Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

25.3.2010

Lämmintä kättä palvelusetelillä

Kun jokin asia määritellään subjektiiviseksi oikeudeksi, kyse on aina jostakin sellaisesta asiasta, joka palvelee yhteiskunnassa pyhäksi tai ainakin itseisarvoisen tärkeäksi katsottua arvoa tai asiaa. Subjektiivisesta oikeudesta voidaan aina johtaa yhteiskunnalle velvollisuus järjestää kyseistä asiaa koskeva palvelu yleisten arvopäämäärien nimissä.

Subjektiivisissa oikeuksissa ei ole kyse perusihmisoikeuksista tai Maslow'n tarvehierarkiassa määritellyistä perustavimmista oikeuksista: esimerkiksi oikeus mielipiteenvapauteen ei ole perustavanlaatuinen oikeus, sillä esimerkiksi nälkään ja kylmyyteen kuolleella ei ole mielipiteitä. Toki mielipide on hyvän maun rajoissa mahdollista esittää, ja mielipiteen esittäjän henkilökohtainen loukkaus tai uhkailu on rikos, mutta siltikään valtio ei voi taata, että jokainen tämän oikeutensa käyttäisi, koska ei uskalla, jaksa, osaa tai ei vaan huvita. Kysymys on vakavampi kuin esimerkiksi kysymys äänestysaktiivisuudesta, jonka alalaji se tavallaan on: toisten ihmisten mielipiteellä on suurempi painoarvo kuin teoreettisella keskivertovirtasella, ja toisia - esimerkiksi asunnottomia - ei käytännössä ole ihmisyksilöinä edes olemassa. Subjektiivisilla oikeuksilla siis pyritään takaamaan mahdollisuuksien tasa-arvon periaate, paino sanoilla pyrkiä ja periaate.

Oikeus asuntoon tai ravintoon ovat käytännössä subjektiivisia, koska Suomessa sosiaalitoimi takaa, että on käytännössä miltei mahdotonta jäädä paljaan taivaan alle. Jos kansalaisille voidaankin taata lämmin katto, inhimillistä lämpöä ei saa millään palvelusetelillä. Jotkut esittävätkin valtiollisten bordellien perustamista, koska kaikilla kansalaisilla läheisyydentarve ei täyty. Läheisyys - oli sitten rakkautta tai lihallisuutta - ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus, siis sen saaminen. Jokaisella on toki subjektiivinen oikeus tavoitella rakkautta, sekä rakastamista että rakastetuksi tulemista, eikä seksikään kahden tietoisen aikuisen välillä, jolla on kontaktiin suunnilleen samat lähtökohdat, ole pahasta. Jos seksi on ainakin periaatteessa "hyödyke", niin läheisyys ei kuitenkaan ole, puhumattakaan inhimillisestä lämmöstä. Vai onko sittenkään näin?

Miksi sitten päivähoito on subjektiivinen oikeus? Yksinkertaisesti siksi, että se palvelee tärkeää arvopäämäärää: naisten osallistumista työelämään ja muuhun yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, ja tässä arvojärjestyksessä tunnustetaan Maslow'n sanoin itsensä toteuttamisen ja läheisyyden tarpeet tärkeiksi siinä missä fysiologisetkin tarpeet, koska juuri ne luonnehtivat ihmistä, antavat hänen elämälleen merkityksen. Ilman mahdollisuuksia tehdä töitä, vaikuttaa, liikkua, tehdä, ihmetellä, oppia, erehtyä, nauttia ja olla, me olemme lopultakin vain yksi orangin variantti.

Päivähoidon järjestäminen on sellainen subjektiivinen oikeus - ja yhteiskunnalle siis velvollisuus - että sen takaaminen on mahdollisuuksien rajoissa. Mutta niin olisi kädestä pitäjienkin hommaaminen, sillä siihen voisi monelle riittää jo 5 minuuttia viikossa. Ehdotankin kädestäpitäjien palvelumarkkinoiden luomisen, ja tässä jos missä olisi hyvä palvelusetelin pilotointimahdollisuus, sillä tässä palvelussa kansalaisasiakkaiden yksilölliset tarpeet ja mieltymykset aidosti vaihtelevat. Läheisyyspalvelusetelinsä käyttökohteen voisi sitten valita eri kädestäpitämispalveluntarjoajaehdokkaiden välillä, tilaaja-tuottajamallin parhaiden perinteiden hengessä.

23.3.2010

4 U By Us? Or To Be?

Lauantain 20.3. Aftenpostenissa kerrottiin nuoresta syntyperäisestä norjalaismiehestä, joka etsiessään elämälleen itseään suurempaa tarkoitusta löysi islamin. Usein käännynnäiset ovat kaikkein kiihkeimpiä uskossaan ja sen julistuksessa, mutta Yousef Assidiq (ent. Per Bartho Hansen) on toista maata.

Assidiq peräänkuuluttaa sellaista Norjaa, joka kuuluu kaikille, niin kristityille, muslimeille, juutalaisille kuin ateisteillekin, miehille ja naisille, terveille ja vammaisille ja yhtäläisesti heteroille ja homoille. Hansenin mukaan epäkulttuuri-ilmiöt (ukultur) kuten esimerkiksi naisten ympärileikkaus, pakkoavioliitot ja terrorismi eivät kuulu elimellisesti islaminuskoon.

Assidiqin ase oman maailmankuvansa julistuksessa on tehokas: hän on perustanut punkyhtyeen Intifada, jonka muut jäsenet ovat norjalaisia musliminaisia. Näin hän hämmentää keskustelua maahanmuuton, uskonnon, kulttuurin, politiikan, yhteiskunnan ja suvaitsevaisuuden suhteesta.

Mitä sitten tapaus Assidiq-Hansen opettaa? Jos eivät kaikki maahanmuuttajat ole muslimeita, eivät edes kaikki "ei-läntiset" maahanmuuttajat, eivätkä kaikki muslimit hakkaa ensin kaavuilla peittämiään naisia, niin eivätpä kaikki muslimitkaan ole maahanmuuttajia. Assidiq opettaa myös sen, että valikoiva, miltei postmoderni synkretismi, jossa yhdistellään eri traditioiden piirteitä ja kriittisyys omaa kulttuuria kohtaan ole länsimainen yksinoikeus ja maltillinen maallisuus mahdollista vain kristinuskossa. Lisäksi Assidiq tulee osoittaneeksi sen, että ei ihminen ole tuomittu lopuksi ikäänsä kiertämään maata, jos hänet on sinne ammuttu. Kyllä oman kulttuuritaustansa voi hinkata pois, jos on tarpeeksi vahvaa hankausainetta. Ei kukaan ole tuomittu loppuiäkseen, olemaan tuomittu tai pelastettu.

Lisää aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

20.3.2010

Rintojen mitalla voittajaksi

Kun kilpaurheilussa joskus maalikamera ratkaisee tiukan tilanteen voiton "rinnanmitalla", niin legendaarisessa kuntourheilutapahtumassa Birkebeinerrennet kävi niin, että 72-vuotialle konkarille, joka on ollut mukana suunnilleen aina, myytiin eioota, mutta vastaavasti taas 24-vuotias tissimalli sai paikan "erityisen tärkeille kilpailijatapauksille" varatusta omasta kiintiöstä.

On tietenkin populismia tarttua yksittäisiin tapauksiin, mutta tämä tapaus onnistuu kertomaan aika paljon liikunnan, median, kaupallisuuden ja julkisuuden suhteesta.

Ei näin, vaikka sitten tämä varmaankin perustellaan median (ja sponsoreiden) lisääntyvänä mielenkiintona ko.tapahtumiin. Ajatelkaamme, jos esimerkiksi Johanna Tukiainen saisi paikan Finlandia-hiihdosta koska hänen osallistumisellaan olisi suurta kansallista merkitystä mutta sitten taas joku Sylvi Äitee Rantanen ei mahtuisi mukaan. On turha väittää, että nämä menevät eri kiintiöstä, sillä ladulle mahtuu kuitenkin rajallinen määrä osallistujia. Molemmat juonevat mustikkakeittoa.

Kansan kuntourheilutapahtumat eivät enää ole kansan kuntourheilutapahtumia. Voi olla, että kansaa kiinnostaa enemmän tissityttöjen (jotka toivottavasti ymmärtävät pukeutua tapahtumaan oikein, verhoten ne avunsa, joiden takia heidät on kisaan kutsuttu) osallistuminen kuin kuntourheiluveteraanien, jotka kuitenkin pitävät Birkebeinerin kaltaiset tapahtumat hengissä ja tekevät niistä juuri sellaisia tapahtumia kuin ne ovat. Ainakin kansanterveydellisesti, omasta terveydestä ja kunnosta huolehtimisen näyteikkunoina mutta ennen kaikkea kansanjuhlina tällaiset tapaukset antavat täysin väärän signaalin. Ja jos kansalaiset eivät harrasta kuntourheilua, ei tällaisia tapahtumiakaan enää pian ole. Turha väittää että tissitytöt toisivat sankoin joukoin hiihtäjiä kilvoittelemaan, paitsi ehkä ajamaan takaa tissityttöjä, tirkisteltävien sähköjäniksien houkuttelemina.

Pahoittelen jos olen loukannut tissityttöjä.

18.3.2010

Klasarit esiin!

Musiikki on usein se jakava - tai näkökulmasta riippuen - yhteinen nimittäjä, joka luonnehtii nuorisokulttuureita. Määrittelevän, taas näkökulmasta riippuen, hallinnoimaan tai selittämään pyrkivän aikuisten valtakulttuurin näkökulmasta nuorisokulttuuri on itsessään alakulttuuria, joka taas jakautuu useisiin eri alakulttuureihin. On syytä muistuttaa, että "ala" ei ole arvottava; alakulttuuri ei ole alempiarvoista kuin valtakulttuuri (tai -kulttuurit, valtakulttuurikin voi olla jakautunut sisäisiin alakulttuureihin). Toki on muunkinlaisia nuorisokulttuureita kuin esimerkiksi punkkarit, hevarit tai hiphopparit. On myös esimerkiksi larppaajia ja skeittaajia tai hevostyttöjä, jolloin kulttuuria määrittelee harrastus.

Eivät vain nuorisokulttuurit ole alakulttuureita, eivätkä alakulttuurit tyydy gettoutumaan nuorisoharrasteiksi. Moni jatkaa hevarina hamaan hautaan saakka, ja sitten on vielä vasta aikuisiässä omaksuttavia alakulttuureita, kuten esimerkiksi harleydavidson-harrastajat, kyseisiä koptereita kun ei voi edes ajaa alle 18-vuotiaana. Yleensä vasta keski-ikäisillä on edes varaa hankkia moisia komistuksia. Sitten moni jo nuorena omaksuttu kulttuuri kannetaan mukana aikuisikään saakka, jolloin kyse on eräänlaisesta jäänteestä.

On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi esimerkiksi yli kolmekymppinen ihminen ilmoittaa omaksi identiteetikseen "hevari", ja tämä on niin tärkeää, että se ohjaa jopa parinmuodostusta. Kyse taitaakin olla kokonaisvaltaisesta elämäntavasta, tai ainakin monenlaisten pienten valintojen kokonaisuudesta, jossa samaa musiikkia kuunteleva kaveripiiri painaa esimerkiksi vaatevalintoja samaan suuntaan. Kyse ei liene siitä, että hevari olisi omasta musiikistaan niin riippuvainen, että putoaisi kuoliaaksi jollei heti aamusta saa aamukahvin säestäjäksi Megadethia, ja vain siksi ei haluaisi tutustua esimerkiksi diskohileeseen, koska vääränlainen musiikki vähintäänkin saisi ne kahvit putoamaan väärään kurkkuun.

Näin ei nimittäin ole. En kuvittele enkä väitä olevani kaikkiruokainen, mutta on eri asia tykätä ja sietää. Olen jo lähtökohtaisesti tottunut siihen, että edustan minoriteettia, ja minoriteetin on uhrauduttava erityisjärjestelyihin. Jos haluan nauttia omaa musiikkiani muualla kuin kodissani, jossa olen oman maailmani jumala, kannan sen itse mukanani. Olen tottunut siihen, että jos en halua ihan yksin köpperöityä Mozartini ja Lutoslawskini kanssa, kaupanpäällisiksi ihmissuhteissa tapaa tulla Bon Jovia, Queenia, Kate Bushia tai mitä nyt sitten sattuvatkaan kuuntelemaan. Ei niihin kuole. Ja olen ihan tyytyväinen, jos keskustelukumppanillani ja minulla on jotain yhteistä, lähtökohtaisesti se ei kuitenkaan ole musiikki.

En lähde ventovieraan kanssa vääntämään jutun aihetta musiikista; turvallisempaa on keskustella vaikkapa hallitusohjelmasta, maahanmuutosta tai jalkapallosta (?). Jos olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa oma aamumusiikkivalintani joutuu uhatuksi tai peräti vaihtuu, tällöin taustalla on jo ollut monia, kuitenkin perustavammanlaatuisia samanlaatuisuuksia kuin musiikki. En voine päätyä samaan aamiaispöytään ihmisen kanssa, joka uskoo että kuu on juustoa jos itse laitan juustoa aamiaisleivän päälle. Vaikka musiikki onkin tärkeää, se ei ole kaikki.

Mä olen klasari. En kuitenkaan usko, että sitä näkyy ulkoisesta tyylistäni, kuten ei myöskään poliittista kantaani tai ruokavaliotani, enkä ymmärrä, miksi pitäisikään. Kannattamastani jalkapallojoukkueesta sen sijaan kannan tunnuksia, jotka ainakin toinen jalkapallolle - tai ainakin toinen West Hamille - vihkiytynyt voi tunnistaa ja osaa paikoittaa oikeaan kohtaan jalkapallomaailman ekologisessa lokerikossa. Teen tämän julistaakseni evankeliumia, osoittaakseni distinktiota ja bonuksena tulevat ne kovin harvalukuiset kohtaamiset, joissa kaksi ventovierasta voi tervehtiä toisiaan sanoin "Fortune's always hiding".

Suomessa, jossa jalkapallo on kyykän, eukonkannon ja hyttystentapon välisessä marginaalissa, minkä tahansa jalkapallohuivin kantaja kelpaa samanheimolaiseksi. Täällä West Hamin ja Spursien kannattajat eivät ole keskenään verivihollisia, vaan kavereita, ja kaveruus on tullut siitä, että tunnustetaan molemminpuolisesti toisten distinktiotajun olemassaolo, vaikka sitten perustuisikin bourdieulaisittain arvon väärintunnistamiseen. Pääasia on, että tunnistaa, edes jotain ja vaikka väärin.

Vaikka musiikki on minulle kuin ilma, jota hengitän, se ei määritä omaa elämäntyyliäni kokonaisvaltaisesti, vaikka musiikki pitääkin kantaa mukanani joko mp3-soittimessa matkoille tai pidemmille matkoille cd-levyjen eloonjäämispakkauksena. Me klasarit emme koe tarvetta erottautua, koska olemme alunperin nuorisovetoisten alakulttuurijakojen emme ylä- vaan ulkopuolella. Me soitinmusiikin ystävät ja laulumusiikin ystävät, barokkarit ja romantikot olemme lopultakin yhtä - pientä - perhettä.

Klassisen musiikin harrastaja ei tunnista kohtalotoveriaan kadulla paitsi mahdollisesta sellokotelosta, jossa sielläkin voi olla konepistooli. Meillä onkin yhteinen salaisuus, josta emme edes tiedä, että se on yhteinen. Ehkä voisimmekin sopia yhteiseksi tuntomerkiksi vaikkapa pitkät kalsarit, jotka vedettäisiin muun vaatetuksen päälle, jotta osaisimme etsiä esim. baarista juttu- ja kenties muutakin seuraa ilman vaaraa että punkkari tai rokkari vetää dunkkuun. Tosin, koska klasarius ei ole välttämättä poissulkeva kategoria ja omien elämänvalintojen kaventaja, vaan elämäntapaa rikastava lisä, niin on mahdollista että klasari on myös esimerkiksi itse vaikka hevari tai punkkari. Tällöin hän joutuu vetämään itse itseään ns. köniin. Klasarit esiin!

16.3.2010

Urpo Leppänen in memoriam

Poliitikot tekevät usein itse heille nauramisen helpoksi. Kuitenkin, värikkäitä hahmoja kaipaisi politiikkaan. Toissapäivänä kuollut entinen työministeri Urpo Leppänen oli juuri sellainen.

Urpo oli ensimmäisiä poliitikkoja, joka toi yksityiselämänsä naistenlehtiin, viimeistään mentyään naimisiin kuubalaisen tanssijattaren kanssa. Urpo toi politiikkaan seksiä, avatessaan 80-luvun muoti-ilmiöitä, vesiliukumäkiä. Hänet myös valittiin Suomen seksikkäimmäksi poliitikoksi.

Itse muistan Urpon hänen puolueensa vaalijulisteesta, joskus 90-luvulta kun hänen puolueensa SMP jo kitui henkitoreissaan. Julisteen mustavalkokuvassa puolueen puheenjohtaja Pekka Vennamo ja Leppänen seisoivat korokkeella, takanaan väkijoukko. Väkijoukko kannatteli isoa plakaattia, jossa oletettavasti piti lukea "SMP-lahjomaton voima", mutta Urpon pää peitti kyltistä juuri kaksi strategista kirjainta.

Työministeriksi nimittämisensä jälkeen Leppänen lupasi poistaa kokonaan maastamme työtömyyden puolessa vuodessa. No, tämä on jopa temppu- ja velvoitetyöllistämisen kaikilla yhdistelmilläkin mahdoton tehtävä. Kuitenkin työministerinä Leppänen oli aikaansa edellä: vuodelta 1987 peräisin oleva "Leppäsen asetus" määräsi kunnat vastuullisiksi alle 20-vuotiaista, yli 3 kuukautta työttöminä olleista nuorista. Näin Leppänen tuli itse asiassa esittäneeksi nuorten yhteiskuntatakuun idean, joka poiki mm. nuorten työpajoja.

Urpo saattoi olla väärään aikaan oikeassa paikassa, tai päinvastoin, sekä vaalijulisteessa että ministerinä. Jääköön Leppänen kuitenkin historiaan yhteiskuntatakuun isänä.

14.3.2010

Menestyksen mannerlaattojen pojan koston paluu

Sori, Hannu O., jouduin kierrättämään otsikkosi, sillä se - alkuperäinen copyright Matti Vanhanen - suorastaan huutaa bloggaamista. Oli järisyttävää lukea, että muuten tasaisen harmaa pääministerimme loihe runolliseksi Pekka Himasen raportista, jossa hän ehdotti maallemme luovuus- ja onnellisuusstrategiaa, ja on tietysti mukavaa, että pääministerimme saa edes jostakin hyviä viboja. Onnellisuus ei maksa mitään, joten sitä voi tilata lisää Jyrki Kataiselta.

Virallinen nuori viisas miehemme Himanen teki työnsä asevelihengessä ilmaiseksi, joten onkin äärimmäisen kyynistä olla kyyninen ja lytätä Himasen hyvää tarkoittava työ. Kyynisyyttä Himanen juuri pitääkin yhtenä suurimmista esteistämme tiellä kohti kukoistusta.

Miksi sitten ns. kriittinen älymystö ja punavihreät kyynikot ovat lytänneet Himasen työn? Kyse on pohjimmiltaan prekariaatin kollegiaalisesta kateudesta. Himanen on onnistunut myymään oman erityisosaamisensa - viisauden - siten, että jopa Vanhanen sen tunnistaa. Tosin Himasen työ onkin jokseenkin yhtä akateemisella tavalla tieteellistä kuin Kauko Armas Niemisen, mikä reflektoituu myös Vanhasen lausunnossa; "menestyksen mannerlaatat" ovat kuin Sarasvuota plus Niemisen värähtelypyörähtelykeskuksia. Himasen status filosofian professorina oikeuttaa hänet valtionviisaaksi, mutta Himasen kunniaksi on sanottava, että hän osaa ilmaista itsensä sen verran ei-akateemisesti, että myös ministerit ymmärtävät. Ja samalla menee ripaus akateemista uskottavuutta, mutta karavaani kulkee.

Värähtelypyörähtely on ihan kannatettava proseduuri. Sille voi olla oma paikkansa esimerkiksi tanssilattialla tai lakanoiden välissä. Epäilen vain, että Valtioneuvoston kyky erottaa kvasitiede pseudotieteestä on vähän alikehittynyt; mikä tahansa, jonka on tehnyt filosofian professori, ei kestä argumentatiivista giljotiinia. Itse asiassa, epäilen, että tutkimuksen tilaajat eivät ymmärrä kvasin ja pseudon eroa, koska tässä tapauksessa susi on naamioitunut lampaaksi tai päinvastoin.

Kun valtionhallinto koettaa saada kaikista osaamisyrittäjiä, oma osaaminen pitäisi pystyä käsittellistämään ja tuotteistetamaan markkinointikelpoiseksi paketiksi. Tähän tuotteistamiseen ovat perinteisesti suhtautuneet kaikkein nihkeimmin taiteilijat ja tutkijat: siis prekariaatti, joiden työn edellytyksenä on paitsi Himasenkin peräänkuuluttama luovuus mutta ennen kaikkea kestävät istumalihakset. Johtuuko tämä tuotteistamisen vaikeus huonosta ammatillisesta itsetunnosta, romanttisesta haihattelusta vai siitä, että tuotetta ei ole, beats me. Istumalihaksista Himanen ei taida kuitenkaan puhua mitään. Sitkeä peffa ei oikein mene kaupaksi.

12.3.2010

Uusavuton pullamössösukupolvi

Uusavuton ja pullamössösukupolvi ovat käsitteitä, jotka itseni edustama uusavuton pullamössösukupolvi kuuli ensimmäistä kertaa joskus viime laman aikana. Termit lanseerattiin siinä historiallisessa tilanteessa, jossa hyvinyhteiskunnasta oli tullut uusavuton, eikä kaikilla ollut enää varaa muuhun kuin pullamössöön. Uusavuttomia olimme, koska emme osanneet edes sitä pullamössöä valmistaa.

Kun kuulin käsitteen pullamössösukupolvi ensimmäistä kertaa, olin hämilläni. En tiennyt, mitä pullamössö oli. Minun piti tarkistaa se äidiltäni.

Uusavuton taas johtaa ajatukset tilanteeseen, jossa ensin oltaisiin osattu mutta sitten ei. Jos termiä käytetään ihmisestä, tilanne kuvaisi äkillistä amnesiaa tai oman toimintakyvyn menetystä: ensin oltaisiin osattu vaikka lämmittää sauna mutta sitten ei enää. Termi onkin kelvoton ihmisistä käytettäessä; pitäisi pikemminkin puhua avuttomasta uussukupolvesta, jolloin käsitteen tarkoite osuisi maaliinsa. Sillähän viitataan siihen, että isät ja heidän isänsä osasivatten vielä lämmittää puulämmitteisen saunan, koska he olivat rautaa; nyt taas saunat ovat kuvaannollisesti rautaa ja miehet puuta. Hiiohoi!

Hankitut taidot eivät kuitenkaan periydy, ja siksi uusavuttomuuden käsite ei sovellu sukupolvistakaan puhuttaessa. Se onkin varminta kokonaan hylätä.

Sama pätee pullamössösukupolveen. Vaikka me kuinka surkeita olisimme, edes arvon sen ansaitsisimme, että saisimme edes kunnollisen käsitteellisen selkäsaunan. Kutsukaatte meitä sitten sähkösaunasukupolveksi tai valmispitsasukupolveksi, ihan sama. Pullamössö tai tämän kulinaarisen herkun tietämys ei periydy; sen ohjetta ei ole edes peruskeittokirjoissa. Jätetään pullamössö harvinaiseksi juhlaherkuksi, ja haudataan pullamössösukupolvi kokonaan, vaikka Mariaanien hautaan. Siis käsite, ei sukupolvea.

9.3.2010

Villi tila ja joutomaa

VILLI TILA JA JOUTOMAA
Keskustelutilaisuus keskiviikkona 10.3. klo 17 VALOKUVAGALLERIA HIPPOLYTE Kalevankatu 18 b

Valokuvataiteilija Sanni Sepon kanssa luovan kaupunkitilan merkityksestä keskustelemassa kaupunginvaltuutettu Outi Alanko-Kahiluoto sekä akatemiatutkija Hille Koskela.

Valokuvanäyttely Sanni Seppo PALSTA 5.-28.3.2010

Eri puolilla pääkaupunkiseutua on 70 palsta-aluetta ja niissä yhteensä satoja viljelypalstoja, joita kaupunkilaiset voivat vuokrata erilaisilta yhdistyksiltä käyttöönsä. Sanni Seppo on kuvannut viljelypalstoja vuodesta 2004 ja samalla haastatellut viljelijöitä. Sepolla itsellään on ollut oma viljelypalsta Helsingissä 20 vuoden ajan.

8.3.2010

Samanlaisuus ei ole samanarvoisuutta

Meitä on moneen junaan, muitakin kuin valkoisia, autolla ajavia keski-ikäisiä, lihaasyöviä heteromiehiä, jotka, jolleivät enää olekaan numeraalinen, niin ainakin kulttuurisesti ja taloudellisesti dominoiva enemmistö, vaikkei tältä nuorissa, ikinuorissa tai nuorekkaissa punavihertävissä piireissä saattaisikaan näyttää. Vaikka kannattaisikin sitä, että kaikki ihmiset, riippumatta iästään, sukupuolestaan, elämäntavastaan, maailmankatsomuksestaan ja orientaatiostaan riippumatta olisivatkin samanarvoisia, kuitenkaan pelkkä erilaisuus ei riitä samanarvoisuuden kriteeriksi.

Kanadalainen moraalifilosofi Charles Taylor muistuttaa kirjassaan Autenttisuuden etiikka, että vaikka "Yhteiskunta kaikille" olisikin sinänsä pyrkimisen arvoinen päämäärä, niin erilaisuus sinänsä ei ole hyvä tai huono juttu. Se vain on. Jos erilaisuutta käytetään perusteena samanarvoisuudelle, lisäksi on perusteltava, miksi erilaisuus on hyvä juttu. Perusteeksi voi tällöin käydä esimerkiksi se, että erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan, jolloin oletetaan, että tällä täydentävyydellä on kokonaisuuden - oli kyse sitten perheyksiköstä, pienestä yhteisöstä tai yhteiskunnasta - kannalta hyödyllinen funktio. Tämä funktio voi perustua esimerkiksi työnjakoon tai suvaitsevaisuuden kasvuun.

Erilaisuudesta siis ei sinänsä ole samanarvoisuuden perusteiksi. Jos - ja kun - tavoittelemme sitä, että "heikot" tai "erilaiset" ihmisryhmät voivat toteuttaa ihmisyyttään siinä missä mainitut valkoiset, lihaa syövät heteromiehet, tällöin lopullisena perusteena on ihmisyys, ei erilaisuus. Taylorilla ihmisyys on lopultakin ylin kaikkia yhdistävä periaate, joka menee erilaisuuden edelle. Kun siis tavoitellaan samanarvoisuutta kaikkien ihmisten kesken, tämä tulee perustella jaetulla ihmisyydellä, ei erilaisuudella.

Tästä huomiosta on myös poliittisia seurauksia. Jos tavoitellaan kaupunkia kaikille, se on perusteltava retorisesti oikein. Ainoa tapa ajaa oikeudenmukaista kaupunkia - tai yhteiskuntaa - on sellainen, jossa myös lihaa syövä suurituloinen, autoileva heteromies ymmärtää, miksi on hänen etunsa mukaista ja perusteltua vähentää autoilua, maksaa veroja, lisätä kasvisruokailua ja taata myös seksuaalisten vähemmistöjen ihmisoikeudet. Taylorin poliittinen opetus on siis seuraava: jotta voisi ajaa vähemmistöjen ja heikossa asemassa olevien etuja, on vedottava enemmistöihin ja vahvoihin.

1.3.2010

Presidenttipeliä

Vaikka presidentinvaalit ovat maassamme vasta noin kahden vuoden päästä, on aika aloittaa spekulaatio ehdokasasettelusta tähän maamme korkeimpaan virkaan, johon kohta kukaan ei enää halua, ainakaan kukaan joka haluaa käyttää valtaa.

Vaikka yleinen viisaus kaikessa ennustamisessa on, että se on vaikeaa, niin tällä hetkellä lähtökohta kevään 2012 presidentinvaaleihin on yksinkertainen: vaaleissa on kaksi mahdollista skenaariota. Ensimmäinen niistä on niinistöllinen, toinen niinistötön.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa spekulaation jatkaminen näyttää turhalta. Jos Sauli suostuu Kokoomuksen ehdokkaaksi, hänet myös valitaan presidentiksi. Lähtekäämme siis tarkastelemaan vaihtoehtoja, mitä tapahtuu, jos Sale ei lähde.

Jos Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, Kokoomuksen vaihtoehdot ovat tässä järjestyksessä: Stubb, Katainen tai musta hevonen politiikan ulkopuolelta arvo- tai bisnesjohtajaksi. Katainen on kuitenkin vielä näihin vaaleihin liian nuori, puhtaan subjektiivisista syistä, tai ainakin nuorekas. Stubbkin on nuorekas, mutta hänellä on kansainvälistä näyttöä. Mustista hevosista tulee tällä hetkellä lähinnä mieleen Jorma Ollila tai Jari Sarasvuo. Ollila ei kuitenkaan lähtene ehdolle, sillä hän ei siinä henkilökohtaisesti voittaisi mitään. Sarasvuosta tulisi Virpin kanssa komea kuninkaallinen pari, mutta hän ei onnistuisi kovinkaan kauaa tv-tenteissä peittelemään poliittisen substanssin ohuutta silkalla pinnallisella arvobuustilla.

Kepun ehdokasasettelu voi alkaa vasta ensi kesän puheenjohtajanvaalien jälkeen. Vanhasen vetäydyttyä hänellä on puolitoista vuotta aikaa kerätä emerituskarismaa ja kuivua päivänpolitiikan ulkopuolella. Oletan kuitenkin, että Kepu tavoittelee ehdokkaakseen Olli Rehniä, jonka etuna on se, että hän on ollut päivänpolitiikan ulkopuolella jo pitkään. Jos ja kun Rehn ei kuitenkaan lähde kisaan, ehdokasehdokkaita on pilvin pimein: Anneli Jäätteenmäki, Paavo Väyrynen, Mari Kiviniemi, Seppo Kääriäinen, ja mustana hevosena Esko Aho. Paula Lehtomäen noste - ja pyrky - on lopussa, enkä näe Pekkarista presidenttinä. Hän on nimittäin poliitikko, ja erittäin pätevä sellainen. Ollila on tälläkin listalla vanhana kepulaisena nuorisopoliitikkona outsideri, ei kuitenkaan siideri, vaikka se olisikin omenamehua parempi vaihtoehto ruokapöytäjuomaksi.

Demareilla tilanne näyttää olevan yhtä lailla levällään kuin kepulla, tosin eri syystä. Keskusta saa täytettyä valtavakuuminsa, mutta demareilla vain odotetaan sitä että lähteekö Jutta vai ymmärtääkö hän lähteä. Jutta Urpilaisen lähtölaskenta alkoi jo ennen hänen valintaansa puoluejohtajaksi, enkä näe hänen kestävän haastavassa paikassaan koneistonsa työpaikkakiusaamista vaaleihin asti. Sori, Jutta, ei mitään henkilökohtaista. Toivottasti pelastautuu ajoissa. Jutan vahvimmin haastaa Eero Heinäluoman varjo, jonka takana taas väijyy Lipposen haamu. Nyt kun se on kai uskottava ettei Lipposta (enää) kiinnosta, niin todennäköisesti SDP:n ehdokas on Heinäluoma. Muista nimistä on mainittu Antti Kalliomäki ja Erkki Liikanen. Kalliomäki koetaan jokseenkin värikkääksi kuin Paavo Nurmen patsas ja Liikanen taas on kasvanut korkoja Euroopassa niin kauan, ettei kukaan enää muista, mikä hänestä tekee pätevän. Sitten demareilla on yksi ikiongelma, ja sen nimi on Erkki Tuomioja. Jos demarit valitsisivat nytkin ehdokkaansa avoimella kansanvaalilla kuin -94, jolloin "kansa" jyräsi Ahtisaaren ohi koneiston lempilapsen Sorsan, Erkistä voisi hyvinkin tulla ehdokas.

Vasemmistoliitolla on vain yksi potentiaalinen ehdokas. Hänen nimensä on Paavo Arhinmäki. Koska presidenttiehdokkaaksi on kuitenkin hyvin vaikea nähdä henkilöä, joka on 30jotain, Vasemmistoliitto lähtee kenen tahansa demariehdokkaan taakse. Päällepäin voi näyttää siltä, että Arhinmäki olisi yhdistänyt rivit, mutta se on näennäistä. Rivien hajanaisuudesta ja puolueen messiasriippuvuudesta kertoo se, että kaikki muut mahdolliset ehdokkaat ovat puolueensa vastarannankiiskiä tai syrjäytettyjä: Suvi-Anne Siimes, Esko Seppänen tai Jaakko Laakso. Tietysti Vassarit voisivat kiertää ongelman hakemalla ehdokkaan puolueen ulkopuolelta, esimerkiksi jostakin rauhanjärjestöstä tai jonkun kulttuurihenkilön, kuten esimerkiksi jonkun viisaan kirjailijan, mutta kuka sellaisen tuntisi? Tai jonkun räppärin tai radiotoimittajan, mutta sellaiset ovat liian nuoria. Ei Ydin-lehden lukijoiden äänillä pääse toiselle kierrokselle, eivätkä lökäpöksyt äänestä, eivät ainakaan sitä samaa tyyppiä kuin Ytimen lukijat. Ehdokkaan pitäisi siis olla sekä kabinetti- että rokkiuskottava. Ehkä Tuomari Nurmio?

Vihreät ovat kokeilleet Heidi Hautalaa kaksi kertaa. Heidi on äärettömän sympaattinen ja kansainvälisesti kokenut, mutta vaalit ovat tulosurheilua. Nyt on aika kokeilla jotakin muuta. Jos arvojohtajaa ja keskustelun ruokkijaa halutaan, Vihreiden ehdokas on Soininvaara. Hänen vahvuutensa on asiantuntemus, joka kuitenkin voidaan tulkita ylimielisyytenä. Eikä hän oikein ole hurmaaja tai kansanvillitsijäkään. Satu Hassi on hankkinut kokemusta Euroopasta, on harrastunut energia- ja tasa-arvoasioissa. Hautalaa ollaan kokeiltu juuri samanlaisilla agendoilla, ja Hassi ehdokkaana vain sementoisi Vihreät entistäkin tiukemmin samaan lokeroon. Cronbergin ongelmana on koukeroinen puheenparsi, jonka hänen seuraajansa, ehdokkaaksi liian nuori työministeri-pj Sinnemäki on perinyt. Vihreille ylivertainen ehdokas on sympaattisella tavalla karismaattinen, kansainvälisesti kokenut Pekka Haavisto.

Perussuomalaiset, tuo yhden miehen henkilökultti, on pystytetty siksi jotta Timo Soinista saataisiin presidentti. Ja jos Niinistö ei lähde, voidaan hyvinkin saada. Näen Soinin jo etukäteen hykertelevän tilannetta, jossa hän ja Stubb ovat vastakkain finaalissa, ja Soini nasevana retorikkona kääntää Stubbin ruotsinkielisen, yläluokkaisen taustan omaksi voitokseen.

RKP:llä ei ole ehdokasta. Stefan Wallin on puheenjohtaja, muttei tehty presidenttiaineesta. Hän on aivan liian tavallinen. Jos heidän kuitenkin on uskottavuutensa takia pakko hankkia oma ehdokas, hänen nimensä on Astrid Thors, joka saa kerättyä osan niiden suomenruotsalaisten äänistä, jotka äänestävät RKP:tä, sekä ehkä muutaman sellaisen äänen, jotka äänestivät aikoinaan Lillania, samoista syistä kuin he äänestivät Lillania. Puhun siis niistä suomenkielisistä henkilöistä, jotka tykkäävät muumeista, leppäkertuista ja Strömsöstä ja joiden mielestä suomenruotsalaisuus on ihan kivaa. RKP:n uskottavuus pelastuu kuitenkin kirkkaasti, jos Kokoomuksen ehdokkaana on Stubb, koska silloin hän on myös RKP:n ehdokas.