Remontit, joita taloyhtiöissä ja huoneistossa tehdään, ovat yleensä pakon sanelemia, ja ne tehdään viime tingassa. Poikkeus tästä säännöstä ovat kaupungintaloyhtiöt, jotka pidetään säännönmukaisesti omistustaloyhtiöitä paremmassa kunnossa, koska osakkaat ovat pihejä ja koska – ainakin aikaisemmin – kaupungit ja kunnat ovat toimineet vastuullisesti. Näin ainakin vielä 80-luvulla.
Vaikka omistustaloyhtiöissä remontteja yleensä lykätään niiden aiheuttamien välittömien kustannuksien ja epämukavuuden takia, ne ovat kuitenkin osakkaan ystäviä, sillä ne nostavat asunnon arvoa yleensä enemmän kuin mitä ne maksavat, varsinkin pitkällä aikajänteellä, ja yleensähän omistusasumiseen sitoudutaan pitkäjänteisesti. Toisin on vuokra-asujan tilanne. Vuokralaiselle – osin pakostakin – asuminen on projekti, ja remontista on pelkkää harmia, jos se esimerkiksi katkaisee hänen vuoden mittaisen asumisensa. Koska ne putket eivät oletettavasti kuitenkaan olisi räjähtäneet hänen asumisaikanaan, niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Verottaja tykkää remonteista, etenkin taloyhtiöremonteista. Huoneistokohtaiset remontit ovat yleensä sen verran pieniä – kohennetaan vähän kylppäriä tai keittiötä tai laitetaan uudet lattiat – että ne saa aika hyvin katettua kotitalousvähennyksillä. Taloyhtiöremontit ovat pienimmilläänkin yhden kohteen kohentamista kaikissa huoneistoissa; esimerkiksi lasitetaan kaikki taloyhtiön parvekkeet. Tällaiset projektit on nykyään tapana osittaa, pätkittää ja paloitella mahdollisimman moneen aliurakkaan, jolloin esimerkiksi A) purkaa vanhat parvekkeet, B) toimittaa lasit, C) laittaa sadeveden poistokourut, D) lasittaa ja E) tekee rakennussiivouksen, ja kun jokaisella urakkaan osallistuvalla firmalla on omat työntekijänsä ja ne maksavat omat vakuutuksensa ja veronsa, verottaja ja vakuutusfirmat tykkäävät. Ongelma vaan on sen, että nämä remontit tapaavat säännönmukaisesti venähtää tavoiteaikatauluistaan, koska koko urakan operationaalinen johto, eli F) puuttuu.
Otetaan esimerkki. Eräässä munkkivuorelaisessa taloyhtiössä teetettiin parvekkeiden lasitus seitsemän vuotta sitten. Koko urakan oli määrä valmistua yhden kesän aikana, mutta tässä tuli alusta asti tunaroitua enemmän kuin edes on mahdollista tunaroida. Ensin purettiin vanhat parvekkeet ja rakennettiin uudet. No, tässä vaiheessa taidettiin vielä suunnilleen olla aikataulussa. Sitten taidettiinkin ryhtyä laittamaan lasituksia ja uudet sadeveden poistokourut. Ja homma alkoi luisumaan käsistä. Poistokourut tulivat poistaneeksi ylempien kerroksien parvekkeilta veden alempien parvekkeille sen sijaan että ne olisivat tulleet esimerkiksi kaataneeksi sen maahan. Ja tässä vaiheessa –oli vasta syyskuun loppu – maa peittyikin paksun, valkoisen kerroksen alle, joka pysyi huhtikuuhun asti. Tällaista yllättävää sattumusta kutsutaan meidän leveysasteillamme talveksi.
Sille, että väliin sattui tulemaan ennätyspitkä talvi, remonttifirma(t) eivät tietenkään voineet mitään. Tarvitseeko sitä kuitenkaan tunaroida? Toukokuussa sitten vihdoinkin jo kerran lasitetut parvekkeet päästiin purkamaan poistokouruineen ja asentamaan uudet poistokourut sekä lasittamaan parvekkeet uudestaan. Työ valmistui lopulta alkusyksystä, jolloin koko urakkaan oli mennyt kolmen kuukauden sijasta vuosi ja kolme kuukautta.
Jos tässäkin urakassa olisi ollut yksi taho, joka olisi sitoutunut vastaamaan koko ketjusta, luultavasti aikataulussa oltaisiin pysytty. Tai olisi sitten ollut edes yksi taho, joka olisi osannut arvioida realistisemman aikataulun tälle kaikelle, ja joka olisi osannut vastata vihaisten asukkaiden kysymyksiin, miksi aikataulu on pettänyt.
Kokoomuslaisessa politiikassa kaikista halutaan tehdä yrittäjiä, ja tätä tuetaan verotusjärjestelyillä, joissa työn ulkoistamista helpotetaan esimerkiksi kotitalousvähennyksellä. Kuitenkin, eivätköhän ne, jotka ovat saaneet töitä esimerkiksi erilaisten remonttien aliurakoitsijoilta, ole aikaisemminkin olleet töissä jossakin. Eivät remonttimiehet tule avaruudesta tai edes ilmasta, vaan, kuten Oslossa – Puolasta tai Ruotsista. Ei yrittäjyyden tukeminen siis välttämättä lisää työllisyyttä, vaan pahimmassa tapauksessa ainoastaan byrokratiaa.
Ja se on ihan okei, että tulevat Puolasta tai Ruotsista. Pitäähän remonttimiestenkin tulla jostakin. Mutta tällaisessakin tapauksessa jonkun pitää olla vastuussa siitä, että tieto kulkee remonttifirman ja asukkaan välillä. Asukas ei saa olla epätietoinen remontin kulusta sen takia, että työtä asukkaan huoneistossa suorittava remonttimies ei osaa sen paremmin norjaa, ruotsia, englantia kuin saksaakaan. Vaikka ei se taida olla kielistä kiinni, vaan koordinaatiosta. Tarvitaan työnjohtoa. Tämän lisäksi tarvitaan myös operatiivista suunnittelua, johtoa ja kontrollia. Jonkun pitää olla kokonaisvastuussa, ja työnjaon aliurakoitsijoiden välillä pitää olla aivan selvä. Vähintään yhtä tärkeää kuin se, että tieto kulkee remontin tekijöiden ja asukkaiden välillä, onkin se, että se kulkee aliurakoitsijoiden välillä, että vasen käsi tietää, mitä oikea tekee. Tämä edellyttää sitä, että välissä on - pää. Jos ei sitä päätä löydy remonttifirmoista, niin sopisi löytyä edes taloyhtiöiden hallituksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti