Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

27.4.2010

Työ ja kuuluminen

Uudessakaupungissa kaksi henkilöä, joilta evättiin työpaikka hautausmaalla siksi etteivät he kuuluneet kirkkoon, nosti seurakuntaa vastaan syytteen toisiinsa kuulumattomien asioiden koplaamisesta keskenään. Aivan samoin kuin sukupuolen, iän, seksuaali-identiteetin tai etnisen suuntautuneisuudenkaan, maailmankuvan ei tulisi liittyä mitenkään siihen, miten kyseinen henkilö hoitaa tai miten hänen oletetaan hoitavan työnsä. Niiden kun olettaisi ja sopisi olevan yksityisasioita.

Työ ja henkilöön liitettävät leimat hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan tai mielipiteistään ovat tämän käsityksen mukaan eri kategoriaa, vähän niinkuin numerot, värit ja muodot. Ei ole mahdollista sanoa, onko numero kolme välttämättä sininen tai onko keltainen välttämättä kuutio, koska ne kuuluvat eri olioluokkiin.

Syrjintä voidaan kriminalisoida, mutta rekrytoinnin pitää aina perustua johonkin. Jos työnantajalla on varaa valita kahden yhtä pätevän henkilön välillä, hän voi perustaa valintansa ihan mihin hyvänsä. Miksi sitten olisi sen kyseenalaisempaa suosia esimerkiksi kristittyjä pakanoiden kustannuksella kuin esimerkiksi punahiuksisia henkilöitä mustahiuksisten henkilöiden kustannuksella, sinisiin pukeutujaa punaväriin sonnustautuneen tai Audia ajavia Nissan-kuskeihin kustannuksella? Etenkin kun vaatetus tai automerkki voivat monille olla vakaumuksellisia asioita, ja hiustenväri vakaumuksen ilmaus. Ja sitäkin saa purkista.

Uudenkaupungin tapaus on ensimmäinen kerta, kun seurakunnan töitä hakenut pakana tekee valituksen henkilökohtaiseen maailmankatsomukselliseen tunnustukseen perustuneesta syrjinnästä rekrytoinnissa. Se on uutinen, muttei se, että tällaista tapahtuu. Syyte perustuu ajatukseen, että kirkko teki kategoriavirheen: se sotki keskenään kaksi eri olioluokan asiaa.

Vietin yhden hienon lukiolaiskesän Maunulan uurnalehdossa; muutamia vuosia myöhemmin kun hain kesätyöntekijän paikkaa Malmin hautuumaalta, se tyssäsi siihen että olin tässä välissä mennyt eroamaan kirkosta. Ymmärsin, ettei minulta evätty haravan ja ruohonleikkuukoneen käyttöoikeutta siksi, että kirkosta erotessani olisin menettänyt työkykyäni, vaan siksi, että menetin kirkon silmissä luottamuksen. Mikä vakavinta, kirkon, joka edustaa kansaa. Kirkkoon kuulumattomana edustamistani arvoista - ei vähiten protestanttisesta työetiikasta - ei ollut mitään takeita. Ja toki jonkin henkilökohtainen integriteetti saattaa sellaisesta heilahtaa, että hänen läheisensä haudalla heiluu joku pakana. Tiedä vaikka kusisi sinne.

Työ kiinnittää yhteisöihin ja yhteiskuntiin. Se on keskeinen yksilöllisen itsetoteutuksen, ja itse asiassa, olemassaolon muoto, jopa sen ehto. Syrjäytyminen, tuo pakeneva termi, on vähän niinkuin susi: jokainen on kuullut mutta harva nähnyt. Jos kansalaisia pyydetään kuvailemaan syrjäytynyttä, maalaamaan hänen muotokuvansa, useimmat ajattelevat työtöntä alkoholistia. Jos ei ole työssä, ei oikein ole missään.

Uudenkaupungin tapaus käänsi edelläkuvatun tutun työn ontologian päälaelleen. Kun ennen työ oli edellytys sille, että kuului millekään, nyt mihinkään kuuluminen onkin edellytys sille, että on työssä. Eikä mihin tahansa kuuluminen.

20.4.2010

Arvo-osaaminen on tärkein inhimillinen pääoma

Epävarmuuden työmarkkinoilla tärkeintä ei ole jonkin - melkein minkä tahansa - tarkkarajaisesti määriteltävän ammattitaidon hallinta, vaan kyky jatkuvaan oppimiseen. Vielä tärkeämpää kuitenkin on se, että ihmisellä on oikeat arvot, että hän toisin sanoen on arvo-osaaja. Mitä tähän sitten kuuluu?

Arvo-osaamisen kynnysedellytyksenä on oikea asenne. Oikea asenne on vastuullisuutta, joustavuutta ja kyseenalaistamattomuutta. Vastuullinen arvo-osaaja ymmärtää, että vaikka maailma pärjäisi aivan hyvin ilman häntä, hän toimii ikään kuin hän pyrkisi aktiivisesti unohtamaan tämän. Arvo-osaajan on kyettävä jatkuvaan poisoppimiseen: vanhojen käytäntöjen, vanhojen asenteiden ja koulussa opitun poisoppimiseen. Jos arvo-osaaja on oppinut korkeakoulussa kyseenalaistamaan kaiken, tämä kyseenalaistaminenkin pitää oppia kyseenalaistamaan. Näin siis ainakin työelämässä. Jos työnantaja kehottaa kyseenalaistamaan, ainakin tämä tulee kyseenalaistaa.

Arvo-osaajan ammattitaidon substanssin ydinosaamisalueen keskiössä ovat mittaaminen, prosessikuvaus, arviointi ja suunnittelu. Arvo-osaaja tietää, miten muotoillaan toiselle arvo-osaajalle lähetettävä projektihakemus siten, että arvo-osaaja saa taas vähäksi aikaa makkaraa leivän päälle, piirtää tekemisistään sellaiset kaaviot että ministeritkin ne ymmärtävät, tuotteistaa työnsä jonkin tunnistettavissa olevan laatujärjestelmän standardien mukaiseksi niin että kuka tahansa lukutaitoinen ja näkökykyinen osaa ne arvioida; tästä huolimatta hänen on kuitenkin vielä toimitettava henkisenä testamenttinaan loppuraportti.

Tärkeintä on siis lopultakin eksplikointikyky: tärkeintä on, että osaa näyttää tehneensä tulosta esittämiensä tuloskriteerien mukaan. Arvo-osaaja osaa siis eristää itsensä tyhjiöön omissa toimintaympäristöissään, hän osaa osoittaa, mikä on hänen toimintansa tuoma lisäarvo sellaisessa kuvitteellisessa laboratoriomaailmassa, joka olisi ollut ilman hänen panostaan. Tähän roolileikkiin kuuluu oleellisesti, että osaa osoittaa osaavansa käyttää sen alan jargondiskurssia, mistä kulloinkin on kyse.

Arvo-osaajan pitää myös ottaa karkaavien arvojen kiinniottoyritys vakavasti, silloinkin pannaan arvolle sellaisia asioita, joita ei aikaisemmin oltu arvolle pantu kun Viinanen oli valtionvarainministerinä. Tähän ajatukseen kuuluu, että asioita kullataan, niitä naamioidaan arvokkaamman näköiseksi. Työntekijät ovat human resources, oppilas on oppija, linjatuomari on avustava erotuomari, siivoustyönjohtaja on palveluohjaaja, hakkerointi on sisällöntuotantoa, vapaa ja idealistinen kansalaishäröily voimaannuttaa, potilas on asiakas ja kansalainen on kuluttaja.

Tärkein arvo-osaajan pääoma on kuitenkin elämän todellisen arvojärjestyksen ymmärtäminen: sen erottelukyky, mikä on elämässä pysyvää ja kestävää ja mikä vähemmän pysyvää ja vähemmän kestävää. Todellista arvo-osaamista on sen ymmärtäminen, mikä ei missään olosuhteissa ole arvollepantavaa.

16.4.2010

Vihreysitsearviointi ja itsearvioinnin virheiden korjaussarja

Vihreässä ja kestävässä elämäntavassa pyritään siihen, että oma hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Seuraavaksi tarkastelen oman elämäntapani plussia ja miinuksia, pitäen silmällä vihreyskriteerit, ja lopuksi pohdin mahdollisuuksiani parantaa tapojani niissä kohdissa joissa en ole kovin vihreä. Koetan myös esittää joitakin ideoita systeemin tarjoamiksi kepeiksi ja porkkanoiksi meille ihmisille.

Plussia:
- En aja autoa. Ei se olisi mahdollistakaan, sillä en omista ajokorttia.
- En omista kesämökkiä. Kesämökin ja ykköskodin välimatka tuottaa paljon liikennöintiä, ja usein haja-asutusalueiden jäte- ja vesihuolto on mitä sattuu. Toisaalta, en myöskään hirveästi tue paikallisia elinkeinoja, koska en muutenkaan matkustele mahdottoman paljoa Suomessa.
- En omista turhia kodinkoneita. En tällä hetkellä käytä tiskikonetta, puhumattakaan muista keittiöylellisyyshärpäkkeistä (joista jotkut saattavat kuitenkin olla ihan kivoja), ellei kahvinkeitintä ja mikroaaltouunia lasketa. En myöskään kuuntele radiota enkä katso telkkaria satunnaista Mestareiden liigan jalkapallo-ottelua lukuunottamatta.
- Ydinvoima on vaihtoehto. Jos uusiutuvilla (vesi, maalämpö, tuuli, aurinkoenergia) ja energiansäästöllä on mahdollista kompensoida mahdollisten uusien ydinvoimaloiden tarve, sitten niitä ei pidä rakentaa. Asiasta tarttis puolueettomia selvityksiä, mutta energiakysymys on latautunut niin suurilla tunteilla ja kaupallisilla intresseillä, että sellaisia on vaikeaa löytää. Vihreiden energiapoliittinen ohjelma, joka esittää mallin, joka yhdistää keinovalikoiman energiansäästöön ja uusiutuvaan energiantuotantoon, onkin lupaava avaus. Kuitenkin, jos pahimmassa mahdollisessa maailmassa valittavina olisivat vain esimerkiksi hiili- ja ydinvoima, valitsisin ydinvoiman. Energiantuotanto ei saa olla periaatteellinen vaan käytännön kysymys.

Miinuksia:
- Syön lihaa. Tämän syntini tunnustan synniksi, josta varmaan sietäisi luopua. Syön lihaa, koska pidän siitä, tietäen hyvin että lihantuotanto rasittaa maapalloa ainakin kahdella merkittävällä tavalla: 1) karjan tieltä usein hakataan metsiä, noita maapallon keuhkoja 2) lehmät piereskelevät ja tuottavat metaania. Se on vielä ihan oma juttunsa, että lihan rahtaaminen esimerkiksi Argentiinasta rasittaa ilmakehää, puhumattakaan eläinsuojelullisista näkökohdista. Pitäisi syödä vain reilua lähilihaa, tunnustan. Ehkä pitäisi ryhtyä kaninmetsästäjäksi tai syödä sorsia, joita läheisellä Vantaanjoella riittää.
- Käytän paljon tietokonetta. Se kuluttaa toki sähköä, mutta tarvitsen sitä sekä työhöni (kirjoitan raportteja ja luen sähköposteja) ja vapaa-aikaani (Facebook-chatit voi karsia mutta väitöskirjan kirjoittamista ei). Ehkä pitäisi vaihtaa läppäri remingtoniin, mene ja tiedä.
- Kierrätän tällä hetkellä huonosti. Haja-asutusalueella, jossa asun, lähin paperiroskis on 400 metrin päässä. Sinne kyllä kävelen, mutta kartongin, lasin, metallin ja energiajätteen kierrätyspisteitä ei ole puolentoista kilometrin säteellä eikä edes viikoittaisten reittieni varsilla. Ehkä pitäisi sittenkin olla se auto, niin ei olisi riippuvainen joukkoliikennereiteistä (joiden varsilla ei ole kierrätyspisteitä) ja voisi vaikka työmatkalla heittää purkit ja pakkaukset.
- Lentomatkustan keskimäärin kaksi edestakaista matkaa kuukaudessa, kilometreinä noin 3000. Tätä en voi karsia ohjelmistostani, koska mielestäni Suomessa asuvan isän ja Norjassa asuvan 2-vuotiaan pojan on voitava nähdä toisiaan.

Kannatan ideaa, että jokaisella kansalaisella olisi samansuuruinen päästökiintiö tai sähkökiintiö; lisäksi itse kunkin olisi toki hyvä kilpailuttaa sähkösopimuksensa. Lisäksi edes suurissa kaupungeissa, mukaan lukien haja-asutusalueet, tulisi olla enemmän julkisia kierrätyspisteitä, edes kauppakeskuksissa (jollaiseen kotoani on kuitenkin kilometri). Kierrätys omakotialueella ei saa olla riippuvainen autosta, sillä tuolloin ikään kuin yksi tekee toisen tyhjäksi.

Ehdotankin, että asiaankuuluvat lautakunnat - ainakin liikennelautakunta, joukkoliikennelautakunta, yleisten töiden lautakunta, ympäristölautakunta ja kaupunkisuunnittelulautakunta löisivätkin hynttyyt yhteen, ja perustaisivat sitten vaikka työryhmän, jossa suunniteltaisiin koko Helsingin kaupungin kierrätys kokonaisuudessaan, huomioiden ihmisten päivittäinen reitistö ja kaavoitus.

Islannin tulivuorenpurkauksen ilmastovaikutukset - oli kyse sitten ilmakehään joutuneesta tuhkasta tai sen takia perutuista lennoista - ovat paljon pienemmät kuin se ilmapiirin saastuttaminen, jonka on aiheuttanut luonnonkatastrofin koloistaan esiinnostattaneiden ilmastohysteerikkojen vahingonilo. Olen varmaankin hirvittävä snobi, jos ehdottaisin matkustelun verottamista matkan tarkoituksen mukaan, sillä joillekin Thaimaan-matkailu on varmaankin henkisesti "välttämätöntä". Kuitenkin, vaikka oman elämäni ehkä rikkaimmat muistoni liittyvät matkoihin, lomailu ei ole välttämätöntä, ja Thaimaan-lennon sijaan voi lähteä junalla Eurooppaan tai vaikka fillarilla saaristoon. Tai vaikka joka päivä eväsretkelle puistoon. Videokonferenssit ja skype voisivat korvata osan työmatkoista, vaikka tosin kollegoiden kasvokkainen tapaaminen onkin paitsi hauskaa, joskus myös hyödyllistä.

Lennot voisi siis indeksoida kolmeen luokkaan: lomamatkailu, työmatkailu ja yksityiset, pakottavat syyt. Lomamatkailuun voisi lätkäistä päälle kunnollisen päästöveron; tosin, tässä tultaisiin tositerumbaan. Matkustavaisen pitää jollakin voida todentaa millä asialla hän matkustaa, tuli se tosite sitten adoptiotoimistolta, Keihäsmatkoilta, viranomaiselta, konferenssin järjestäjältä tai työnantajalta. Jos on esittää vain keihäsmatkatosite, saa sitten maksaa ylellisyysveroa. Kaikki Helsinki-Oulu -väliä lyhemmät kotimaan lennot tulisi myös lakkauttaa ja korvata luotijunilla, siis oikeilla luotijunilla.

15.4.2010

Jumala armahtaa, Kaarina ei: hasardeja Halmeesta

Yhdistetyn Tony Halmeen muistokirjoitukseni ja mediakritiikin kritiikkini on julkaistu Kaarelan alueen paikallislehti Tanotorven numerossa 3/2010 (jonka pääsee lukemaan klikkaamalla otsikon linkkiä).

Yleensä muistokirjoitukset kunnioittavat vainajan muistoa, silloinkin kun hänessä ei olisi paljoakaan kunnioittamista, ja peittelevät ja pyöristelevät vainajan inhimillisiä heikkouksia. Kaarina Hazardin Iltalehteen kirjoittama antimuistokirjoitus oli ihan toista maata. Oli toki odotettua, että "herrasmiesmäisesti käyttäytynyt" Halme (herrasmiesmäisyys tarkoittaa perinteistä, suojelevan alentavaa suhtautuvaa naisiin) oli Hazardille punainen vaate. Hazard ja Halme edustivat niin erilaisia asioita, että yksi s-kirjain ei todellakaan ollut suurimmasta päästä Hazardia lihaskasa Halmeesta erottaneista tekijöistä. Ainakin Halme ymmärsi yleensä olla hakkaamatta maassa makaavaa, tai takaapäin. Naisiakaan hän ei tiettävästi hakannut, mikä varmaan myös teki hänestä sovinistin.

Siitä, että Halmekin sekoitti isänmaallisuuden maahanmuuttovastaisuuteen, on kirjoitettu muualla, joten ei siitä enempää. Kahdessa mielessä sovinisti - suhteessaan naisiin ja suhteessaan vierasmaalaisiin - Halme antoi aina yleisölle sitä, mitä se eniten pyysi: suun ja vastustajan pieksentää.

Olin muutaman kerran katsomassa Helsingin vanhassa jäähallissa kymmenisen vuotta sitten ammattinyrkkeilyiltoja, joiden main event oli Tony Halme. Eihän mies nyrkkeillä osannut, siis urheilullisessa mielessä. Showpainija Halmeelle urheilu oli näytös. Ensin hänen muurinmurtajatyyliään vieroksuttiin, mutta Halme voitti pian nyrkkeily-yleisön suuren enemmistön puolelleen. Tai ainakin sen uuden yleisön, jonka Halme toi katsomaan nyrkkeilyä.

Kerran Halme sai kuitenkin elämänsä röykytyksen, puolustaessaan jonkun pienen, varmaankin Halmeelle vasiten räätälöiden leikkiliiton "maailmanmestaruutta". Hän sai vastaansa ihan oikean nyrkkeilijän, Iran Barkleyn, joka tosin oli Halmetta puolet pienempi ja jonka parhaat päivät olivat jääneet kymmenisen vuoden päähän. Kun Barkley kehäkettuna ymmärsi pysyä pois Halmeen alta kaksi ensimmäistä erää, ottelun loppu olikin sitten yhtä maalia. Koska kuitenkin nyrkkeily on - maksavan yleisön enemmistön pyynnöstä, joka ainakin tässä tapauksessa oli, kuten idolinsa - äärimmäisen sovinistista, myöskin kahdessa mielessä, kotiyleisön suosikki piti saada voittajaksi, keinoja kaihtamatta. Barkley juoksi Halmeen ympäri, hakaten väsynyttä miestä takaraivoon, ja kävihän Halme kanveesissakin, jolloin hänelle laskettiin lukua tyyliin yyyyykksssiiiii......kaaaaakksssiiiii..... No, Halme saatiin tällä ketkuttelulla pysymään pystyssä täydet 12 erää, mikä tarkoittaa sitä, että hän oli ottelun voittaja, mistä Halme sittemmin muisteli kammoittavassa muistelmateoksessaan antaneensa sille neekerille elämänsä löylytyksen.

Edellinen Halmeen lausuma paljastaa kaiken oleellisen. Halmeen löivät kanveesiin hänen ammatillisessa toiminnassaan saamansa iskut, mutta siinä vaiheessa kun Halmeesta tuli toden teolla julkinen hahmo - joka Halmeen tapauksessa oli tiimityöllä äärimmäisen tarkoitushakuisesti rakennettu - hänellä ei ollut enää kanveesista ylöspääsyä.

Tapasin Halmeen kerran, hänen nyrkkeilyvuosinaan. Työskentelin tuolloin
taidegalleriassa, jonka takahuoneeseen kerran eräänä viikonloppuna tunki tv:n kuvausryhmä ja viimeisenä Halme, joka juuri ja juuri mahtui ovesta sisään. Halme esittäytyi hyvin kohteliaasti, sanoen nimensä, ja kysyi, saako istua, istuutuen sitten hyvin varovaisesti pienelle pallille, varoen ilmeisesti ettei se mene hänen allaan rikki. Vierailun tarkoituksena oli osoittaa suurelle yleisölle, että lihaskasallakin on herkkä puolensa, vähän kuin runoilevalla painijalla Aleksander Karelinilla. Minun oli määrä opettaa Halmetta televisiossa maalaamaan, mutta meille molemmille onneksi, galleriassa oli niin pimeää ettei siellä voinut maalata. Nimittäin olisi voinut osoittautua, että lihaskasa maalaisi paremmin kuin galleristi, mihin tosin ei todellakaan paljoa vaadita.

Hyvin kohteliaalta vaikuttaneesta, yksityishenkilönä vaatimattoman ja jopa ujon tuntuisesta Halmeesta oli kuitenkin tehty Ludwig Borga, ja Borga lopulta selätti hänet. Halme taisi valitettavasti lukea kaiken, mitä hänestä kirjoitettiin, ja lopulta alkoi uskoa olevansa Borga.

Lepää rauhassa, Tony. Sinulle ei enää koskaan lasketa lukua Jäähallin malliin, mutta annoitpa suomalaisille paljon puhuttavaa, katsottavaa ja kirjoitettavaa. Valitettavasti vain puhumisen, katsomisen ja kirjoittamisen kohteena oleminen oli myös loppusi.

13.4.2010

Maata ja aneita kaupan

Vatikaanin "ulkoministerin", kardinaali Tarcisio Bertonen mukaan homoseksuaalisuudella ja pedofilialla on yhteys, ei selibaatilla ja pedofilialla. Ottaen huomioon katolilaisessa kirkossa paljastuneiden lapsien hyväksikäyttötapauksien määrän, tästä seuraa loogisesti, että katolilaiset papit ovat muita ihmisiä (joko muulla tavalla uskovia tai muita ammattikuntia, puhumattakaan molempien tekijöiden, uskon ja ammatin ristiintaulukointia) alttiimpia homoseksuaalisuudelle, mikä on mielenkiintoinen löytö, jos kuitenkin he elävät selibaatissa. Mutta ei kai se teko, vaan sen ajatus, kuten kirkkokin opettaa.

Tiedän loukkaavani jonkun ellen peräti joidenkin maailmankuvaa ja pyhyydentunnetta, mutta jos maailmankuva perustuu hurskasteluun, pettämiseen, totuuden peittämiseen, projisointiin ja suoranaiseen valehteluun ja silmien ja korvien peittämiseen todellisuudelta ainakin osittain tahallaan, se kannattaa vaihtaa, muuten sietääkin saada kurat päällensä.

Sama pätee puolueeseen. Senkin voi vaihtaa. Toinen tabu, jota on toden totta viime aikoina loukattu, on suomalaisten luulo itsestään rehellisinä. Maa, jonka motoksi sopisi "maa, joka pitää lupauksensa ja maksaa velkansa", onkin myynyt maansa. Ainakin, mikäli asia olisi kiinni tähän asti paljastuneen perusteella Marja Tiurasta, Suomi olisi jo myyty japanilaisille tai Wal-Martille. Tai jollekin muulle Martille.

Tiura ei ole varmastikaan yksittäistapaus, joten häntä on turha ristiinnaulita ennen kuin koko Eduskunnan sidonnaisuudet ja kontaktit on tutkittu. Aivan yhtä turhaa hänestä on tehdä marttyyriä. Hurskastelu onnistuu poliitikolta siinä missä piispaltakin. On ihan turhaa ihmetellä alhaista äänestysprosenttia ja luottamusta edustukselliseen demokratiaan, niin kauan kuin siellä on ehdolla näitä tiuroja. Jos kansalainen saa - syystäkin - sellaisen käsityksen, että politiikka perustuu huonomuististen ihmisten hurskasteluun, pettämiseen, totuuden peittämiseen, projisointiin ja suoranaiseen valehteluun ja silmien ja korvien peittämiseen todellisuudelta ainakin osittain tahallaan, koko Suomen kansan on syytä anoa kollektiivisesti poliittista turvapaikkaa esimerkiksi jostakin sellaisesta maasta, jossa muut intressit kävelevät ihan avoimesti kansanvallan ylitse. Esimerkiksi Pohjois-Koreasta.

Meillä on asioistamme päättämässä aivan liian monia sellaisia ihmisiä, jotka kuuluisivat dementian vuoksi sairauseläkkeelle. Eikä siinä mitään, että ovat huonomuistisia, mutta kun ovat vielä naiiveja.

Politiikassa kannattaa olla avoimesti kiero. Puolueen vaihtamisessa ei ole mitään vikaa. Ei kukaan katso Jörkkaa kieroon siksi että hän on seilannut Vihreitä lukuunottamatta suunnilleen koko Suomen puoluekartan oikealta vasemmalle. Onko tämä sitten puoluekartan vika vai Jörkan vahvuus, jääköön avoimeksi. Olen minäkin entinen kokoomuslainen. Onko tämä sitten minun, Kokoomuksen vai Vihreiden heikkous, jääköön myös avoimeksi.

6.4.2010

BB-sukupolvet

Mitä sinulle tulee otsikon kirjainyhdistelmästä mieleen? Se nimittäin määrittää suhteesi mediaan ja oikeastaan sukupolvesi, ainakin henkisen sukupolvesi. BB::n referenssi on suhteessa myös siihen, mikä oli minäkin aikakautena hallitseva tiedotusväline tai pikemminkin, millainen oli aikakautensa tiedotustapa, missä suhteessa tiedotusvälineet ovat toisiinsa ja niitä ympäröivään todellisuuteen, mukaanlukien mainostajat ja tavarantuottajat.

Ensimmäiselle sukupolvelle BB viittaa unkarilaissäveltäjä Bela Bartokiin (1881-1945). Ensimmäisen sukupolven aikana tieto muuttui ja kulki hitaasti, ja hallitseva tiedotusväline oli sanomalehti. Bartokin loppuaikoina hänen musiikkiaan pystyttiin jo vähän radioimaan.

Seuraavalla sukupolvelle BB oli Brigitte Bardot (1934-). Tämän BB:n kulta-aikana 50- ja 60-luvuilla televisio oli uusi, jo osittain tämän BB-sukupolven kokemishorisonttia muokkaava väline. BB:n ensisijainen väline oli kuitenkin elokuva, ja toissijaisesti lehdistö.

Kolmannen sukupolven eli 70-luvun BB oli Björn Borg (1956-). Viikinkiplayboy Borg oli tv-aikakauden tuote ja kokonainen kulttuuri-ilmiö oheistuotteineen. Borgin juhlivainen elämäntyyli ja tyttöystävät ovat kiitollista lehdistön suihkuseurapiiripalstakamaa silloin kun hänellä menee paremmin ja silloin kun hänellä menee huonommin, hänestä on sosiaalipornon kohteeksi.

80-luku ja 90-luku näki uuden tennis-BB:n, Boris Beckerin (1967-). Kaksi tennisbb:tä eivät koskaan kohdanneet virallisessa kilpaottelussa, mutta BB peri BB:n playboyelämäntyylin, ei sentään tyttöystäviä.

Nykyajan BB:stä on puhuttu, kirjoitettu ja kohkattu muualla, itse asiassa melkein kaikkialla: sanomalehdissä, iltapäivälehdissä, aikakauslehdiksi naamioituneissa julkkismulkkiksissa, jotka näyttävät Batman-sarjakuvilta ja suunnilleen muropaketeissa, joiden sisältämät raksutkin napsahtelevat keskenään Big Brotheria. Tämän ajan BB jos ei ole tiedotusvälineiden liiton syy niin ainakin se palvelee sitä. Tässä epäpyhässä mutta ihan virallisessa liitossa toisena osapuolena Yhdistyneiden Tiedotusvälineiden kanssa ovat Mainostajat ja Tavarantuottajat. Kun ostat BB-mutkuttimia, joissa BB-ihmiset laulavat, ketkuttavat tai vetkuttavat jotenkin samalla tavalla tai vähän sinne päin kuin telkkarissa tai jossakin muussa tiedotusvälineessä, saat kaupanpäällisiksi BB-keräilysarjavitkuttimia. Nythän sanomalehdetkin nimittäin jo laulavat. Iltiksien liitteinä saa tositeeveetähtien ceedeelevyjä.

5.4.2010

Suomessa kaikki ei pelaa

Nuoren Suomen lanseeraaman Kaikki pelaa-kampanjan, joka on läpäissyt käsittääkseni kaikkien joukkuepelien kaikkien juniorisarjojen kaikki joukkueet, ideana on tarjota onnistumisen elämyksiä kaikille, ja samalla välttää huonompien pelaajien leimautumista. Kaikkihan muistavat peruskoulun ala-asteiden kunujaot, joissa lajista riippumatta tietyt samat kaverit jäivät aina viimeiseksi, saaden hävetä sitä riesaa, minkä he aiheuttivat niille onnettomille kunuille, joille he lankesivat pakollisiksi päävoitoiksi, tai pikemminkin sattumiksi.

Kaikki pelaa-ideologian sosiaalipalloilun idea on hieno. Kuitenkaan, se ei palvele sen paremmin kunto- kuin kilpaurheiluakaan, joille molemmille olisi parasta jakaa pelaajat tasonsa mukaisiin joukkueisiin, jolloin ne, joiden intressit ja edellytykset viittaavat höntsäilyyn, voisivat pitää hauskaa ilman suorituspaineita ja ne, joilla on jo NHL-varaus Kätilöopistolla, voisivat kehittyä rauhassa kohti Stanley Cuppia tai Metsureiden liigan voittoa.

Kaikki pelaa-strategiaa pohjannee myös kriittisen massan ajatukseen: mitä enemmän harrastajia, sitä matemaattisesti todennäköisemmin massasta voi myös ammentaa huippuja. Ei tämä nyt kuitenkaan näin mene. Kun kilpailuhenkiset lapset turhautuvat ja joutuvat matelemaan heikoimman tahdissa, harjoittelua ei voi rakentaa siten että se palvelisi tulevia Saku Koivuja, Jari Litmasia, Riikka Lehtosia, Hanno Möttölöitä ja Anne Mäkisiä.

Kunto- ja kilpaurheilu ovat kaksi eri lajia. Toki kilpaurheilun tukemisen voi perustella monella syyllä. Ensinnäkin, se on hienoa viihdettä, joka yhdistää kansan siinä missä talvisota. Toiseksikin, liikunnan olosuhdetyö on osittain kilpaurheiluvetoista. Mäkelänrinteen uimakeskuksesta voidaan kiittää taannoisia em-kisoja. Kolmas syy on implisiittisempi: se on ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. Mitä enemmän urheiluun usein hakeutuvia vilkkaita lapsia, joista niin moni on "erilainen" oppija, etteivät he ainakaan ole kovin erikoisia, sitä vähemmän etsivää nuorisotyötä tarvitaan. Moni urheilija on potentiaalinen työpajanuori, ja näin kilpaurheiluun satsaaminen säästää yhteiskunnalta pitkän pennosen.

Mutta niin säästää kuntourheilukin, vähenevän kakkostyypin diabeteksen, pienenevän ylipaino-ongelman, vähenevien tukielin-, hengityselin- ja sydänsairauksien muodossa. Miten sitten voitaisiin saada molemmista maailmoista parempi? Yksinkertaisesti, jakamalla lapset tasoryhmiin. Kun myös erilaisille joukkuepelien oppijoille taattaisiin mahdollisuus pelailuun, heistä voi tulla terveitä, höntsäileviä aikuisia.

Jotkut valistuneet liikunnanopettajat ovatkin tehneet juuri näin. Ainakin oman lukioni liikunnanopettaja jakoi kilpailuhenkisemmät omaksi pelikseen ja me muut toiseksi peliksi. On kuitenkin myönnettävä, että sen ekan kerran kun pelaajia ei riittänyt kahteen peliin ja kaikki joutuivat hyppäämään boksiin, niin tulihan siitä ähäkuttifiilis kun tein heti pelin kaksi ekaa maalia kun kukaan ei ymmärtänyt ottaa tosissaan. Jatkossa tosin näitä armopaloja ei enää tullut.

1.4.2010

Annostele oikein sosiaalista mediaa

Sosiaalinen media on nyt tämän päivän ykköspuheenaihe kaikenlaisissa organisaatioissa - ja sosiaalisessa mediassa. On tietystikin hyvä, että monenmoiset organisaatiot ovat heränneet ymmärtämään sen merkityksen, tosin tämä on tapahtunut muutaman vuoden myöhässä.

Mitä sitten on sosiaalinen media? Nyt kun google on korvannut keltaiset sivut, niin yritys, jolla ei ole nettisivua, ignoroidaan ja dissataan, puhumattakaan julkisen palvelun organisaatioista, joilla kaikilla taitaakin jo olla nettisivut. Nyt yritykset ja yhteisöt, joilla ei ole Facebook-sivuja, ovat hävetyksiä.

Sosiaalinen media mielletään säännönmukaisesti internetiksi, tai tarkemminkin internetin vuorovaikutteisiksi (ja ainakin miltei reaaliaikaisiksi) sovelluksiksi, joita voi päivittää vaikka kännykällä ratikasta. Ei Facebook sinänsä ole sosiaalinen media, vaan vasta sen aktiivinen käyttö luo sille mahdollisuuden olla sosiaalinen. Yleensä Facebookista tapaa tulla käytännössä sosiaalisen median synonyymi, koska se on niin suosittu ja koska siinä voi paitsi nähdä, ketkä "kaverit" ovat online, nähdä heidän senhetkinen olemassaolonsa tila (status), kommentoida sitä ja jopa keskustella. Tai sitten vain jutella.

Sosiaalinen media on tehnyt perinteisestä, staattisesta netistä, johon useimmilla oli samantyyppinen suhde kuin esimerkiksi puhelinluetteloihin, tietosanakirjoihin ja kirjastoihin, kömpelön ja vanhanaikaisen, vähän kuin polkuompelukoneen. Facebook on media ainoastaan, jos oletetaan, että se on laadullisesti jotakin muuta kuin perinteinen internet eikä vain sen sisältöä. Sosiaalisessa mediassa käyttäjät luovat sisällön. Sosiaalinen media - tai siis sen asian ensimmäiset ajajat - on jälkikäteen nimennyt perinteisen netin pekkahimasmaisesti - tarkoittaen siis internettiä tietovarastona -Internet 1.0:ksi, kun taas sosiaalinen media on netti 2.0.

Nettiä kutsutaan usein virtuaalitodellisuudeksi, viitaten siihen, että sen ulkopuolellakin on kuitenkin elämää ja maailmaa. Joillakin netissä hoituu pankkiasioiden ja tiedonhakujen lisäksi miltei kaikki: siellä hankitaan ja ylläpidetään ihmissuhteita, ja ainoaksi suhteeksi lihallisiin ihmisiin jää nettipornon lisäksi lähikaupan kassa.

Ei virtuaalitodellisuudessa ole kuitenkaan sinänsä mitään vikaa. Kaukana asuvan Facebook-kaverin kanssa chattailu voi piristää arkea, ja nettiflirtti on näennäisen vaaratonta todellisuuspakoa. Ei se kuitenkaan ole vaaratonta. Etenkin parisuhteessa väljähtynettä vaihetta elävälle se on houkuttelevaa, koska siitä ei jää kiinni kuin tumpelo. Juuri tähän näennäiseen turvallisuudentunteeseen on helppo tuudittautua, ja upota virtuaalitodellisuuteen aina vain syvemmälle. Flirtti kuin flirtti, puhumattakaan netin deittipalveluista, merkitsee sitä että omat ajatukset seikkailevat, harhailevat, jopa harhautuvat. Kun kumppani jää istumaan chättiin tai klikkailemaan deittiäplikaatioita, suhteen lähtölaskenta on jo alkanut.

Netti pitää - kuten kaikki välineet - ymmärtää reaalitodellisuuden laajenemaksi, jos virtuaalitodellisuus halutaan ymmärtää positiivisesti, ja pitää. Erityisesti tämä pätee nettiin sosiaalisena mediana. Tiedonhaussa ja monien käytännön asioiden hoitamisessa se on jo nyt ylivertainen, ja jopa ainoa kanava, tarkoittaen erityisesti netti 1.0:aa. Nettideitin avulla on mahdollista ryhtyä vaihtamaan mielipiteitä ihmisen kanssa, jota ei muuten ole tavannut. Se voi johtaa mihin tahansa, tai sitten ei. Nettichatti voi tuoda yksinäiselle hetken helpotusta; ehkä se on puhelin 4.0., jos lankapuhelin oli 1.0, kännykkä 2.0 ja skype 3.0. Mutta siitä puuttuu yksi olennainen elementti verrattuna aikaisempiin versioihin: ääni, jos puhelin on jo aikaisemminkin ollut tapaamisten korvike, siis sitä ennen kun kiitos Nokian ja sen lobbaamien puhelinyhtiöiden, joista yhdellä on naisen nimi, puhumisesta tuli niin kallista, että siitä tuli lähinnä tapaamisten sopimisväline. Eli siis väline todellisten kontaktien luomiselle. Jos eivät aikaisemmatkaan puhelinäplikäätiöt olleet erityisen sosiaalisia, mitä sitten pitäisi sanoa chateistä?

Nk. sosiaalisen median hieno puoli on se, että se lisää tarttumapintoja. Ystävän käsite on Facebookissa monella laajentunut; ihmisiä, joihin on tutustuttu esimerkiksi jossakin peli- tai flirttisovelluksessa, kannattaa klikata ystäviksi, jos heihin haluaa pitää yhteyttä. Facebook onkin parhaimmillaan juuri verkostoitumistyökalu yhdistettynä vuorovaikutteiseen nettisivuun. Facebookin kautta voi evästää tuttua kansanedustajaa asiassa, jonka hän on ensin heittänyt "syötiksi" virtuaalitodellisuuteen. Sama toimii toisinpäin. Tuttu kansanedustaja voi viedä omista virtuaalisyötteistäni saamansa ideat evääkseen Arkadianmäelle.

Facebookin lisäksi sosiaalisella medialla tarkoitetaan yleensä netin keskustelupalstoja, joita ylläpitävät esimerkiksi lehdet, tai jollaisiksi monet blogit kommentointiketjuineen ovat muuttuneet. Niissä on vain säännönmukaisesti yksi vika: keskustelu loistaa poissaolollaan. Niissä kilpaillaan siitä, kuka kusee korkeimmalle.

Viitisen vuotta sitten puhuttiin ubiikkiyhteiskunnasta, joka tarkoittaa sitä, että "sut saa kiinni". Kun tästä tuli vaatimus, termi poistui jokapäiväisestä käytöstä. Samoin käynee sosiaaliselle medialle kun se päivittyy sosiaaliseksi mediaksi 2.0. Tästä kehityksestä on jo nyt näkyvissä ensimmäisiä leskenlehtiä: sosiaalinen media viittaa itseensä.

Tästä ilmiöstä ääripäänä, epäsosiaalisena sosiaalisena mediana 2.0. voidaan mainita perustamani Facebook-ryhmä No comment!, jonka perustin protestina jatkuville statuspäivityksien sisältämille pyynnöille liittyä ryhmiin sellaisistakin asioista, joista ei oikeasti tiedä niin paljon, että niistä voisi olla mitään mieltä. Koska olen ryhmän ainoa jäsen, voin keskustella vain keskenäni, joten ei tästä sosiaaliseksi mediaksi ole.

Toinen ääripää on ilmeisesti joko nettichattien karvalakkikeskusteluiden tai Facebookin viharyhmien enemmän tai vähemmän suoraan kirvoittama metaryhmä EI LISÄÄ BEGHAMEJA SUOMEEN KIRURGI-HOITOON, johon on liittynyt reilussa viikossa yli 6000 jäsentä. Tämä ryhmä ei ole vain sosiaalista mediaa, se on sosiaalista mediaa sosiaalisesta mediasta, jossa parodioidaan sosiaalisen median lieveilmiöitä.