Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

15.6.2010

Yksi puhuu kalsareista, toinen polkupyöristä

En ole koskaan seurannut aikani kulttuuritrendejä mitenkään intohimoisesti. Vaikka en kuuntele radiota, katso käytännössä televisiota tai lue edes lehtiä, valitsemani radiohiljaisuuden on onnistunut läpäisemään harvinaisen sinnikäs syöte ulkopuolisesta maailmasta viimeisten viikkojen aikana. Tämä alien on sellainen sana kuin hipster. Minä tiedä mitä sellainen tarkoittaa. Olen kuitenkin utelias toiselta nimeltäni, ja päätin ottaa selvää. Otan pakenevienkin käsitteiden kiinniottoyrityksen vakavasti. Heitin verkot vesille internettiin, ainoaan mediaan, jossa olen osallinen. Siis verkot verkkoon.

Tuhoontuomittu oli se yritys. Kun heittää verkon verkkoon, siitä tulee hämähäkinseitti. Eli sotkuun menee; osoittautui etteivät vain käsitteet vaan myös niiden tarkoitteet pakenevat. Opin, että enemmän ihminen oppii ajattelemalla ihan itse kuin kuuntelemalla itseään viisaampia. Luultavasti itse prosessin tavoitetta tärkeämpänä sivutuotteena opin myös, että olen tietämättäni "hipsteri", kuitenkaan itse sisäistämättä, mitä hipsteri tarkoittaa. Hipsteriyteen taitaakin siis päteä sama kuin pullamössösukupolveen: ne, joita termi kuvaa, eivät välttämättä edes ymmärrä, mitä sana tarkoittaa.

Onko hipsterin käsite siis ulkoapäin heitetty pilkkakirves, vai kuvaako se kyseisen leiman kantajien itseymmärrettyä identiteettiä? Vai onko kyse pikemminkin marxilaisesta (siis, ei se parrakas kommunistisetä vaan se viiksekäs, hassu ukkeli. Jos kyse olisi Karlista, silloin tää pitäisi kirjoittaa ks:llä) ryhmäjäsenyydestä.

Sivistymättömille tiedoksi, että marxilainen ryhmä on sellainen, johon eivät halua kuulua sellaiset, jotka hyväksyttäisiin kyseisen ryhmän jäseniksi. Miksi? No varmaankin siksi, että oman peilikuvan näkeminen, vielä monistettuna kuin Linnanmäellä ikään, voi olla aika sietämätöntä.

No, onneksi on internet. Sieltä saa vastauksen kaikkeen. Tai siis erotukseksi perinteiseen tietosanakirjaan, vastauksia. Internetin todellisuuskäsitys on yhtä pluralistinen kuin taitaa olla hipsteriyskin. Esimerkiksi internetin interaktiivisen (ties kuinka monta interiä tähän tarvitaan!) Wikipedia-sanakirjan mukaan hipster voi olla mm. 40-luvun tyyli, jossa diggailtiin beboppia, tai uus(vanha) tyyli, joka kuvaa nuorehkoja, ironisesti massakulttuuriin etäisyyttä ottavia kaupunkilaisia. Se voi myöskin viitata sellaisiin housuihin, jotka eivät pysy päällä. Olisi tosi megahipsteri sellainen nuori kaupunkilainen, joka kuuntelisi beboppia ja pukeutuisi - tai siis olisi pikemminkin pukeutumatta - housuihin, jotka eivät peitä. Kaikki tämä toimitettaisiin ironisesti, tietenkin.

Halusin kuitenkin vastauksen, en vastauksia. Ratkaisun mieltäni askarruttaneeseen ongelmaan. Laitoin seuraavaksi verkot Facebookiin. Kävi kuten arvelinkin: sain muistutuksen jo paljon nuorempana, paljon vielä nykyistäkin ylimielisempänä, hipsterikäisenä oivaltamastani asiasta: siitä, että jos jotakin asiaa joutuu kysymään, ei tule ymmärtämään vastausta.

Olen kuitenkin tiedon käsittelemisen ja ajattelemisen ammattilainen, joten pystyin näistä erilaisista ja miltei keskenään ristiriitaisista palasista luonnostelemaan ilmiön ääriviivat: hipsteriys on haukkumasana ihmisille, jotka ylimielisesti ajattelevat olevansa edelläkävijöitä ja tiedostavia, trendien ylä-, ulko- ja etupuolella. Hipsteriys elää luulotellulla distinktiotajulla, luulottelulla että kaikki muut syyllistyvät arvon väärintunnistamiseen.

Jos näin on, silloin minä olin esihipsteri. Diggailin musiikkiorkestereita nimiltä U2ja Simple Minds (suomeksi: yksinkertaiset mielet) noin 11-12 -vuotiaana. Pian sen jälkeen kun olin ne keksinyt, ne menettivät tuoreutensa ja populaarimusiikillisen kapinan. Niistä tuli stadionyhtyeitä, eivätkä sellaiset voi olla kovinkaan indie.

80-luvulla ei kuitenkaan vielä - tai taas - ollut hipstereitä, tai ainakaan termi ei ollut vielä tuolloin kokenut reinkarnaatiota sieltä 50-luvun alun Birth of the cool -ajoilta. Tuolloin ei ollut vielä myöskään internettiä eikä bebop-levyjä oltu alettu vielä julkistamaan uudelleen cd-formaatissa.

Tässä termissä taitaa asenne - siis kaiken sellaisen ylimielisen halveksiminen, johon ei suostu koskemaan edes niin pitkällä tikulla että saisi siitä mitään havaintoja - olla tärkeämpää kuin mikään fiksattu sisältö. Tätä epäryhmää siis luonnehtii esimerkiksi inho jotakin kansan suosimaa artistia kohtaan, artistia, jota koetetaan systemaattisesti välttää. Ja tämä julkilausuttu ylimielinen erottautumistarve määrittää identiteettiä oleellisemmin kuin esimerkiksi yhteiset tykkäämiset, ja kollektiivinen inho yhteistä vihollista kohtaan, vaikka tämä vihollinen olisikin vain kuulopuhe, yhdistää vahvemmin kuin mikään yhteisesti jaettu indie-maku.

Välttely on kuitenkin haasteellista. Jos harrastaa mediaa, on vaikeaa olla indie. Kun kuuntelee radiota, katsoo televisiota tai lukee lehtiä, on vaikeaa välttyä asioilta kansain harrastamain, ainakin niistä jää jälkiä omiin puhtaisiin lakanoihin, jotka media likaa käärinliinoiksi.

En kuuntele radiota, katso telkkaria paitsi jalkapalloa enkä lue edes lehtiä. Koska minun ei tarvitse yrittää vältellä itseni kannalta epämiellyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vaan olen autenttisesti syrjäytynyt omaan todellisuuteeni, jonne on Dingon ajoista alkaen kuulunut vain ulkomaailman kaikuja, olen siis todella cool.

Ei kommentteja: