Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

5.4.2010

Suomessa kaikki ei pelaa

Nuoren Suomen lanseeraaman Kaikki pelaa-kampanjan, joka on läpäissyt käsittääkseni kaikkien joukkuepelien kaikkien juniorisarjojen kaikki joukkueet, ideana on tarjota onnistumisen elämyksiä kaikille, ja samalla välttää huonompien pelaajien leimautumista. Kaikkihan muistavat peruskoulun ala-asteiden kunujaot, joissa lajista riippumatta tietyt samat kaverit jäivät aina viimeiseksi, saaden hävetä sitä riesaa, minkä he aiheuttivat niille onnettomille kunuille, joille he lankesivat pakollisiksi päävoitoiksi, tai pikemminkin sattumiksi.

Kaikki pelaa-ideologian sosiaalipalloilun idea on hieno. Kuitenkaan, se ei palvele sen paremmin kunto- kuin kilpaurheiluakaan, joille molemmille olisi parasta jakaa pelaajat tasonsa mukaisiin joukkueisiin, jolloin ne, joiden intressit ja edellytykset viittaavat höntsäilyyn, voisivat pitää hauskaa ilman suorituspaineita ja ne, joilla on jo NHL-varaus Kätilöopistolla, voisivat kehittyä rauhassa kohti Stanley Cuppia tai Metsureiden liigan voittoa.

Kaikki pelaa-strategiaa pohjannee myös kriittisen massan ajatukseen: mitä enemmän harrastajia, sitä matemaattisesti todennäköisemmin massasta voi myös ammentaa huippuja. Ei tämä nyt kuitenkaan näin mene. Kun kilpailuhenkiset lapset turhautuvat ja joutuvat matelemaan heikoimman tahdissa, harjoittelua ei voi rakentaa siten että se palvelisi tulevia Saku Koivuja, Jari Litmasia, Riikka Lehtosia, Hanno Möttölöitä ja Anne Mäkisiä.

Kunto- ja kilpaurheilu ovat kaksi eri lajia. Toki kilpaurheilun tukemisen voi perustella monella syyllä. Ensinnäkin, se on hienoa viihdettä, joka yhdistää kansan siinä missä talvisota. Toiseksikin, liikunnan olosuhdetyö on osittain kilpaurheiluvetoista. Mäkelänrinteen uimakeskuksesta voidaan kiittää taannoisia em-kisoja. Kolmas syy on implisiittisempi: se on ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. Mitä enemmän urheiluun usein hakeutuvia vilkkaita lapsia, joista niin moni on "erilainen" oppija, etteivät he ainakaan ole kovin erikoisia, sitä vähemmän etsivää nuorisotyötä tarvitaan. Moni urheilija on potentiaalinen työpajanuori, ja näin kilpaurheiluun satsaaminen säästää yhteiskunnalta pitkän pennosen.

Mutta niin säästää kuntourheilukin, vähenevän kakkostyypin diabeteksen, pienenevän ylipaino-ongelman, vähenevien tukielin-, hengityselin- ja sydänsairauksien muodossa. Miten sitten voitaisiin saada molemmista maailmoista parempi? Yksinkertaisesti, jakamalla lapset tasoryhmiin. Kun myös erilaisille joukkuepelien oppijoille taattaisiin mahdollisuus pelailuun, heistä voi tulla terveitä, höntsäileviä aikuisia.

Jotkut valistuneet liikunnanopettajat ovatkin tehneet juuri näin. Ainakin oman lukioni liikunnanopettaja jakoi kilpailuhenkisemmät omaksi pelikseen ja me muut toiseksi peliksi. On kuitenkin myönnettävä, että sen ekan kerran kun pelaajia ei riittänyt kahteen peliin ja kaikki joutuivat hyppäämään boksiin, niin tulihan siitä ähäkuttifiilis kun tein heti pelin kaksi ekaa maalia kun kukaan ei ymmärtänyt ottaa tosissaan. Jatkossa tosin näitä armopaloja ei enää tullut.

Ei kommentteja: