Tunnustin musiikillista väriä suunnilleen siitä lähtien kun kuulin punkista ensimmäisen kerran joskus 6-7 -vuotiaana. En koskaan ole näyttänyt punkkarilta, mutta tarvitseeko sitä ruokavaliotakaan pystyä päättelemään kuosista?
Suhteeni punkkiin on ollut välillä telakalla; poikki se ei ole ollut koskaan. Viime vuosina olen löytänyt uudestaan Pelle Miljoonan ja Clashin, ja pyrkiessäni laajentamaan musiikillista horisonttiani, keksinyt sen: olen postpunkkari! Kahdessa mielessä: olen löytänyt punkin jälkikäteen, 30 vuotta vanhoista levyistä. Toiseksikin: näitä levyjä kaikkia yhdistää se, että ne ovat "postpunkkia".
Mitä sitten on postpunk? On vaikeaa ymmärtää, mitä musiikillisia yhteisiä nimittäjiä voisi olla Policessa, Specialsissa, Joy Divisionissa tai Soft Cellissä. Ehkä postpunk määrittyy negaation kautta; postpunkkarit ovat niitä, jotka saivat turpiinsa niiltä toisilta, eli (teddy)rokkareilta. Heistä sitten tuli vähän ajan päästä hevareita, kun teddyvillitys meni ohi.
Jos tulkitsisimme asiaa Fredric Jamesonin kautta, niin postpunkiksi kvalifioituisi vain sellainen musiikki, joka ensinnäkin olisi ajallisesti tullut punkin jälkeen. Toiseksi, sen tulisi olla aidosti jotakin muuta kuin punk. Vaikka postpunk maalaa hyvin laajalla pensselillä, kaikki tietämäni esimerkit täyttävät Jamesonin kriteerit. Kuitenkaan Jamesonkaan ei ota kantaa siihen, pitääkö postpunkilla olla selkeästi tunnistettava identiteetti, "tyyli".
Ei näköjään. Kuitenkin osasin jo alakouluikäisenä sympatiseerata melkein kaikkia nyt jälkikäteen postpunkiksi leimattuja yhtyeitä. Oliko sitten kyse heidän "asenteestaan", sanomastaan (en tapaa kuunnella musiikin sanoituksia) vai koulussa heikomman puolella olemisesta, beats me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti