Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa keväällä 2004 kirjoitettuun luonnokseen, mikä selittää sen mahdolliset epäajantasaisuudet (joita on muuten aika vähän).
Kaupunkisuunnittelun sekavuudesta on tavattu syyttää sitä, että se on jätetty markkinavoimien armoille, mutta eivät kaupunginsuunnitteluviranomaiset ole sen määrätietoisempaan ja kokonaisvaltaisempaan pystyneet. 60-70 -luvuilla Helsingin kaupunkisuunnittelun käytäntöjä myllersi kehitysuskoinen ja hurmahenkinen kulttuurivallankumous, jolloin ainoata hyväksyttyä historiaa oli historiallinen materialismi, mistä surkuhupaisana, joskin jälkijättöisenä muistomerkkinä Helsingin katukuvaan on jäänyt Maailman rauha -patsas, jonka tuore Yleisradion toimitusjohtaja ystävineen kävi koristamassa nuorna vitsiniekkana.
Kun päästiin sitten 80- luvulle, kaupunkisuunnittelun kaikista epäkohdista: sekavuudesta, markkinavetoisuudesta, lyhytnäköisyydestä, kokonaisvaltaisuuden puutteesta, kaikesta oli syntipukkina “grynderi” (mitä sitten tarkoittaakin?), ainakin vielä ennen viime lamaa, jolloin rakentaminen pariksi vuodeksi miltei pysähtyi, ainakin pitkäjänteinen kaupunkisuunnittelu. Monet 80 -luvun suunnitelmista ovat jääneet kuitenkin elämään, ainakin visiotasolla, kuten esimerkiksi Marja-Vantaa ja länsimetro.
Loppujen lopuksi kaupunkisuunnittelun sekavuus ja tempoilevuus ovat tainneet koitua siunauksiksi, jos vaihtoehtoina olisivat olleet Suomen kansallisten palvottujen jumalarkkitehtien visiot, jotka olivat suurisuuntaisuudessaan ja ihmiselämälle vieraudessaan hirviömäisiä. Onneksi ei Eliel Saarisen suunnitelma 16 -kaistaisesta Kuningasavenuesta Töölönlahden päälle koskaan toteutunut; hänen elinaikanaan Suomessa ei ollut varaa toteuttaa suurisuuntaista suunnitelmaa tehdä Helsingistä metropolia. Ja jos hänen messiaanisen tehtävänsä jatkajan Alvar Aallon terassitorisuunnitelmat oltaisiin toteutettu, tämä olisi merkinnyt raskaimmassa muodossaan Töölönlahden rannan täyttämistä paraatirakennuksilla (mikä ajatus edelleenkin on helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun salarakas, jonka kanssa flirttaillaan) ja loppu oltaisiin katettu betonikannella, jolla olisi ollut perkeleellisen tuulista ja koleaa 9 kuukautta vuodesta. Siinä vaiheessa, kun Töölönlahden ranta on rakennettu täyteen ja Keskuspuisto on kaadettu, me helsinkiläiset menetämme parhaan iltakävelypaikkamme, ja parhaat lenkkimaastomme.
Kaupunkien uhanalaiset viheralueet ovat kaupunkimme keuhkoja, mutta myös ihmisten ja koirien elintärkeitä akkujenlatausalueita. Mitä mahtaa tapahtua kansanterveydelle jos ja kun vielä olemassaoleville viheralueille kaavoitetaan – oletetaanko että kaikki helsinkiläiset ajavat autoillaan Viikkiin tai Keskuspuistoon ulkoilemaan? Tämäpä se vasta onkin erinomaista kansanterveys -ja ympäristöpolitiikkaa. Helsinki on Suomen pääkaupunki, paitsi hyvässä, myös pahassa, ja tänne tullaan maakunnista töiden ja opiskelupaikkojen toivossa, epävarmojenkin, sellaistenkin joita vielä ei edes ole, ja tästä syystä nähdäänkin tarpeelliseksi muuttaa esimerkiksi Malmin kansainvälisestikin ainutlaatuiseksi arvioitu lentokenttä asuntoalueeksi. Tosin kulttuuriperintö on kuin terveys; sen arvon ymmärtää vasta silloin kun on saanut muistutuksen kaiken katoavaisuudesta, ja yleensä näiden ”ainutlaatuisten kulttuuriperintökohteiden” arvo ymmärretään vasta siinä vaiheessa kun niiden ylle nousee Kaupunkisuunnittelun musta pilvi. Silloin jo kaikki on myöhäistä, neitsyyttäkään ei voi saada takaisin kun sen on kerran menettänyt.
Liikenne ei kulje, kiitos sen, että kaupunkimme keskusta on jatkuvaa rakennus- ja tietyömaata ja kiitos toinen kaunis työmatka-autoilun. Esimerkiksi Munkkivuoresta on käytännössä ollut toivotonta tulla bussilla keskustaan jo ainakin 5 vuotta, sillä väli Kamppi-Rautatieasema voi kestää pahimmillaan vaikka 20 minuuttia. Ja kaikki tämä ilo siksi, että minkäänlaista kokonaisvaltaista näkemystä Helsingin keskustasuunnitelmasta ei olla koskaan saatu aikaiseksi eikä yksityisautoilusta ainakaan keskusta-alueella olla päästy eroon. Heti kun oltiin saatu aikaiseksi useita vuosia puuhailtu parkkiluola Elielinaukion alle (mitä nimeä ei kymmenisen vuotta sitten edes tunnettu), alettiinkin sitten rakentamaan uutta ns.matkakeskusta ja hotellia. Päämääristäkin voidaan olla montaa mieltä, keinoista vieläkin useampaa. Tämä hallitsematon kaaos siksi, ettei kaupunkiamme vaivauduta – tai osata - suunnitella edes hieman kokonaisvaltaisemmin kuin yksi pytinki kerrallaan. Kun kokonaissuunnitelman puutteeseen yhdistetään vielä esteettinen köyhyys, maisemien raiskaus, laadusta tinkiminen ja korjausten puuttuminen, tulos on nykyisen kaltainen kummallinen sekamelska.
Osuva paikallisen tason esimerkki siitä, että kaupunkisuunnittelusta ei oikeastaan vastaa kukaan, on erään alikulkutunnelin vaiheet viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Suunnilleen vuodesta -96 tai -97 Pitäjänmäentien alikulkusiltaa ollaan remontoitu, ja se oli pois käytöstä useita vuosia. Kun se loppujen lopuksi saatiin jälleen avattua jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön, heti alikulkutunnelin pohjoisen ulostuloaukon viereen alettiin rakentamaan toimistokolossia ja sen välittömään läheisyyteen toista alikulkutunnelia Vihdintien alitse. Molemmat päämäärät – turvallisuutta jalankulkijoille ja työpaikkoja ihmisille – ovat sinänsä kunnioitettavia, mutta kun kokonaisuudesta ei vastaa kukaan, nyt noin 200 metrin matka tästä ensimmäisestä alikulkutunnelista on ainakin toista vuotta lähes kulkukelvotonta pöpelikköä, kuin kuun maisemaa. Ja sitten joskus kun tämä noin 200 metrin pätkä saadaan ihmisille, koirille ja polkupyörille lopultakin kulkukelpoiseksi, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatessaan, että sitten aletaankin rakentaa kenties asuntoja heti sen toisen alikulkutunnelin suuaukon perään...eikä tätä sitten oltu tarkoitettu vinkiksi helsinkiläisten asuntopulaa huojentamaan.
Osoituksena kokonaisvaltaisen ja pitkäjänteisen kaupunkisuunnittelun puutteesta voidaan myös käyttää uusien asuinalueiden suunnittelua. Yleensä rakennettaessa uusia asuinalueita ajatuksena on saada mahdollisimman monta kerrosneliömetriä pystytettyä mahdollisimman lyhyessä ajassa, rakentamisen laadusta, viihtyvyydestä, liikenteestä ja palveluista viis. Jätkäsaaren rakentaminen asuinalueeksi (minkä mahdollisti Vuosaaren satamahanke) merkitsee 20 000-30 000 ihmisen ahtamista pienelle ja kapealle niemelle; ei tarvitse olla hääppöinenkään ennustaja laskeakseen, mitä se tekee jo nyt ylikuormittuneen Vironniemen autoliikenteelle. Mechelininkatu ainakin varmasti muuttuu nykyistäkin pahemmaksi tukoksi. Näin käy, vaikka Jätkäsaareen rakennettaisiin metro ja raitiokiskot, joiden pitäisi olla valmiina jo siinä vaiheessa kun niemekkeeseen muuttavat ensimmäiset asukkaat. Infrastruktuurin pitäisi aina kulkea hieman etuajassa asukkaisiin verrattuna, mitä seikkaa ei yleensä uusien, keskelle ei-mitään-pykättyjen lähiöiden suunnittelussa ole huomioitu. Esimerkiksi Vantaalle rakennettu, arkkitehtonisesti ylistetty Kartanonkoski on toden teolla vasta jälkikäteen oikeuttanut Tammiston automarketisoitumisen, mikä suuntaus on lähtöisin sieltä jostakin. Eihän noihin isojakoihin ja bauhausseihin pysty edes menemään ilman autoja. Ja muita palveluita tällä alueella ei todellakaan ollut siinä vaiheessa kun jo ensimmäiset asukkaat (pääosin nuorehkot perheet) olivat jo saaneet avaimet käteen.
Helsingin uusiorakentaminen pitäisikin lopettaa kokonaan. Nyt tyhjinä olevat muun asutuksen keskellä sijaitsevat tontit ja sitten ehkä varastoalueet saisi rakentaa loppuun, ei muuta. Asuntopula pääkaupunkiseudulla pitäisi hoitaa pikakaavoittamalla tyhjiksi jääneitä julkisia rakennuksia ja verotuksellisin keinoin, pakottamalla vuokraamaan tyhjiä omistusasuntoja. Ei meidän helsinkiläisten asia ole asuttaa muualta maasta tulevia ihmisiä. Jos haluavat muuttaa tänne, omahan on asiansa. Voisivat jäädä sinne matkan varrelle, esimerkiksi Vantaalle, tai aina Tuusulaan tai kenties Nurmijärvelle saakka, sillä jopa valtioneuvostossa on tunnustettu, että siellä sijaitsee suomalaisen norminmukaisen onnen mukainen paratiisi. Kuitenkin kaihoovat takaisin sen kun ehtivät, saastuttavat maata kun pöristelevät maanteitä mökeille ja kotikonnuille joka viikonloppu, ensimmäisen, kenties vielä toisenkin polven agraarisuomalaiset.
Valtiovalta ei huomioi Helsingin ja Helsingin seudun erityisluonnetta elinkeino-, kulttuuri - ja tiede-elämän veturina ja sosiaalisten ongelmien jäteämpärinä. Entäs tyhjiksi jäävät hienot ja kalliit kämpät esim Kaivarissa? Mummot kuolee (kaurapuuron yliannostus voisi olla hilpeä diagnoosi kuolinsyyksi, ripuloi itsensä hengiltä) ja perikunnilla ei ole varaa lunastaa niitä kämppiä, kukaan ei enää osta niin isoja, pienistä asunnoista taas on pulaa, mutta niiden neliöhinta on mahdoton, ja ökyt siirtyvät Kauniaisiin veroprossan perässä. Asunnon myynnistä saadulla hädin tuskin pystyy perintöveron kattamaan. Sitten meillä on vielä niitä, jotka omistavat asuntoja ”sijoitusmielessä”. Heitä varten tulisi säätää asunnon tyhjänä pitämisestä niin huomattava haittavero, että se käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Tässä olisikin valtion pohjattomaan rahakirstuun uusi oivallinen vero. Esimerkiksi Linnankoskenkadulla oli asunto tyhjänä ainakin neljättä vuotta. Varmasti olisi kelvannut monelle. Kertoo jotakin siitä talouden tilasta missä ollaan, että toimisto- ja liiketilat jäävät tyhjiksi. Viime laman aikana tyhjiin liikehuoneistoihin tuli yleensä kirpputori, ja jonkin aikaa esimerkiksi Tennispalatsi oli yhtä suurta kirpputoria, samaten Myyrmäen vanha kunnon Isomyyri kuoli kannattamattomana pystyyn, kun keskelle pahinta lamaa oli pakko rakentaa nurkalle vielä isompi ja komeampi Megamyyri. 90 -luvusta jäikin elämään yksi merkittävä kulttuurimuoto, kirpputorit, jotka nekin ovat oivallinen kulttuurimonumentti, elävä muistuma kaupunkisuunnittelun pitkäjänteisyyden täydellisestä puuttumisesta.
Asunnon tyhjänä pitämiseen pitäisi säätää niin huomattava haittavero, joka käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Helsingissä on asuntoja, mutta ne ovat tyhjillään; kun tyhjät asunnot saataisiin kiertoon, vähenisi tarve täyttää tätä Helsinkimme niemeä huomattavastikin. Kun asuin Linnankoskenkadulla, ensimmäisessä kerroksessa oli asunto tyhjänä koko sen ajan (3 vuotta 8 kuukautta) kun siellä asuin. Samaten täällä on ylitarjontaa isoista ja alitarjontaa pienistä asunnoista.
Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Ja koska näin, köyhyyskin on osittain suhteellinen kategoria (tavoitellun elintason saavuttamattomuus) ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena. Helsingissä kaikki muu merkittävä on pohjois-Suomea halvempaa, paitsi siirtyminen paikasta toiseen. Mun mielestäni autoveron pitäisi olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähänkin on olemassa paikannusjärjestelmät), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Lisätään vielä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim 2-4 tyyppiä kyydissä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti