En usko väkivaltaan. Tämä uskon puutteeni ei johdu siitä, että olisin gandhilainen vaan siitä, että olen habermasilainen. Saksalainen filosofi Jürgen Habermas, joka on juuri nyt – taas – ajankohtainen täytettyään 80 vuotta, uskoo – naiivin ylimyksellistikin – että järkevällä kommunikaatiolla kaikki pääsevät lopulta optimaalisimpaan lopputulokseen. Tosin usein yksilön ja yhteisön kannalta optimi voivat olla hyvin eri asioita; Gandhin väkivallattoman vastarinnan tie voi ehkä johtaa – siis ehkä – rauhaarakastavaan ideaalivaltioon, mutta matkalla tullaan polkeneeksi sen verta paljon ihmisiä jalkoihin, ettei niitä oikein jouda laskemaan.
Moni uskoo, että väkivaltaisen käyttäytymisen kynnys laskee, jos väkivaltaan tottuu normaalina asiana, ja siihen turtuu. Väkivalta ei ehkä ole yhtä integraali osa länsimaisen keskiluokkaisen kaupunkilaisen elämää kuin elokuvat, jotka tuovat hakkaamisen, ampumiset, puukotukset, viiltelyt ja potkiskelun sohvaperunoidenkin olohuoneisiin.
Olen nähnyt tähänastisessa elämässäni hyvin paljon elokuvia, joissa useissa on ollut vaihtelevassa määrin väkivaltaa. Olen elokuvia katsoessani oppinut, että oikein taitavan elokuvantekijän tunnistaa siitä, että hän osaa antaa ymmärtää. Jos kaikkein taitavimmat elokuvantekijät taitavat jännityksen, melkein yhtä taitavat osaavat tuottaa karmivia kauhun väristyksiä selkärangan seutuville, pohjasakaksi jäävät ne elokuvaohjaajat, joiden keinovalikoimaan ei kuulu muita tehosteita kuin väkivalta.
Moni elokuvantekijä tunnetaan väkivaltaisista filmeistä. Kun Sam Peckinpahin elokuvat ovat väkivaltaproosaa, Quentin Tarantinon filmit ovat sen lyriikkaa. Niissä väkivalta on elokuvien tyylilaji, ei tehokeino. Monen taitamattoman elokuvantekijän tuotoksille kävisi kuitenkin kuin entiselle keisarille, jos niistä poistettaisiin silmitön hakkaaminen, potkistelu, pisteleminen, viiltely ja ammuskelu. Sellaisten filmien katsojille voi myös käydä kuten minulle: tulee kiire vessaan.
Idi Aminista kertova filmi ”Last King of Scotland” eli ansaitusti Oscarilla palkitun Forest Whitakerin roolityön varassa. Muuten elokuva oli vastenmielinen, ja tuotti pahan olon. Vähän parempi on 8 Oscarilla palkittu Danny ”Trainspotting” Boylen ohjaama ”Slumdog Millionaire”; kuitenkin siinä heti alussa tehdään niin selväksi, että slummilapsien elämä on vastenmielistä, raadollista, väkivaltaista,julmaa ja raakaa, että katsojan elämä on tämän jälkeen vastenmielistä. Koko loppufilmi menee raiteille palautumiseen tai vessahätää vastaan taistellessa.
Voi olla, että väkivalta on intialaisten slummilasten elämän erottamaton osa; elokuvateollisuuteen se ainakin kuuluu kuin sinappi makkaraan tai lapset peruskouluun. Kuitenkin ne, jotka väittävät, että elokuvaväkivaltaan voi turtua, ovat väärässä. Ei siiheen turru. Siitä saa tarpeekseen.
Kyllä elokuvat voivat ja saavat olla raakoja, tai tarkemmin sanoen, raaistavia. Esimerkiksi Elem Klimovin sotaelokuvassa Tule ja katso näytetään sota-aikana tapettuja lapsia alastomina pinoissa. Kuitenkaan Klimovin ei tarvinnut näyttää, miten lapset pinoon päätyivät. Ei katsojaa tarvitse aliarvioida, kyllä hän ymmärtää muutenkin. Yleensä ihminen kuolee siten -ja siihen - että hänet tapetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti