Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

26.2.2009

Mustavuori pelastui


Tänä iltana kaupunkisuunnittelulautakunta päätti äänin 5-4, että Pohjois-Vuosaaren kaavasuunnitelmassa Mustavuori jätetään kokonaisuudessaan virkistyskäytössä olevaksi, osittain suojelluksi viheralueeksi. Lisäksi päätöksessä todettiin, että Mustavuorelle ei toistaiseksi kaavoja piirrellä, ei ainakaan ennen yleis-tai osayleiskaavatasoista käsittelyä.

Onneksi järki voitti Kokoomuksen ja muut betonipuolueet. Kaupunkimetsäliikkeen ja Pro Mustavuoren työ ei ole ollut turhaa!
Mustavuoren säästyminen tarkoittanee Meri-Rastilan rantametsän kaavan läpimenoa. Jos kerran asuntoja pitää jonnekin rakentaa, koska kuulemma 5000 asunnon vuositavoitteessa tulee pysyä, niin vuositavoitehan on aikaisempien valtuustojen laatima. Voiko aikaisempien valtuustojen ohje sitoa seuraavia valtuustoja imperatiivina?
Mustavuoren säilyminen viheralueena on ennakkotapaus uudemman ajan kaupunkisuunnittelussa Helsingissä. Uudemmalla ajalla tarkoitan aikaa sen periaatepäätöksen jälkeen, joka velvoittaa rakentamaan 5000 asuntoa Helsinkiin vuosittain. Ennakkotapauksesta on kyse sikäli, että Helsingin demarivaltuustoryhmä teki julkilausuman, jonka mukaan Pohjois-Vuosaaren kaava tulee kaataa. Toivon tässä olevan kyseen pysyvästä demareiden mielenmuutoksesta, ei äkillisestä mielenhäiriöstä.

Vaikka uudessa kaupunkisuunnittelulautakunnassa susi on edelleenkin susi: porvarit edelleenkin rakentavat kaupunkia autoille. Tästä osoituksena Oulunkylän urheilupuistoon kaavoitettiin lisää parkkipaikkoja, demareiden ja Vasemmistoliiton (!) suosiollisella myötävaikutuksella, niin kuitenkin toimintatavoissa ero entiseen on kuin yöllä ja päivällä.
Uusi lautakunta kuuntelee asukkaita, ja on jopa kiinnostunut asukasmielipiteestä. Uusi lautakunta pyytää materiaalia asukkailta; toisin oli aikaisemmin, jolloin materiaali piti salakuljettaa lautakunnan kokouksiin salaisissa tapaamisissa myötämielisten Vihreiden, Vasemmistoliiton tai Keskustan edustajien kautta.
Toivottavasti edellisellä valtuustokaudella tehtyjä periaatepäätöksiä ei noudateta orjallisesti; uusi lautakunta voisikin aloittaa uuden yleiskaavan valmistelun, minkä yhteydessä voitaisiin valmistella viheraluekaava rakentamiselta rauhoitettavista viheralueista. Tämä työ tulisi tehdä mieluiten yhteistyössä muiden pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.
Kun Mustavuori nyt säilyy, ja Helsinki on laajentunut Mustavuoresta itään Sipoo-liitoksen myötä, niin liitos itse asiassa tekee kansallisesta kaupunkipuistosta entistäkin mahdollisemman. Yksi kansallisen kaupunkipuiston kriteereistähän on yhtenäisyys, ja Sipoo-liitoksen myötä Mustavuoresta alkava viheralue jatkuu Östersundomin kautta aina Sipoon puolelle.

25.2.2009

Koti-isän näyttelykuvia Oslosta

Baba Yagan linna.


1. Kävely


2. St. Hanshaugen


3. Kävely


4. Gamle Aker kirke


5. Kävely


6. Voldsløkka. Pleikkarikavereiden yhteenotto.



7. Lastenvaunujen työntö

8. Kävely

9. Juuri yhteiskuntatieteelliset kirjat pudottaneiden kissojen baletti



10. Kapitalisti ja riistetty


11. Kävely


12. Ullevaal Hageby.



13. Hautakivet Vår Frelsers gravgårdilla

14. Kävely

15. Baba Yagan linna

16. Akerselva

21.2.2009

Kaikki maailman nuket, liittykää yhteen!

Arvovaltainen nukkeraati on puhunut. Norjaa edustaa tämän kevään MGP –finaalissa valkovenäläinen viuluviikari. Muut ehdokkaat olivat Rogalandin suuri sonni, eiku poika, eiku siis sonni, Norjan yli-ikäiset Spice Girlsit, Norjan Pohjannaula, hyvähampainen idols-tyttönen laulamassa Living My Prayer –kopiota, Norjan likilaskuisempi versio Martti Syrjästä laulamassa sellaista iskelmää, jollaista Suomessa ovat viimeiset 35 vuotta tavanneet esittää sellaiset miesartistit, joilla on kaksi etunimeä,joista toinen on sukunimenä, 80-luvun diskokeisariparodiaa esittävän Hugh Grantin, Ahan ja Alphavillen parodia sekä lisäksi ovi.

Alexander Rybakin Fairytale voi menestyäkin, sillä esiintyjällä on jyrodivyi-tyyppisiä hovinarrin elkeitä ja aseistariisuva irkkukomppi, ripaskatanssijoita ja kaksi nymfiä, joiden rooliksi jää toistaa ”laa laa”.

Mikä sitten on MGP? No, Melody Grand Prix tietysti, senkin iiskotti. Tämä Suomessa Euroviisuiksikin kutsuttu kulttuuritapahtuma on Norjassa kansanjuhla.
Kilpailu oli keräily- ja säälierineen toteutettu kaikkien soutu-eiku melodraaman sääntöjen mukaan alueraateineen, joita oli ainakin Rogalandissa, Hordalandissa, Hogalandissa, Rordalandissa, Pohjois-, Länsi-, Itä- Keski- ja Etelä-Norjassa, puhumattakaan itäisestä keski-Horgalandista. Mitä enemmän maakunnallinen raati oli, sitä varmemmin sen ääntenlaskija puhui jotakin nynorskin varianttia, ja nynorskissa ”te” –pronominin eräät muodot ovat ”dokker”.

18.2.2009

Kapitalismin olemuksesta

Yltiömarksilaiset ajattelevat, että kapitalistin kohtalo on olla kapitalisti, ikään kuin kapitalismi olisi pysyvä luonteenominaisuus, joka kuvastaisi myötäsyntyistä ahneutta eli pahuutta. Kapitalismi ei kuitenkaan ole ominaisuus, vaan suhde: kapitalisti edellyttää aina toisen: työläisen, ei-omistavan, riistetyn. Kutsuu tätä toista sitten millä nimellä tahansa, niin tämä toinen on alistetussa asemassa kapitalistiin.

Todisteena siitä, että kapitalismi ei todellakaan ole mikään pysyvä leima, kuten spitaali, on se, että sama henkilö voi eri tilanteessa samanaikaisesti olla sekä riistäjä että riistetty. Esimerkiksi sama henkilö voi omistaa (tai siis jos ihan tarkkoja ollaan, niin pankkihan omistaa sekä asunnon että kapitalistin) asunnon, jota hän vuokraa eteenpäin, mutta toisaalta hän voi olla vuokralaisena jollekin toiselle.

Miksi sitten kapitalismin edellyttämää ”toista” tulisi kutsua tällaisessa tilanteessa? Ilmiselvästi jaottelu tuotantovälineiden omistajiin ja työläisiin ei sovellu kuvaamaan tilannetta, jossa jakoviiva kulkee omistamisen ja ei-omistamisen välillä.

Nykyaikaisessa ei-teollisessa palkkatyössä tuotantovälineiden käsite on hämärtynyt. Jos palkkatyöläinen myy työvoimaansa esimerkiksi julkishallinnolliselle laitokselle, hän on tutkijana tai yrittäjänä, hänen työvälineensä on esimerkiksi tietokone, jonka työnantaja – tai työn tilaaja - voi kyllä omistaa. Tärkeimmän työvälineensä, eli ajatteluelimensä nykyproletaari kuitenkin omistaa ihan itse.

Samalla henkilöllä voi olla useita erilaisia rooleja eri tilanteissa. Esimerkiksi työssään esimiestehtävissä toimiva henkilö voi asua vuokralaisena, tai suorittavassa ja avustavassa tehtävässä työskentelevä henkilö voi omistaa asunnon, loma-asunnon ja ties mitä kaupan päälle.

Tutkiminen on usein emansipatorista: halutaan tuoda näkyville erilaisia valtasuhteita, joissa useimmiten itse ollaan antavana osapuolena. Sama pätee luokkaperusteiseen politiikkaan; tosin politiikan luokkaperusteisuus on hämärtynyt sitä myötä kun yhteiskunnan luokkajako on monimutkaistunut. Olisi kuitenkin kiinnostavaa kuulla Sauli Niinistön tai Jyrki Kataisen määritelmä siitä, mikä on kapitalisti.

Ehkä kapitalismi ei kuvaakaan tyydyttävästi yksilöiden tilanteita,vaan kyse on yhteiskuntaa kuvaavasta termistä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikki ovat pakotettuja pelaamaan kapitalismin pelisääntöjen mukaan; tämä koskee kaikkia, riippumatta heidän poliittisesta mielipiteestään, omistussuhteistaan tai asemastaan tuotannossa. Näin kapitalismi on kuin rautahäkki tai luonnenaamio, käyttäen Marxin alkuperäistä käsitettä. Jokainen on kapitalismissa pakotettu omistamaan ja myymään työvoimaansa, sekä tavoittelemaan yksilöllistä voittoa eli menestystä.

Onkin tunnustettava, että marxilaiset käsitteet tulee päivittää, jotta niillä voi tyydyttävästi kuvata jälkiteollisen yhteiskunnan toimintaa ja sen suhteita.

17.2.2009

Äänilevyn sosiologiaa

Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.

Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.

Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.

Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.

Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.

Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.

Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.

Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.

Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.

Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.

Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.

Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.

Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.

Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.

Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.

Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.

Mielipiteeni Pohjois-Vuosaaren (Mustavuoren) asemakaavasuunnitelmasta

Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastolle 12.12.2008

Vastustan Pohjois-Vuosaaren asemakaavasuunnitelmaa, koska se tuhoaisi itäisen Helsingin tärkeimmän virkistyskäytössä olevan viheralueen, jolla on myös erittäin tärkeitä luonnonarvoja. Alue on yksi Helsingin tärkeimpiä kallioalueita, jolla kasvaa runsaasti herkkää kalliokasvillisuutta, joka ei kestä asutuksen mukanaan tuomaa lisääntyvää kulutusta. Lisäksi alue rajautuu Natura-suojelualueisiin, joille ei saa rakentaa mitään.

Mustavuori ei ole ainoastaan vuosaarelaisten ulkoiluparatiisi, vaan siellä käydään laajalti esimerkiksi Mellunkylästä, Puotilasta, Vartiokylästä ja Kontulasta; lisäksi sinne tullaan kauempaakin. Mustavuori liittyy saumattomasti Vantaan puolelle jatkuviin, laajempiin viheralueisiin, joilta on yhteydet Sipoonkorpeen, jonne tutkitaan kansallispuiston perustamista.

Mustavuoren alueen suunnittelussa ollaan systemaattisesti sivuutettu asukasmielipide, ja kaavasuunnitelma lisäksi sivuuttaisi Museoviraston kannan, jonka mukaan alue on merkittävänä linnoituskohteena suojeltava. Lisäksi on asukkaiden ulkoilutarpeiden väheksymistä ollut valmistella entisen Vuosaaren kaatopaikan täyttömäestä Mustavuorta "korvaava" virkistysalue; nämä alueet eivät kuitenkaan ole missään määrin verrannollisia, koska täyttömäen luonnonarvot ovat Mustavuoreen verrattuna mitättömiä.

Vuosaaren sataman valmistuminen merkitsee alueen liikennemäärien runsasta kasvua; samalla kasvavat myös liikenteen haitat Kallvikintiellä ja sen jatkeella Niinisaarentiellä. Tämä Vuosaaren lisääntyneen asukasluvun lisäksi merkitsee sitä, että alueen virkistystarpeet kasvavat. Mustavuori toimii paitsi tärkeänä ulkoilumetsänä, myös alueen ilmanpuhdistajana.

Edellämainittuihin näkökohtiin vedoten vastustan Pohjois-Vuosaaren kaavasuunnitelmaa.

13.2.2009

Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja


Paikallisaktivismille on aina tyypillistä, että siinä on vain muutamia harvalukuisia keskushahmoja, oli sitten kyse lähimetsän tai lähikoulun puolustamisesta. Se on aivan luonnollista, vaikkakin paikallisaktivismi on yleensä vapaamuotoista; keskushahmot eivät ole ”kansanjohtajia” sanan varsinaisessa merkityksessä, koska vapaamuotoisella liikkeellä ei tietenkään ole hierarkiaa eikä organisaatiota saatikka institutionalisoituneita toimintamalleja ja -prosesseja.

Kansalaisliikkeiden keskushahmot ottavat vahvan roolin (tai usein, heille lankeaa vahva rooli), koska yleensä heillä on aikaa, tietoa ja he jaksavat; tietenkin he ovat useimmiten alueen asukkaita, vaikka eivät välttämättä. Nämä ”keskushahmot” myös syystä tai toisesta kokevat, ettei heillä ole menetettävää, paitsi heille rakkaat viheralueet.


Esimerkiksi Ei enää palaakaan Keskuspuistosta –liikkeen yhtenä keskushahmona olen ollut minä (ensin Munkkivuoresta, sittemmin Kannelmäestä käsin), vaikka liikkeen ydin oli alunperin vastustaa kaavoitussuunnitelmaa Laaksossa. Liikkeen alueellinen hajaantuminen on lisännyt liikkeen referentiaalisuutta ylialueellisesti: nyt kyse on kansalaisliikkeestä, joka vastustaa Keskuspuiston pilkkomista kaikilta sen kulmilta.

Kyse ei kuitenkaan ole vain yksittäisistä poikkeuksista ja poikkeusyksilöistä. Tietenkin suuri osa kaupunkilaisten paikkasidonnaisista käytännöistä on hyvin paikallisia: ihmiset ulkoiluttavat koiriaan lähialueilla ja usein he käyvät lähikaupoissa ja lähikouluissa. Ja tietenkin kaupunkilaiset usein tuntevat lähialueensa parhaiten. Mutta kuitenkin kaupunkilaisten paikkasidonnaiset käytännöt usein ulottuvat omaa välitöntä asuinpiiriä kauemmaskin. Monella on intressejä alueisiin esimerkiksi entisenä asukkaana, jolla on lukkarinrakkautta sekä pysyviä sosiaalisia siteitä alueeseen. Siteet voivat olla myös toiminnallisia esimerkiksi hiihtäjänä, lintubongarina, palstaviljelijänä, yrittäjänä, paikallisyhteisön hyväksi työskentelevänä, työmatkapyöräilijänä...

Esimerkiksi Mustavuoren, Keskuspuiston, Laajasalon luontoalueiden ja Myllypuron metsän kohtalo huolettaa kaikkia Kaupunkimetsäliikkeessä toimivia, riippumatta siitä, missä he asuvat. Liike syntyi siksi, että useat viheralueista kiinnostuneet helsinkiläiset jakoivat yhden peruslähtökohdan. Tämä peruslähtökohta oli tunnustaa viheralueiden itseisarvo, joka on riippumaton yksilöllisistä esimerkiksi paikkaan ja henkilökohtaisiin toimintamalleihin sidotuista tekijöistä.

Itseisarvoja voivat olla esimerkiksi luontoarvot tai yleinen käyttöarvo yleisesti käytettynä ja/tai alueellisesti tärkeänä virkistysalueena. Yleistä käyttöarvoa voi ”mitata” esimerkiksi käyttäjien määrällä, käyttötapojen moninaisuudella tai käyttötapojen alueellisena levinneisyytenä: kuinka kaukaa alueelle tullaan? Tässä katsannossa esimerkiksi Mustavuori ja Keskuspuisto ovat yleisesti tärkeitä viheralueita, joiden käyttö (paitsi luontoarvot) tekevät niistä itseisarvoisen tärkeitä.

Tällaiset alueet tulisikin suojata kansallisen kaupunkipuiston statuksella, mistä ilokseni Pekka Haavisto tekikin aloitteen viime valtuustokauden loppupuolella. Haaviston mallissa lähtokohtana oli merellinen Helsinkipuisto, jota mieluusti laajentaisin esimerkiksi Kaupunkimetsäliikkeen kansanäänestysaloitteen karttapohjan osoittamalla tavalla, kattamaan kaikki sellaiset virkistysalueet, joilla on edes kohtalaista merkitystä koko kaupungin mittakaavassa tai joilla on alueellisesti erittäin suuri merkitys.

Tätä käsitystä tukee myös viimeksi hyväksytty Yleiskaava 2002, jossa osoitettiin alueellinen viheraluetasapaino tai pikemminkin poikkeukset tästä tasapainotilasta, todeten, että viheralueilla on erityisen suuri alueellinen merkitys niillä alueilla, joilla on viheralueita suhteellisen pieni osuus maapinta-alasta. Vielä tarkemmin Yleiskaava jatkoi tästä, että erityisesti viheralue-epätasapainosta kärsii kantakaupunki, erityisesti itäinen kantakaupunki.
Virkistyskäytössä olevia viheralueiden kaksi ääripäätä ovat lähipuistot ja kaupunkimetsät, jotka lisäksi ovat aina joidenkin lähipuistoja. Mustavuori ja Keskuspuisto ovat kaupunkimetsiä, jotka ovat lisäksi yleistettyjä lähipuistoja.

9.2.2009

Norjassa pannaan vahinko kiertämään


Tietääkseni Suomessa ainakaan ei olla julkaistu opasta Norjaan vuokralaiseksi aikovalle, mutta alla eräitä hajahuomioita vuokralaisen asemasta ja vuokra-asumisen kulttuurista Norjassa.


Paras tietämäni asuntokanava on http://www.finn.no/; mahdollisuuksien markkinat. Ainakin Oslossa on varsin hyvä vuokra-asuntotilanne, eivätkä vuokratkaan enää taida olla Helsingin mittapuussa aivan mahdottomia. Kannattaa kuitenkin tehdä hyvin tarkka kuntotarkastus asunnolle, sillä yleisenä nyrkkisääntönä on, että Norjassa asunnot ovat huonommassa kunnossa kuin Suomessa ja huonommin varustettuja kuin Suomessa. Esimerkiksi vielä 60-70 -lukujen taloihin on voinut edelleenkin jäädä asbestia, ja homevauriot ovat laajalle levinneitä, etenkin julkishallinnollisissa rakennuksissa. Tämä taas johtunee siitä, että 60-70 -luvulla, ennen norjalaisille ah niin onnekasta mutta maailman ilmastolle kohtalokasta öljylöytöä Norja oli vielä Pohjoismaille samaa kuin Bulgaria nyky-EU:lle, keppikerjäläisveli. Siitä, ettei norjalaisilla ollut aikaisemmin varaa rakentaa täkäläisiin ilmasto-olosuhteisiin kunnollisesti, todisteena on muun muassa se, että täällä maan tapana ovat yksinkertaiset (!) ikkunat.


Norjassa vuokranantaja on kuningas. Vuokrasopimuksen irtisanomisaika on molemmilla osapuolilla 3 kuukautta, kun Suomessa taas yli vuoden mittaisissa sopimuksissa se on vuokralaisella vain kuukausi. Asunnon puutteet kannattaa vuokrausvaiheessa luetella ja valokuvata hyvin tarkasti, jotta ei joudu niistä vastuuseen siinä vaiheessa kun vuokrasuhde päättyy.


Vuokrattaessa kannattaa tarkistaa, että asunnossa on "hvitevarer", eli valkoiset kodinkoneet. Muuten kannattaa tilata Suomesta ruoka-apuna varrasleipää, joka tyydyttää ruisleikädeprivaation ja säilyy. Jos asunnon vakiovarustukseen kuitenkin kuuluu jääkaappi, kannattaa varata mukaan Koskenlaskijaa, siis ei Korvaa ja smetanaa, sillä sellaista ei täältä saa. Jos vaikka sattuisi mieli tekemään saljankaa taikka borssia.

Norjassa on yleisenä käytäntönä se, että taloyhtiöillä ei ole talonmiehiä (kutsutaan norjaksi nimellä vaktmester), vaan talonmiehen tehtävät jaetaan asukkaiden kesken talkootyönä. Jos siis asuntoilmoituksessa lukee, että asuntoon kuuluu vaktmestertjeneste, se ei tarkoita sitä, että vuokraan sisältyisi talonmiehen palvelu, vaan että siihen sisältyy talonmiespalvelusta. Tämä voi pitää sisällään rappusiivouksen oman kerroksen kohdalta tai esimerkiksi kiertävää lumenluontivuoroa.


Poismuuttaessa loppusiivous kannattaa tehdä hammasharjalla, sillä Norjassa oletuksena on, että asuntoon tilataan loppusiivous ammattilaisten tekemänä. Homeeseen hammasharja ei kuitenkaan tepsi, ainakaan sen syytä se ei poista eli syväpuhdista.


Jos poismuuttaessa on vaikeuksia päästä tarpeettomasta roinasta eroon, se kannattaa jättää ullakoiden tai kellareiden käytäville. Cosi fan tutte, eli niin tekevät täällä kaikki.




5.2.2009

Näillä tuntureilla ei pilkata Jumalaa


Norjan pääministeri Jens Stoltenberg joutui epäpyhän allianssin vangiksi, joutuessaan painostamaan Arbeiderpartietin parlamenttiryhmää hyväksymään Senterpartietin lakialoitteen, joka tekisi jumalanpilkasta jälleen rangaistavaa. Lakialoitteen takana oli Senterpartietin puheenjohtaja Liv Signe Navarsete, ja hallitusrauhan nimissä Stoltenberg oli valmis puolustamaan lakialoitetta. Stoltenbergista tuli tietämättään Norjan uskonrauhan etummainen puolestapuhuja; hän vielä lehdistötilaisuudessaan 4.helmikuuta puolusti lakialoitetta, tietämättömänä siitä, että Navarsete oli juuri vetänyt lakialoitteen pois.

Suomessa jumalanpilkkalainsäädännöstä tulee ensimmäisenä mieleen kirjailija Hannu Salama, joka tuomittiin jumalanpilkasta noin 40 vuotta sitten.

Olen ateisti, mutta kristinuskon määritelmän mukaan Jumala on maallisten lakien ja erehtyväisten ihmisten yläpuolella. Mikään pilkka ei täten voi loukata Jumalaa. Kyse onkin uskonnon pilkkaamisesta, tai vieläkin tarkemmin, kristinuskovaisten pyhien arvojen pilkkaamisesta. Sananvapaus on esimerkki tällaisesta pyhästä arvosta, jonka jakavat kaikki, elämänkatsomuksesta riippumatta; tosin sananvapauteen kuuluu aina vastuullisuus. Kaikkia elämänkatsomuksia, jotka sallivat muidenkin elämänkatsomuksien rauhanomaisen rinnakkaiselon, tuleekin kunnioittaa.

Jos jumalanpilkkalakia tarvitaan, siitä tulisi tehdä elämänkatsomusneutraali siten, ettei mitään elämänkatsomusta voi pilkata, oli sitten kyse kristinuskosta, islaminuskosta tai ateismista. Reiluuden ja tasapuolisuuden nimissä onkin muistutettava, että lakialoite lähti liikkeelle taannoisten Muhammed-pilakuvien jälkimainingeissa, joissa katsottiin, että uskonnolliset vähemmistöt kaipaavat suojelua.

Ehkä jumalanpilkkalakia tarvitaankin siksi, etteivät uskovaiset- uskonnosta riippumatta - halua aihetta epäillä, että Jumala olisikin paitsi kaiken takana oleva ja kaikkivoipa luova voima, myös inhimillinen konstruktio? Kuten uskontososiologi Emile Durkheim totesi: yhteisö pyhittää itsensä, eli luo jumalansa omaksi toteemikseen.

2.2.2009

Herra Kassler, oletan?



Olen kaupungissa kasvanut lapsi, joka näki ensimmäisen kerran sian 26-vuotiaana Elävä maatalous –messuilla, syötyään sitä ennen satoja sikoja. En kuitenkaan ole missään vaiheessa kuvitellut, että nautasika olisi eläin tai että banaani kasvaa banaanimaassa.

Kuuluu mielestäni yleissivistykseen tietää, mistä ruoka on peräisin. En tarkoita vain sitä, että maito tulee lehmistä vaan myös sitä, millaisissa olosuhteissa esimerkiksi häkkikanat elävät ja kuinka paljon naudanlihan syönti aiheuttaa välillisesti metaanipäästöjä.

Ruoka on muutakin kuin erilaisia tapoja koostaa elimistömme vaatimia ravintoaineita. Jotkut terveysfriikit ja urheilijat saattavat syödä hiilihydraatteja pastan ja perunoiden sijaan, mutta useimmat meistä syövät ruokaa. Se, miksi ruokaamme sitten kutsutaan ja millaisiksi kokonaisuuksiksi se tavataan koostaa ja millainen tapahtuma ruokaileminen on, riippuukin sitten ruokakulttuurista.

Söin eilen Oslossa jauhelihapihvejä, joita kutsutaan nimellä ”karbonade”. No, hiilihydraattiahan jauheliha pääasiassa lieneekin. Olin siis tahtomattani ravintoainedieetillä, vaikka tarkoitukseni olikin nauttia pihviateria norjalaisittain.
Voimme syyttää ruokakulttuuria siitä, että lammaseläintä kutsutaan nimellä ”sheep”, kun taas syötävä lammas on ”mutton”. Markkinamiehiä sen sijaan voimme syyttää siitä, että joitakin osia lehmästä myydään hämäyksenä häränlihaksi brändättynä.

Kieli on kulttuurin merkkijärjestelmä, ja turistille ruoanhankinta on yksi tärkeimmistä ja ensimmäisinä opetettavista asioista, ruoka kun on kätevä tapa tutustua kulttuureihin. Ei kuitenkaan mikään ihme, etteivät kaupunkilaislapset ymmärrä, mitä he syövät saatikka ruokakulttuuria, mitä heille opetetaan kielten oppitunneilla. Nykyaikaisen kaupunkilaislapsen käsitejärjestelmässä ei ole paikkaa ”kilin”, ”kutun” tai ”vaatimen” vaatimalle ymmärrykselle. Olisi ekologisesti sivistävämpää tietää vaikka sarvikuono tai miksei aksolotli kuin tuntea kaikki sukupuoli- ja ikäspesifiikit saman kotieläimen sen seitsemättoista nimet.
25-vuotiaaksi asti en ollut ihan varma, onko Kassler jonkun herra keittiömestarin nimi, jonka mukaan liha on nimetty, vai kenties jokin lihajalostajabrändi. Miksemme kutsuisi vasikkaa ymmärrettävyyssyistä vain lehmälapseksi, ja kassleria sianperseeksi?