Jatkuvilla aluehallinnon uudistuksilla saattaa olla jokin tarkoitus, kenties hyvää tarkoittavakin. Lapsena opin asuvani Uudenmaan läänissä, joka sekin oli kummallinen luomus sikäli, että historiallisesti sellaista maakuntaa ei ole olemassakaan. Uusimaa on lähinnä historiallista Etelä-Hämettä, esimerkiksi Seitsemän Veljeksen Nurmijärvi. Aivan sama pätee Pirkanmaahan, joka on ainakin osittain entistä Varsinais-Suomea. Ja niin edelleen.
Alkuperäinen läänijako pohjautui maakuntiin, jotka taas pohjautuivat Suomen heimoihin ja murrealueisiin. Tosin ei vain murre vaan ihan jopa kieli voi vaihtua sen mukaan, kummalla puolella ojaa asut Pohjanmaalla tai jopa Helsingin Kannelmäessä vielä 80-luvulla; siellä oli keskellä Vanhaa Kantsua yksi kortteli, jossa oli ruotsiksi palveleva Varuboden ja josta lapset kuljetettiin koulukyydillä pellon toiselle puolelle ruotsinkieliseen kouluun. Eivätkä maakuntien ja murteiden rajat mene ihan tarkkaan ottaen yksi yhteen: ainakin maallikkoummikon korviin Kainuussa puhutaan varsin savolta kalskahtavasti. Ja niin edelleen.
Kun yrittää katsoa rinnakkain Suomen kuntakarttaa ja Suomen maakunta-, lääni- tai aluehallintokarttaa, tulee epätoivoiseksi. On ihan oikein ja järkevää, että kunnat tekevät yhteistyötä perus- ja vähemmänkin peruspalvelujen järjestämisessä, mutta kieltämättä byrokraatille tai tutkijalle muodostaa haasteen tilanne, jossa esimerkiksi Mänttä-Vilppulan alueella tai Sysmän-Luhangan aluella tehdään laajamittaista kuntarajat ylittävää yhteistyötä. Tällaisia rajakuntia ovat esimerkiksi myös Kokemäki, Riihimäki, Orimattila, Kankaanpää, Ähtäri ja Joutsa.
Muistan 80-luvulta keskustelua, jossa läänijaottelua piti uudistaa silloista enemmän maakuntajakoa vastaavaksi, ja perustaa esimerkiksi Kainuun lääni. Tämä ajatus pohjautui varmaankin siihen, että läänit hahmottaisi helpommin, kun ne seuraisivat kieli- ja kulttuuripohjaista paikallisidentiteettiä. Identiteetin perustana kun vaasanlääniläisyys, oulunlääniläisyys tai turunjaporinlääniläisyys on jokseenkin yhtä epäilyttävä kuin nummipusulalaisuus tai eteläjemeniläisyys. No, Kainuuta ei koskaan perustettu. Sen sijaan vuoden 1997 lääniuudistus puolitti Suomen läänien määrän kahdestatoista kuuteen, jolloin läänien suhde kulttuuri-identiteetteihin muuttui entistäkin epäselvemmäksi. Mulla on vieläkin ratkaisematta, mitä yhteistä on esimerkiksi Luumäellä ja Paraisilla. Samassa rytäkässä perustettiin TE-keskuksia, joihin siirrettiin tehtäviä vanhoista lääninhallituksista.
Yleensä hallintouudistuksien julkilausuttuna tavoitteena on saavuttaa säästöjä karsimalla turhia hallinnollisia väliportaita. Ei niitä kuitenkaan karsita jos karsinta aiheuttaa tarpeen perustaa uusia virastoja, kuten juuri TE-keskuksia. Useimmiten hallintouudistuksista aiheutuu myös kitkaa ja viiveitä vanhan toiminnan lakkauttamisesta, siirtämisestä ja uudelleenkäynnistämisestä, mistä seuraa valtiolle välittömiä kuluja ja välillisiä kuluja kuntien eksyneiden virkamiesten pompottelusta. Sitten hallinnonuudistuksista seuraa vielä esimerkiksi tilakuluja kun vanhoja virastoja lakkautetaan ja niiden työntekijöitä muutetaan toisiin tiloihin.
No, onneksi läänien ja maakuntien välisten ristiriitojen aiheuttamat identiteettikysymykset saatiin kätevästi ratkaistua kun läänit lakkautettiin kokonaan tämän vuoden alussa. Samalla lakkautettiin lääninhallitukset ja TE-keskukset, joiden raunioille perustettiin ELY-keskuksia. Niihin koottiin tehtäviä entisistä lääninhallituksista, TE-keskuksista, tiepiireistä, ympäristökeskuksista ja niin edelleen. Osa lääninhallituksen jäljelle jääneistä tehtävistä, siis niistä, joille ei keksitty sen vertaa yhteisiä nimittäjiä että niitä ei onnistuttu sullomaan ELY-keskuksiin, kerättiin vasiten perustettuihin aluehallintovirastoihin.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällä uudistuksella säästetty ja onko tämän uudistuksen takia jäänyt entisten virastojen väkeä työttömäksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka monta mies- ja naistyövuotta menetetään siihen viipeeseen, joka seuraa siitä kitkasta kun virkamiehet niin kunnissa, alueilla kuin valtiollakaan, puhumattakaan asioijakansalaisista eivät muista, kenen - anteeksi, siis minkä - kanssa heidän tuleekaan asioida. Juuri kun TE-keskukset ja Etelä-Suomen läänit oli opittu.
Mutta kai uudistus on oman aikansa työllistänyt ministeriöiden selvitysmiehiä ja naisia, ja sen takia on varmaan pitänyt perustaa muutamia virkoja ja tehdä jokunen virkanimityskin. Jo byrokratiantutkimuksen klassikko Max Weber varoitteli siitä, että rationaliteetista ylimpänä ohjauskeinona saattaa tulla rautahäkki, joka estää lopulta rationaalisen toiminnan. Weber joko myhäilee nyt haudassaan, että olinpas oikeassa tai pudistelee päätään, miksei häntä uskottu.
Kun nyt läänit on saatu haudattua, haudattakoon samantien myös maakunnat. Ne vain sekoittavat asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti