksiin, niin vahvasti kokeneisuuden ihanne vaikuttaa takaraivossa.

Seksikokemuksissa ei ole mitään vikaa. Eikä kokemattomuudessa. Kokeneisuudella tai kokemattomuudella yleensäkään ei ole arvoulottuvuutta. Se vain on. Seksi on kivaa, eikä mikään haudanvakava asia. Seksistä tekee vakavan vasta sen ei-toivotut seuraukset, joita voi tulla helpommin mitä kokemattomampi ihminen toteuttaa seksuaalisuuttaan. En kuitenkaan usko, että tarve hankkia seksuaalisia kokemuksia johtaisi esimerkiksi eläimiin sekaantumista massailmiönä. Yksi mahdollinen ei-toivottava seuraus antaa kuitenkin jo ymmärtää itseään. Siinä kokemattomuus yhdistyy, jopa suorastaan yhtyy vastuuttomuuteen: aikuiset, jotka "väijyvät" uuden ajan pusikkoraiskaajina netin kautta seksuaalisia kontakteja teini-ikäisten kanssa. Vastuuttomat aikuiset ovat kuin krokotiileja, jotka väijyvät juomaan tulevia gaselleja. Sen sijaan vastuulliset aikuiset ovat niitä, jotka pyrkivät tukemaan nuorten seksuaali-identiteetin muotoutumista mahdollisimman itsenäiseksi kulttuurisista ihanteista.

Koska seksuaalisuus on henkilökohtainen ja herkkä asia, siitä saattaa saada enemmän irti kiertoteitse kuin panemalla nuoriso piinapenkkiin kuulusteltaviksi. Tutkittaessa nuorten suhdetta seksuaalisuuteen liittyviin puhetapoihin, arvostuksiin ja kulttuuriin sekä seksikasvatukseen, jota me vastuulliset aikuiset annamme, pääsemme samalla käsiksi myös nuorten seksuaalisuuteen an sich. Kun nuoret saavat projisoida oman mahdollisen fyysisen ja psykososiaalisen kypsymisen epätahtisuuden aiheuttaman hämmennyksensä seksivalistukseen tai ulkoistaa tämän hämmennyksensä esimerkiksi käyttämällä tiedonkeruun välineinä kulttuurituotteisiin suhtautumista, ujotkin uskaltavat avautua tästä henkilökohtaisesta ja herkästä asiasta.

18.1.2011

Paljon melua tyhjästä

Radiosta tulee huonoa musiikkia. Ja telekkarista tulee huonoja ohjelmia. Ja lehdissä on huonoja juttuja. Niitä samoja kuin kaikissa lehdissä. Niitä samoja kuin kaikissa telekkareissa ja radioissa. Ihan joka kanavalta.

Kouluruoka on kelvotonta. Siinä on kumiperunoita, tillilihaa ja herraties mitä muhjua. Töissäkin saa ihan sitä samaa.

Kyllä sen autonkin voisi uusia. Vähän on se nuhjaantunut. Niin on vaimokin. Paras panna vaihtoon.

MENEE PÄÄ RIKKI JOS EI PÄÄSE THAIMAASEEN NAIMAASEEN! TAI EPYGTIIN! AI PYRADEJA, MITÄ NE ON?

Ilmeisesti laskukautenakin Suomessa menee aika monella aika hyvin. Se, että joku jaksaa valittaa kouluruoasta, radion soittolistamusiikkia tekevästä örvellyksestä tai ei kykene kuvittelemaan selviytymistä työnteostaan suomalaisissa olosuhteissa - me olemme maailman pohjoisin maa Islannin ohella, for god's sake - on tavallaan rohkaiseva signaali. Että on ylipäätään töitä, josta valittaa, jossa saa työpaikkaruokaa ja ajaa lohkolämmitetyllä autollaan, jota säilytetään sähkölämmitetyssä autotallissa - jollainen kelpaisi monelle asunnoksi - sähköasvalttitietä sisätilalämmitettyyn asuntoonsa, jossa katsoo lohkolämmitettyjä televisio-ohjelmia ja saa sanomalehden uunituoreena kotiin kannettuna.

Ilmeisesti valittamisen tarve on joillekin perusihmisoikeus. Elämä täällä Suomessa on niin kurjaa, että vain sankarimarttyyri voi kestää sen hengissä. Ehkä näille valittajille olisi varminta muuttaa johonkin lämpimämpään paikkaan. Vaikka Sudaniin.

Pakkoko sitä sitä soittolistapoppia on kuulostella. Tai lukea siitä kun yhdestä tositeeveeohjelmasta tutun yksi entinen salarakas ja sit yks toinen, joka sekin on varmaan jonkun entinen julkinen salarakas, jotka kaiken lisäksi olivat sitten toistensa salarakkaita, eroavat suorassa teeveelähetyksessä.

Kirjasto on pullollaan luettavaa ja kuunneltavaa. Hiihtämäänkin voi lähteä, Suomessa kun ollaan. Sudanissa varmaan välttyisi olemaan päivitetty moisilta tärkeiltä tapahtumilta, ja ei varmaan reaaliaikaisesti tietäisi, mikä on kuuminta shittiä. Mutta kuumaa siellä olisi. Ja shittiä. Kouluruoankin kanssa voisi olla niin sun näin. Kun olisi edes koulu. Auton kanssakin olisi vähän niin sun näin. Kun olisi edes autotie. Suosittelen etelän lämpöä kaipaaville elämysmatkaa Sudaniin. Siellä nimittäin on lämmintä. Eikä nähtävyyksiäkään ole niin että tiellä olisivat. Kun sen tienkin kanssa on tosiaan vähän niin sun näin.

Maabrändiryhmä ehdottaa suomalaiseksi erikoisosaamiseksi ratkaisukeskeisyyttä. Kannatan lämpimästi. Ongelmia kun näyttää olevan. Ratkaisukeskeisyyden voisi aloittaa omasta navasta, muistelemalla kaikkea sitä hyvää jota itse kunkin elämässä on. Ja ratkaisemiset voi aloittaa poistamalla probleemit.

Jos sieltä radiosta tulee huonoa ohjelmaa, radio kiinni. Jos telkkarista tulee huonoa katsottavaa, telkku kiinni. Hiljaisuuden voi käyttää vaikka niiden positiivisten asioiden miettimiseen, lukemiseen, käsitöihin tai kirjoittamiseen. Jos lehdet ovat kelvotonta luettavaa, mene kirjastoon. Sieltä saa hyvää luettavaa. Saa sieltä kuuntelemistakin. Ja katsottavaa. Jos kumppanin kanssa eläminen ahdistaa, parempi elää yksinään. Jos et pääse lumessa juoksemaan, hanki sukset. Jos rumalla autolla mateleminen ahdistaa, siirry bussiin. Sillä iänikuisella puutteen ruikuttamisella ne ongelmat - kuvitellut tai todelliset -eivät selviintyny.

14.1.2011

Onko jäsenellä oikeus valita kirkkonsa?

Aina kun kirjoittaa Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta jotain, on varminta pyytää anteeksi kirjoittamaansa jo etukäteen koska tulee joka tapauksessa loukanneeksi jonkun uskoa. Pyydän siis anteeksi jos seuraavaksi kirjoittamani loukkaa jonkun uskoa. On varmempi olla lukematta tästä eteenpäin jos yhtäänkään tuntuu siltä. Pyydän anteeksi, vaikka oikeastaan koen ettei ole mitään anteeksipyydettävää. Jos loukkaan jonkun pyhää arvostelemalla kirkkoa, eivät kai usko ja kirkko ole synonyymejä? Jos usko on vahva, ei se kirkon loukkaamisesta kai järky? Ja ei pyhää kaiketi voi loukata, sillä se lienee maallisuuksien yläpuolella? No, vihdoinkin pääsen itse asiaan. Jos jaksan. Huh. Itse asiassa jaksankin, hä hää, sillä kirjoitin tämän apologian postyymisti!

Otsikon alta löytyvän kyselyn mukaan homojen kohtelu on suurin yksittäinen laukaiseva tekijä kirkosta eroamiseen. Helsingin seurakuntayhtymän tekemään kyselyyn on vastannut vain 130, joten kovin edustava se ei ole. Olettaisin, että tämä motiivi koskee sekä niitä homoseksuaaleja, jotka kokevat olevansa kirkkokiusaamisen asianosaisina ja niitä homo sapienseja, jotka kokevat olevansa ihmiskunnan asianosaisia.

Yhteisöillä on oikeus valita jäsenensä ihan miten lystäävät. Jos homoseksuaalit kokevat, että Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ole heitä varten, minun on vaikea kirkosta eronneena ateistina olla asiasta kovin pahoillani. Ei varmaan uusnatsikaan kokisi esimerkiksi Vasemmistoliiton naisjärjestöä omakseen. Tartteeko sinne mennä nenäänsä panemaan. Varmaan paljon kivempaa olisi leikkiä muiden klanipäiden kanssa. Ei johonkin tiettyyn yhteisöön kuuluminen ole mikään ihmisoikeus. Asiaan vaan liittyy muttia. Muutamiakin muttia.

Ensimmäinen mutta liittyy siihen, että joskin yhteisöt saavat toimia Suomen lakien mukaan miten lystäävät, pellossakin, niin yksilöt eivät. Yksilö ei voi valita sitä, kuuluuko hän kirkkoon. Suomessa on oletusarvoinen pakkojäsenyys koko sillä suurella enemmistöllä, joiden vanhemmat - viime kädessä äiti - kuuluu valtiokirkkoon. Onneksi sieltä on aika helppo erota. Aivan oikein, kirkkoon kuuluminen ei olekaan oikeus vaan velvollisuus.

Toinen mutta liittyy tämän mainitun yhteisön ja valtion epäsymmetriseen suhteeseen. Vaikka kirkolle on annettu joitakin viranomaistehtäviä - kuten hautaaminen, perhe- ja diakoniatyö, jotka se kiitettävästi hoitaakin - ja oikeuksia, kuten väestökirjanpito, se on vapautettu kaikista velvollisuuksista. Tästä seuraa kolmas, kaikkein tärkein mutta.

Kaikkein tärkein velvollisuus missä hyvänsä sopimussuhteessa on vastavuoroisuus. Oikeuksista seuraa velvollisuuksia, ja jos jokin yhteisö sanoo edustavansa koko yhteiskuntaa - johon kuuluvat kaikki, siis myös ateistit, mormonit, muslimit, katolilaiset, ortodoksit, juutalaiset, buddhalaiset, wiccat ja bahait - niin silloin sen tulee myös edustaa niitä kaikkia. Olivat he sitten hetero-, homo-, bi- tai aseksuaaleja.

Evankelisluterilainen kirkko vaikuttaa kaikkien meidän elämäämme, haluamme me tai emme. Olen kulttuurinen kristitty, joka tykkää kirkkoarkkitehtuurista, joka ei jaksa ottaa ns.herneitä nenään siitä, että oletusarvoinen perusihmisoikeuteni on kuunnella koulussa suvivirsi tai jos joku pahaa-aavistamaton moukka erehtyy toivottamaan minulle hyvää joulua, mutta kyllä minä mieleni pahoitan, jos minulta evätään oikeus vaikuttaa kirkon asioihin, olettaen että minua voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirkollisvaaleissa eivät saa äänestää kaikki, joiden kotipaikka on Suomessa ja jos kirkon ei-sielunhoidollisia virkoja ei avata kaikille muodolliset hakukriteerit täyttäville, vaadin valtion erottamista kirkosta.

13.1.2011

Ovatko laman lapset menetetty sukupolvi?

THL:n (Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen) tekemä tuore tutkimus 90-luvun lamakaudella kasvaneista on hätkähdyttävää luettavaa. Tutkimus on vuonna 1987 syntyneiden seurantatutkimus, ja sen mukaan joka neljännellä kyseisessä kohortissa on rikosrekisteri ja joka kuudes on jättänyt koulunsa peruskoulun jälkeen sikseen.

Huono-osaisuus periytyy: yli 70% yli 5 vuotta toimeentulotukea saaneiden lapsista saa toimeentulotukea. Tämä on hätkähdyttävän paljon. Tosin, sitä tutkimuksen uutisointi ei kerro, miten tulosta pitää lukea. Ensimmäinen avoimeksi jäävä kysymys liittyy seurauksiin: siihen, missä kohden seurantatutkimuksen seurantaa he sitä toimeentulotukea saavat. Toisin sanoen, saavatko he toimeentulotukea siis joskus, edes kerran seurannan aikana vai kaikki 70% nimenomaisesti nyt-hetkellä? Toinen avoimeksi jäävä kysymys liittyy syihin: koostuuko heidän vanhempiensa toimeentuloasiakkuus epäyhtenäisistä pätkistä vai onko kyse pitkittyneen huono-osaisuuden periytymisestä?

Köyhyys korreloi positiivisesti mielenterveysdiagnoosien, ylipainon, aborttien ja tupakoinnin sekä omien lasten alipainon kanssa. Tässä tapauksessa tärkeimpinä selittävinä muuttujina lienevät heikko ravitsemus ja tupakointi. Ehkä vihanneksien ja hedelmien hintaa kannattaisi laskea, eineksien nostaa ja pyrkiä kriminalisoimaan tupakka.

On välttämätöntä tutkia huono-osaisuuden syitä ja seurauksia, jotta ylisukupolvinen huono-osaisuuden kierre voitaisiin katkaista tähän sukupolveen. Mutta onko se jo myöhäistä? Tarvitaan kansallinen yksimielisyys siitä, että laman sukupolven nuoret aikuiset tarvitsevat apua. Mukaan tarvitaan kunnallisvirkamiehet, päättäjät, järjestöt, kaikki. Palohälyttimien ja vaahtosammuttimien asentamisen lisäksi on välttämätöntä sammuttaa myös maastopalot.

Nekin nuoret aikuiset, joiden itsetunto on mennyt - tai sitä ei ole koskaan edes kehittynyt onnistumisen kokemuksien ja myönteisten onnistumisen mallien puuttuessa - jotka ovat aikuistuneet ilman aikuisen valmiuksia, voivat elää ihmisinä. Ja vielä tärkeämpää on, että heidän lapsensa, jo syntyneet tai vielä syntymättömät, voisivat elää ihmisinä. Laman lapsien lapsiin tulee satsata aivan erityisesti, ja tähän tarvitaan aivan erityinen kansallinen yksimielisyys, aivan sama, kutsutaanko sitä toivo- tai ties miksi talkoiksi ja tarvitaanko siihen politiikkaohjelmia.

Ihmisenä eläminen edellyttää mielekkyyden kokemusta. Kaikkia ei ole kuntoutettavissa tuottaviksi, mutta esimerkiksi työpaja voi antaa osallisuuden kokemuksia. Kaikista ei tarvitse tulla aktiiviosallistujia, enkä olisi nyt niin huolissani siitä äänestysprosentistakaan. Olisin mieluummin huolissani siitä, että vähäosaisten asia ei näytä kiinnostavan oikein tosissaan päättäjiä, sattuvat he sitten äänestämään tai eivät.

Välityömarkkinat ja sosiaalinen työllistäminen ovat yksi hyvä instrumentti nykyistä useampien saamiseksi "mukaan", mutta ehkä olisi syytä tunnustaa, että välin jälkeen ei välttämättä tule mitään ja että välinekin voi olla itseisarvo. Joillekin työpaja voi olla paras mahdollinen paikka maailmassa, parempi kuin ympäröivä yhteiskunta, jonka vaatimukset lisäarvoa tuottavasta ja palveluhyödykkeitä kuluttavasta yksilöstä ovat toisille mahdottomia ja kohtuuttomia.

Koska en ole saanut käsiini alkuperäistä tutkimusta, joudun tyytymään sekundaarilähteeseen. Sen eli tutkimuksesta tehdyn uutisen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

11.1.2011

Osallistavatko nuorten työpajat?

Kyllä! Tarkemmat perusteet tälle voi lukea otsikon takaa löytyvästä raportista (klikkaa siis otsikkoa!)

Huopalahdesta Haaga

Ehdotan, että Etelä-Haagassa sijaitseva Huopalahden asema uudelleennimetään Etelä-Haagaksi. Tähän on kaksi syytä: 1) se sijaitsee Etelä-Haagassa ja 2) etenkin ulkopaikkakuntalaiset luulevat säännönmukaisesti saapuneensa Pikku Huopalahteen tullessaan Huopalahden asemalle. Haluammehan me helsinkiläiset olla vieraanvaraisia?

Toinen vaihtoehto olisi uudelleennimetä nykyinen Pohjois-Haagan asema Lassilaksi. Alue, jossa se sijaitsee, on Pohjois-Haagan ja Lassilan rajamaastoa. Ok, se ei ehkä ole ihan tarkkaan ottaen Lassilaa, joka alkaa toisella puolella Kaupintietä parinsadan metrin päässä, mutta ei se ole kyllä ihan Pohjois-Haagaakaan. Alueena sen erottaa varsinaisesta Pohjois-Haagasta metsä ja tyylillisesti se on aivan eri aikakautta. Tällöin Huopalahden aseman voisi nimetä Haagaksi, sillä se taas on Etelä-Haagan ja Pohjois-Haagan rajamaastossa; usein juuri junarataa pidetään kahden Haagan rajana.

Kuka tarttuu jompaan kumpaan näistä ideoista?

10.1.2011

Helsinki ei ole palvelukaupunki

Jos nyky-Suomen palveluyhteiskunnallistumiseen (mikä sanahirviö!) voidaan suhtautua tietyin varauksin, samat varaukset voidaan esittää Helsingistä, sen maan pääkaupungista siis, joka kuuleman mukaan on läpipalvelullistunut. Maamme pääkaupungista saa monia tuotteita ja palveluita, puhumattakaan palvelutuotteista, etsiä kissojen ja koirien kanssa. Yhtenä syynä tähän on usein esitetty automarkettisoitumista, jonka pelätään tyhjentävän urbaanit alueet palveluista, pakottaen kaupunkilaiset hakemaan autolla - ja jopa hankkimaan auton - palveluita kehäteiden varsilta.

No, en tiedä, johtuuko se, että Helsingin keskustassa on aika haasteellista saada luistimensa terotetuiksi edellämainitusta vai pikemminkin syistä, joita olen sivunnut jo tekstissäni Suomi EI ole palveluyhteiskunta; yksinkertaisesti palvelun huonontumisesta siinäkin tapauksessa että sitä ei olla lopetettu, ulkoistettu tai kadotettu. Kun viimeksi terotutin luistimeni, saatoin luottaa siihen, että pikasuutari hoisi. Tämä tapahtui vähän ennen niitä päiviä, jolloin koko maailma oli arvollepantava, mukaanlukien Kannelmäki, jossa kävin kouluni. Ja kouluissa luistellaan. Myös lukioissa, jotka ovat myös kouluja.

No, Kannelmäessä ei ole enää lukiota. Ei siellä ole myöskään pikasuutaria. Asioiden syy-yhteys saattaa olla samantyyppinen kuin maksasyövän ja matkapuhelimien, lukiot eivät aiheuta luistelua, mutta ennen vanhaan kannelmäkeläinen saattoi luottaa että palvelu(tuottee)t, joita ei ollut saatavilla kotikylässä, sai Helsingin keskustasta. Ei osoittautunutkaan ihan helpoksi.

Mikä yhdistää suutareita ja tiikereitä? Uhanalaisuus. Paljastettakoon urbaanitieto kaupunkilaisille luistelijoille, vaikka joudunkin tekemään tämän ilmaiseksi: Stockmannin kellarikerroksen pikasuutari terottaa luistimet. Ja heti. Eivät ole luvanneet minulle tämän mainoksen - josta vieläpä maksoin 9 euroa ja 50 senttiä - ilmaisia terotuksia lopuksi elämäkseni, mutta kaupunkilaisena velvollisuutenani on levittää urbaania legendaa kaupunkikulttuurin harrastamista helpottavista palveluista ja paikoista. Lisäksi tarina, korvani esikaupungeissa kertoo, että esimerkiksi myös Maunulassa saa luistimensa teroitettua peräti viiden euron hintaan, mikä on hyödyllinen tieto mikäli sattuisi olemaan Maunulassa päin.

3.1.2011

Jalkapallon siirtoikkuna tammikuussa 2011

Siirtoikkuna/overgangsvindu/transfer window tammikuussa 2011/på januari 2011/in January 2011:

Lukuohjeet/hvordan å leses/how-to-read:
Pelaaja: mistä -> mihin/Spilleren: fra -> til/Player: from -> to

Roberto Firmino: Figueirense -> Hoffenheim
Isaac Boakye: Nurnberg -> vapaa/released
Antonio Cassano: Sampdoria -> AC Milan
Hugo Almeida: Werder Bremen -> Besiktas
Simao: Atletico Madrid -> Besiktas
Alberto Paloschi: Parma -> Genoa
Luca Antonelli: Parma -> Genoa
Raffaele Palladino: Genoa -> Parma
Francesco Modesto: Genoa -> Parma
Hajime Hosogai: Urawa Red Diamonds -> Bayer Leverkusen
Toni Calvo: Aris Thessaloniki -> Parma
Julio Baptista: AS Roma -> Malaga
David Bellion: Girondines de Bordeaux -> Nice (laina/loan)
Christian Eichner: Hoffenheim -> 1. FC Köln
Adrian Lopez: vapaa (free) (Deportivo la Coruna) -> Wigan
Fredrik Ljungberg: vapaa (free)- > Glasgow Celtic
Elias: Corinthians -> Atletico Madrid
Håvard Nordtveit: Arsenal -> Borussia Mönchengladbach
Martin Stranzl: Moscow Spartak -> Borussia Mönchengladbach
Martin Demichelis: Bayern München -> Malaga
Garry O’Connor: Birmingham -> Barnsley
Anders Lindegaard: Ålesund -> Manchester United
Jermaine Pennant: Real Zaragoza (lainassa Stokessa/on loan at Stoke) -> Stoke
Liam Lawrence: Stoke -> Portsmouth
Adil Rami: Lille -> Valencia (siirtyy vasta kesällä!/will transfer in summer 2011)
Andrea Ranocchia: Genoa -> Inter Milan
Federico Macheda: Manchester United -> Sampdoria (laina/loan)
Henri Toivomäki: FC Lahti -> Ajax
Denni Avdic: Elfsborg -> Werder Bremen
Abdoulrazak Boukari: Lens-> Rennes
Kyle Walker: Tottenham -> Aston Villa (laina)
Colin Kazim-Richards: Fenerbahce -> Galatasaray
Mancini: Inter Milan -> Atletico Mineiro
Bongani Khumalo: Supersport United -> Tottenham
Steve Sidwell: Aston Villa -> Fulham
Edin Dzeko: Wolfsburg -> Manchester City
Beg Ferati: FC Basel -> Freiburg (siirtyy vasta kesällä!/will transfer in summer 2011)
Ronaldinho: AC Milan -> Flamengo
Dion "Bobo" Balde: Valenciennes -> Arles-Avignon
Oguchi Onyewu: AC Milan -> Twente (laina/loan)
Juraj Kucka: Sparta Prague -> Genoa
Luca Toni: Genoa -> Juventus
Davide Lanzafame: Juventus -> Brescia (laina/loan)
Ignacio Camacho: Atletico Madrid -> Malaga
Sergio Asenjo: Atletico Madrid -> Malaga
Enzo Maresca: free -> Malaga
Michiro Yasudo: Gamba Osaka -> Vitesse Arnhem
Marti Riverola: Barcelona -> Vitesse Arnhem (laina/loan)
Gill Swerts: AZ Alkmaar -> Feyenoord (laina/loan)
Wayne Bridge: Manchester City -> West Ham (laina/loan)
David Bentley: Tottenham -> Birmingham (laina/loan)
Robert Milson: Fulham (lainassa TPS:ssa/on loan at TPS) -> Aberdeen
Yakubu: Everton -> Leicester (laina/loan)
Juanfran: Osasuna -> Atletico Madrid
Mauro Boselli: Wigan -> Genoa (laina/loan)
Fredrik Stoor: Fulham -> Vålerenga
Cicinho: AS Roma -> Villarreal (laina(loan)
George McCartney: Sunderland -> Leeds (laina/loan)
Roque Santa Cruz: Manchester City -> Blackburn (laina/loan)
Jean Makoun: Olympique Lyonnais -> Aston Villa
Gergely Rudolf: Genoa -> Bari (laina/loan)
Jermaine Jones: Schalke -> Blackburn
Giuseppe Sculli: Genoa -> Lazio
Marcus Bent: Birmingham -> Sheffield United (laina/loan)
Kevin Volland: TSV Münich 1860 -> Hoffenheim
Steven Pienaar: Everton -> Tottenham
Darren Bent: Sunderland -> Aston Villa
Jos Hooiveld: Glasgow Celtic -> FC Copenhagen (laina/loan)
Antonio Floro Flores: Udinese -> Genoa
Olivier Kapo: Glasgow Celtic -> vapaa/released
David Wheater: Middlesbrough -> Bolton
Ferran "Coro" Corominas: Espanyol -> Osasuna (laina/loan)
Juanito: vapaa (free agent; Malaga) -> Almeria
Pascal Chimbonda: Blackburn -> vapaa/released
Matt Hill: Wolverhampton -> vapaa/released
Massimo Maccarone: Palermo -> Sampdoria
Marco Ramos: Lens -> Sporting Braga
Guirane N’Daw: St. Etienne -> Real Zaragoza
Danilo Avelar: Karpaty Lviv -> Schalke (laina/loan)
Erik Jendrisek: Schalke -> Freiburg
Demba Ba: Hoffenheim -> West Ham (laina/loan)
David Elm: Fulham -> Elfsborg
John Carew: Aston Villa -> Stoke (laina/loan)
Urby Emanuelson: Ajax -> AC Milan
Mido: Ajax -> Zamalek
Michel: Birmingham -> AEK Ateena (laina/loan)
Joel Ekstrand: Helsingborg -> Udinese
Gary O´Neil: Middlesbrough -> West Ham
Mark van Bommel: Bayern München -> AC Milan
Diego Buenanotte: River Plate -> Malaga
Abdoulay Konko: Sevilla -> Genoa
Antonio Luna: Sevilla -> Almeria (laina/loan)
Krzistian Simeon: Ujpest Dozsa -> Feyenoord
Valon Behrami: West Ham -> Fiorentina
Gael Kakuta: Chelsea -> Fulham (laina/loan)
Patrick van Aanholt: Chelsea -> Leicester
John Verhoek: Den Bosch -> Rennes
Willy Aubameyang: AC Milan -> Kilmarnock
Ivan Strinic: Hajduk Split -> Dnipro Dnepropetrovsk
Shefki Kuqi: Swansea -> vapaa/released
Victor Ruiz: Espanyol -> Napoli
Daisuke Sakata: Yokoham S-Marinos -> Aris Thessaloniki
Nery Castillo: Shaktar Donetsk -> Aris Thessaloniki (laina/loan)
Danilo Pereira: Parma -> Aris Thessaloniki (laina/loan)
Andrea Barzagli: Wolfsburg -> Juventus
Jonas: Gremio -> Valencia
Dieumerci Mbokane: AS Monaco -> Wolfsburg
Samuel Inkoom: FC Basel -> Dnipro Dnepropetrovsk
Kew Jaliens: AZ Alkmaar -> Wisla Krakow
Lasha Salukvadze: Rubin Kazan -> Volga Nizhny Novgorod
David Healy: Sunderland -> Glasgow Rangers
Jamie O´Hara: Tottenham -> Wolverhampton (laina/loan)
Shinji Okazaki: vapaa/free -> VFB Stuttgart
Sofiane Feghouli: Valencia -> Almeria (laina/loan)
Srdjan Lakic: Kaiserslautern -> Wolfsburg (kesällä/in summer)
John Utaka: Portsmouth -> Montpellier
Stephane Sessegnon: PSG -> Sunderland
Anthony Annan: Rosenborg -> VFB Stuttgart
Edson Braafheid: Bayern München ->Hoffenheim
Sulley Muntari: Inter Milan -> Sunderland
Houssine Kharja: Genoa -> Inter Milan (laina/loan)
Carlos Vela: Arsenal -> West Bromwich /laina/loan)
Hameur Bouazza: Arles-Avignon -> Millwall (laina/loan)
Roope Riski: TPS -> Cesena
Giampaolo Pazzini: Sampdoria -> Inter Milan
Jonathan Biabiany: Inter Milan -> Sampdoria
Ivan Rakitic: Schalke -> Sevilla
Curtis Davies: Aston Villa -> Birmingham
Kris Commons: Derby -> Glasgow Celtic
Obafemi Martins: Rubin Kazan -> Birmingham (laina/loan)
Riga Mustapha: Bolton -> vapaa/released
Robbie Keane: Tottenham -> West Ham (laina/loan)
Paul Konchesky: Liverpool -> Nottingham (laina/loan)
Paolo da Silva: Sunderland -> Real Zaragoza
Vedran Cejlak: NK Zagreb -> Sampdoria
Angelos Charisteas: vapaa/free agent -> Schalke
Bony Wilfried: Sparta Prague -> Vitesse Arnhem
Tuncay Sanli: Stoke -> Wolfsburg
Andy Reid: Sunderland -> Blackpool
Xisco: Newcastle -> Deportivo la Coruna
Yuto Nagatomo: Cesena -> Inter Milan (laina/loan)
Luc Castaignos: Feyenoord -> Inter Milan (kesällä/in summer)
Liedson: Sporting Lissabon -> Corinthians
Ali Karimi: Steel Azin -> Schalke
Koo Ja-Cheol: Jeju United -> Wolfsburg
Yohandry Orozco: Zulia FC -> Wolfsburg
Patrick Helmes: Bayer Leverkusen -> Wolfsburg
Jan Polak: Anderlecht -> Wolfsburg
Nicola Legrottaglie: Juventus -> AC Milan
Jefferson Montero: Villarreal -> Levante (laina/loan)
James Beattie: Glasgow Rangers -> Blackpool (laina/loan)
Ruben Rochina: Barcelona -> Blackburn
Mauro Formica: Newell’s Old Boys -> Blackburn
Michael Bradley: Borussia Mönchengladbach -> Aston Villa (laina/loan)
Alessandro Matri: Cagliari -> Juventus (laina/loan)
Lorenzo Ariaudi: Juventus -> Cagliari
Amauri: Juventus -> Parma (laina/loan)
Stephen Ireland: Aston Villa -> Newcastle (laina/loan)
Fernando Torres: Liverpool -> Chelsea
Luis Suarez: Ajax -> Liverpool
Tamas Hajnal: Borussia Dortmund -> VFB Stuttgart
Tomas Pekhart: Tottenham -> Sparta Prague
Andrej Keric: Slovan Liberec -> Sparta Prague
Davide Santon: Inter Milan -> Cesena
Cristiano Oliveira: PAOK Saloniki -> Sporting Lissabon
Jakub Divis: Tatran Presov -> Hibernian (laina/loan)
Prince Tagoe: Hoffenheim -> Partizan Belgrad (laina/loan)
Zvonimir Vukic -> Partizan Belgrad
Giuseppe Mascara: Catania -> Napoli
Ricardo: vapaa/free agent -> Leicester
Steven Smith: Norwich -> Aberdeen (laina/loan)
Apostolos Vellios: Iraklis Thessaloniki -> Everton
Arvydas Novikovas: Hearts -> St. Johnstone (laina/loan)
Daniel Sturridge: Manchester City (laina/loan)
Timothy van der Meulen -> Dundee United
Predrag Stefanovic: Schalke -> Werder Bremen
Didac Vila: Espanyol -> AC Milan
Bruno Montelongo: AC Milan -> Bologna
Alessandro Rosina: Zenit st.Petersburg > Cesena
José Sand: Al-Ain -> Deportivo la Coruna
Javito: Aris Thessaloniki -> Deportivo la Coruna
David Luiz: Benfica -> Chelsea