Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

15.4.2010

Jumala armahtaa, Kaarina ei: hasardeja Halmeesta

Yhdistetyn Tony Halmeen muistokirjoitukseni ja mediakritiikin kritiikkini on julkaistu Kaarelan alueen paikallislehti Tanotorven numerossa 3/2010 (jonka pääsee lukemaan klikkaamalla otsikon linkkiä).

Yleensä muistokirjoitukset kunnioittavat vainajan muistoa, silloinkin kun hänessä ei olisi paljoakaan kunnioittamista, ja peittelevät ja pyöristelevät vainajan inhimillisiä heikkouksia. Kaarina Hazardin Iltalehteen kirjoittama antimuistokirjoitus oli ihan toista maata. Oli toki odotettua, että "herrasmiesmäisesti käyttäytynyt" Halme (herrasmiesmäisyys tarkoittaa perinteistä, suojelevan alentavaa suhtautuvaa naisiin) oli Hazardille punainen vaate. Hazard ja Halme edustivat niin erilaisia asioita, että yksi s-kirjain ei todellakaan ollut suurimmasta päästä Hazardia lihaskasa Halmeesta erottaneista tekijöistä. Ainakin Halme ymmärsi yleensä olla hakkaamatta maassa makaavaa, tai takaapäin. Naisiakaan hän ei tiettävästi hakannut, mikä varmaan myös teki hänestä sovinistin.

Siitä, että Halmekin sekoitti isänmaallisuuden maahanmuuttovastaisuuteen, on kirjoitettu muualla, joten ei siitä enempää. Kahdessa mielessä sovinisti - suhteessaan naisiin ja suhteessaan vierasmaalaisiin - Halme antoi aina yleisölle sitä, mitä se eniten pyysi: suun ja vastustajan pieksentää.

Olin muutaman kerran katsomassa Helsingin vanhassa jäähallissa kymmenisen vuotta sitten ammattinyrkkeilyiltoja, joiden main event oli Tony Halme. Eihän mies nyrkkeillä osannut, siis urheilullisessa mielessä. Showpainija Halmeelle urheilu oli näytös. Ensin hänen muurinmurtajatyyliään vieroksuttiin, mutta Halme voitti pian nyrkkeily-yleisön suuren enemmistön puolelleen. Tai ainakin sen uuden yleisön, jonka Halme toi katsomaan nyrkkeilyä.

Kerran Halme sai kuitenkin elämänsä röykytyksen, puolustaessaan jonkun pienen, varmaankin Halmeelle vasiten räätälöiden leikkiliiton "maailmanmestaruutta". Hän sai vastaansa ihan oikean nyrkkeilijän, Iran Barkleyn, joka tosin oli Halmetta puolet pienempi ja jonka parhaat päivät olivat jääneet kymmenisen vuoden päähän. Kun Barkley kehäkettuna ymmärsi pysyä pois Halmeen alta kaksi ensimmäistä erää, ottelun loppu olikin sitten yhtä maalia. Koska kuitenkin nyrkkeily on - maksavan yleisön enemmistön pyynnöstä, joka ainakin tässä tapauksessa oli, kuten idolinsa - äärimmäisen sovinistista, myöskin kahdessa mielessä, kotiyleisön suosikki piti saada voittajaksi, keinoja kaihtamatta. Barkley juoksi Halmeen ympäri, hakaten väsynyttä miestä takaraivoon, ja kävihän Halme kanveesissakin, jolloin hänelle laskettiin lukua tyyliin yyyyykksssiiiii......kaaaaakksssiiiii..... No, Halme saatiin tällä ketkuttelulla pysymään pystyssä täydet 12 erää, mikä tarkoittaa sitä, että hän oli ottelun voittaja, mistä Halme sittemmin muisteli kammoittavassa muistelmateoksessaan antaneensa sille neekerille elämänsä löylytyksen.

Edellinen Halmeen lausuma paljastaa kaiken oleellisen. Halmeen löivät kanveesiin hänen ammatillisessa toiminnassaan saamansa iskut, mutta siinä vaiheessa kun Halmeesta tuli toden teolla julkinen hahmo - joka Halmeen tapauksessa oli tiimityöllä äärimmäisen tarkoitushakuisesti rakennettu - hänellä ei ollut enää kanveesista ylöspääsyä.

Tapasin Halmeen kerran, hänen nyrkkeilyvuosinaan. Työskentelin tuolloin
taidegalleriassa, jonka takahuoneeseen kerran eräänä viikonloppuna tunki tv:n kuvausryhmä ja viimeisenä Halme, joka juuri ja juuri mahtui ovesta sisään. Halme esittäytyi hyvin kohteliaasti, sanoen nimensä, ja kysyi, saako istua, istuutuen sitten hyvin varovaisesti pienelle pallille, varoen ilmeisesti ettei se mene hänen allaan rikki. Vierailun tarkoituksena oli osoittaa suurelle yleisölle, että lihaskasallakin on herkkä puolensa, vähän kuin runoilevalla painijalla Aleksander Karelinilla. Minun oli määrä opettaa Halmetta televisiossa maalaamaan, mutta meille molemmille onneksi, galleriassa oli niin pimeää ettei siellä voinut maalata. Nimittäin olisi voinut osoittautua, että lihaskasa maalaisi paremmin kuin galleristi, mihin tosin ei todellakaan paljoa vaadita.

Hyvin kohteliaalta vaikuttaneesta, yksityishenkilönä vaatimattoman ja jopa ujon tuntuisesta Halmeesta oli kuitenkin tehty Ludwig Borga, ja Borga lopulta selätti hänet. Halme taisi valitettavasti lukea kaiken, mitä hänestä kirjoitettiin, ja lopulta alkoi uskoa olevansa Borga.

Lepää rauhassa, Tony. Sinulle ei enää koskaan lasketa lukua Jäähallin malliin, mutta annoitpa suomalaisille paljon puhuttavaa, katsottavaa ja kirjoitettavaa. Valitettavasti vain puhumisen, katsomisen ja kirjoittamisen kohteena oleminen oli myös loppusi.

Ei kommentteja: