Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

23.11.2009

Taidekriitikon lapsilla ei ole kenkiä

Olen taiteiden - ja samaten taiteen loisen, eli kritiikin – moniharrastaja. Teinpä kritiikistä gradunikin. Kritiikin lisäksi olen tutkinut musiikin opetusta ja kuvataiteiden markkinointia. Olen työskennellyt taidebyrokraattina teatteri-ilmaisun, länsimaisen taidemusiikin ja pop-/jazzmusiikin, muotoilun ja kuvataiteiden parissa; lisäksi olen töissäni edistänyt elokuvan ja valokuvauksen sekä keramiikka- ja kivimuotoilun asemaa. Kirjoittamista ja lukemista en laske, sillä hengitän, syön ja nukunkin. Yleensä korvaan kirjoittamisella ajattelemisen, ja toisinaan puhumisenkin, ja lukeminen onkin noin yleensä parhaita keinoja pitää pääni kiinni. Luulen siis ymmärtäväni kulttuuriministeriön työkentästä enemmän kuin moni kiintiöministeri yhteensä. Paljon on kuitenkin asioita, joita en kykene ymmärtämään. Ehdotukset vastauksiksi sopii laittaa kommentteina kirjoitukseeni:

- Miksi vanhoja äänilevyjä ei markkinoida - eikä myöskään myydä - ainoastaan uusia? Miksi Bela Drahosin Naxos-Beethoveneita myydään satoja ellei tuhansia kertoja enemmän kuin George Szellin levyjä, joiden suhde beladrahoseihin on sama kuin Mustaleima-Emmentalin suhde halpaan kermajuustopötkäleeseen ja jotka maksavatkin kaiken lisäksi korkeintaan saman kuin beladrahosit? Miksi yleensä uutta menee kuin häkää, mutta vanha ja jo moneen kertaan vertailun kestänyt jää pölyyntymään? Tehtäköön tässä selväksi, että ei, kaikki Naxokset eivät suinkaan ole todellakaan huonoja.
- Miksi pop- ja rockmusiikki miksataan paljon äänekkäämmälle kuin nk. ”klassinen” musiikki? Ihmiset voivat – kyllä – kuunnella useaa genreä, ja genrenvaihdoksen seurauksena on sokki, jollei muista säätää volyymia hiljaisemmalle. Syyksi ei kelpaa se, että ”kevyt” musiikki olisi äänekkäämpää, sillä a) se ei ole kevyttä, vrt. takatukkahevi ja Vivaldi ja b) se ei ole äänekkäämpää, vrt. jpa niiden takatukkaheviibändienkin tuotantoon toisinaan eksyneet balladit ja Tsaikovskin 1812-alkusoitto.
- Miksi kaikki näyttävät haluavan (ainakin kaikenkarvaisten laulukilpailujen määrän ja suosion perusteella) nimenomaisesti laulajiksi? Mikseivät esimerkiksi kapellimestareiksi, tuubansoittajiksi, taidegraafikoiksi, balleriinoiksi tai arkkitehdeiksi? Tosin, minua ei yleensäkään saa katsomaan saatikka kuuntelemaan amatööriesityksiä kirveelläkään, kunnioituksesta taiteita ja aisti-elimiäni kohtaan; kokonaan toisista syistä välttäisin astumasta amatööriarkkitehdin suunnittelemalla sillalle.
- Miksi keskinkertaisuus myy? Miksi Adam Sandlerin elokuvia katsotaan enemmän kuin Cary Grantin tähdittämiä, puhumattakaan Innokenti Smoktunovskista, ja miksi Tom Shadyacin filmejä enemmän kuin Billy Wilderin, puhumattakaan F.W.Murnausta tai Elem Klimovista? Toisin sanoen, miksi tyytyä ***:n kun tarjolla olisi parempaa?
- Miksi viimeisen vuoden tai kahden aikana julkaistuista popkappaleista ainakin puolessa laulajan ääni on ”rikottu”, sitten monistettu ja sähköistetty? Istutetaanko nykyään poplaulajat sähkötuoliin studioissa sen jälkeen kun heidät on ensin laitettu monistuskoneeseen? Vai onko mediamaailman keskittyminen johtanut siihen, että kannattaa markkinoida enää yhtä ei vain mega- vaan myös metabändiä?
- Miksi lastenkirjoissa ja –piirretyissä kaikki hahmot aina hymyilevät? En tarkoita sitä, että lapsille pitäisi opettamalla opettaa, että maailma koostuu sellaisista kurjista asioista kuin vaalirahoitus, kuntaliitokset tai Keskustapuolue, mutta on väärin peittää heidän näkyvistään kaikki muut tunteet kuin ilon ja riemun.

Parhaiden vastauksien antajat saavat mennä vuokraamaan omaan laskuun Adam Sandler –elokuvia ja ostaa Naxos –levyn, vapaavalintaisen.

Ei kommentteja: