Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

30.12.2008

Jäähyväiset Keskuspuistolle Kuninkaantammessa

Muutan ensi maanantaina, 5.1. kahdeksi vuodeksi Osloon. Kun palaan, näitä metsiä ei enää ole. Tilalle tulee Kuninkaantammen asuinalue, jossa on kaksi positiivista asiaa. Ensinnäkin, vedenpuhdistamon lampi saadaan yleiseen virkistyskäyttöön, Helsingin ainoaksi "järveksi". Toiseksi, jokamiehenoikeuteen kuuluvan alueen pinta-ala kasvaa. Muuta positiivista suunnitelmissa ei sitten luonnon kannalta olekaan.

Kuninkaantammen alta jäävät nämäkin muurahaiset kodittomiksi.

Tämäkin osa on Keskuspuistoa.

Tämäkin osa tätäkin osaa on osa Keskuspuistoa.

Polku osoittaa juuri tämän osan Kes - eikun Kuninkaantammea olevan suosittua sienimetsää ja koiranulkoilutusmaastoa. Eipä ole kauaa enää.

Suosittu yhdysulkoilutie Vakkatieltä "Linjalle". Vasen - pohjoisempi - puoli menetetään, oikea, jo nytkin Perhekunnantien alueen väliin kaistaleeksi puristunut alue säilynee.

Tämä maisema EI ole Keskuspuistoa, vaikka moni luuleekin niin. Ei, se on Kuninkaantammea, kohta asuintalojen takapihaa.

Ulkoilupolku, joka vie Vakkatieltä "Linjalle". Kumpi puoli polusta kuuluu Keskuspuistoon ja kumpi uhrataan?

Näkymä "Linjalta" pohjoiseen. Tästä alkaa Kuninkaantammen suunnittelualue ja tästä itään loppuu virallinen Keskuspuisto. Polun oikea puoli siis on Keskuspuistoa, vasen ei.

Näkymä "Linjalta" koilliseen. Edessä näkyvä maisema kelpaa Kaupunkisuunnitteluvirastonkin mukaan jatkossakin Keskuspuistoksi.

Tästä Kuninkaantammentieltä alkaa nyt suosittu ulkoilureitti, jonka toinen pää on tulevan Jokeri II-tunnelin toisen ulostuloaukon tietämillä.

Näin jylhiä ovat Kuninkaantammen metsät nykyisessä hoitamattomuudessaan.

Tähän tulee taloja.

Tästä tulee lähtemään Jokeri II-linjan joukkoliikennetunnelin läntinen pää.

28.12.2008

Musiikillisia kirjavalioita pappien tapaan

Barcelonan olympialaisten 1992 avajaiset aloittivat uuden aikakauden musiikissa. Nk. klassisesta musiikista tuli populaaria ja myyntikelpoista. Kertaluonteisena ilmiönä Pavarotti, Domingo ja Carreras – nämä oman alansa kolme ehdotonta ja sellaisina markkinoitua huippua – oli riemastuttava ja viihdyttävä. Valitettavasti he tulivat aloittaneeksi myös klassisen musiikin rämettämisen, kompromettoinnin, jauhamisen ja paketoinnin helpommin ”lähestyttävään” muotoon, eräänlaisiksi kirjavalioiksi. Tai ainakin rohkaisivat myöhempien aikojen vähemmän pyhiä.

Jos joku ei tunne käsitettä Kirjavaliot, niin kyse on Valitut Palat-aikakauslehden toimittamasta sarjasta, jossa kaunokirjallisuutta on lyhennetty seuraavaan tapaan: "Raskolnikov tappoi, katui ja tunnusti" (oma kirjavalioittamiseni Fedor Dostojevskin teoksesta "Rikos ja rangaistus")

Uusin tuote on kolme irlantilaista pappia, jotka vesittävät tunnettuja kuoro- ja solistisia sävellyksiä paketoituna nimellä The Priests. Vesittäessään musiikkia viihdepuurovelliksi, the Priests sortuu suurimpaan syntiin, jota musiikille voi tehdä. Ei, se synti ei ole kaupallisuus vaan musiikin aidon luonteen ja merkityksen kiertäminen, väistäminen ja vääristäminen.

Priests esittää yksinlauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla, ja kuorolauluja kuoron ja orkesterin säestyksellä, kolmella solistilla. Ei ihme, että alkaa maistua puulta, kun on ruokalista aika yksitoikkoinen.

Yleensä musiikkia päästetään levyttämään vain ammattilaiset. Papit eivät toki syyllisty väärinlaulamiseen, ja heillä on kuorotaustaa, mutta he ovat amatöörejä. Kuuntelen vastedeskin mieluiten Adamin joululaulun Jussi Björlingin esittämänä.

25.12.2008

Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!

Nyt jouluna moni saa lahjaksi paljon sellaista tavaraa, jota ei tosiasiallisesti tarvitse. Ja vaikka tarvitsisikin, sellaista ei olisi tarvinnut valmistaa.

Kuluttaminen ja luonnonvarojen säästäminen ovat väistämättä ristiriidassa. Tunnen miehen, jonka piti ostaa aina uusi BMW kun sellainen ilmestyy; usein autoissa uutta on vain etusäleikön muotoilu.

Nykyään yhä useammin tuotteet täsmäsuunnitellaan ainoastaan yhtä käyttöä varten. Esimerkiksi nykyisistä legopakkauksista voi tehdä vain sen ja sen mallisen ritarilinnan tai sen ja sen sarjakuvaukkelin avaruusaluksen. Kapteeni Marvelia ei kuitenkaan voi valitettavasti muuntaa Teräsmieheksi.

Halusin itse joululahjaksi sähköhammasharjan. Kaapissani on vanha Playstation kakkonen, jota ei kuitenkaan voi muuttaa sähköhammasharjaksi. Säästäisi sekä tuotantovälineitä että kierrätystarpeita, jos tavarat olisi mahdollista "päivittää"; nythän esimerkiksi kotitietokoneet suunnitellaan siten, että ne ovat jo noin kahdessa vuodessa ongelmajätteitä. Valitettavasti Pleikkari kakkosta ei voi apgreidata pleikkari kolmoseksi.

22.12.2008

Kohti tupakatonta Suomea!


Suomesta on tarkoitus tehdä vuoteen 2040 mennessä tupakaton maa, jossa tupakkatuotteiden myynti olisi kokonaan kiellettyä. Ehdotus on kannatettava; se ei vain ole riittävä, vaan pitäisi tavoitella kokonaan tupakkavapaata maailmaa. Sitä odotellessa, tehdään ensin tupakasta huonommin saatavaa ja tupakoinnista vähemmän houkuttelevaa ja mageeta.

Tupakkatuotteet tulee siis piilottaa tiskin alle, jotta niitä osaa kysyä ainoastaan sellainen, joka jo tietää että niitä on olemassa; siis henkilö, joka on jo liannut keuhkonsa ja aivonsa. Lisäksi tupakointi tulee kieltää kaikilla julkisilla paikoilla, paitsi kodeissa, joiden kaikki ilmanvaihtohormit tulee peittää, jotta tupakoitsija mahdollisine perheineen tukehtuisi omassa kaasukammiossaan.

Tupakointi aloitetaan pitkälti sosiaalisten mallien takia. Kaverit polttavat, tai sitten esikuvat. Koska kaveruussuhteita ei voi kriminalisoida, kriminalisoidaan sitten kaikki sellainen populaarikulttuuri, joka antaa epäilyttäviä vaikutteita. Kielletään Keith Richards (ja koko Rolling Stones), Hurriganes, Lauren Bacall ja kaikki filmit, joissa on Humphrey Bogart; samaten kiellettäköön Sergio Leonen italowesternit. Itse asiassa, kaikki ennen 1960-lukua tehdyt Hollywood-elokuvat on varminta kieltää, tai ainakin helpointa.

Valitettavasti populaarikulttuurin kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Meidän on kajottava myös korkeakulttuuriin, politiikkaan ja jopa - urheiluun. Juice Leskisen ja Jari Tervon tuotannot tulee julistaa kielletyiksi, samaten Sibeliuksen. Che Guevara, Fidel Castro, Stalin, Mao ja Winston Churchill ansaitsevat maineenmustauksen keuhkojenmustauksen lisäksi. Kaikki korkeushyppy- ja seiväshyppytilastot menevät uusiksi, samaten kaikki Brasilian vuoden 1994 maailmanmestarijoukkuetta aikaisemmat miehistöt on syytä hylätä jälkikäteisesti.

18.12.2008

Metsän jouluhiljentyminen Keskuspuistossa 23.12. klo 18-19


Metsän jouluhiljentyminen Keskuspuistossa 23.12. kello 18-19 Urheilukadun päässä Lääkärinkadun kulmassa.

Järjestäjinä vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ja Meilahden seurakunta. Kirkkoherra Hannu Ronimus puhuu. Lisäksi katsaus uhatun metsän nykytilanteeseen. Kuoro- ja yhteislaulua, mehua ja pipareita. Myös joulupukki piipahtaa.

Vapaa pääsy.

Lisätietoja
Jussi Vapaasalo,
040-966 5101

16.12.2008

Musiikin kosmetiikkaa



Juttu on julkaistu alunperin HOAS -asukkaan numerossa 1/99, ja sen saa luettavampaan muotoon klikkaamalla kuvia.

15.12.2008

Uhrautuvia madonnoita ja uraohjuksia



Kuva: Arend Oudman

Allaoleva kirjoitus julkaistiin lyhennettynä Hesarin mielipideosastolla lauantaina 13.12.

Kokoomuslainen opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti eilen yllättäen eroavansa ministerin tehtävistään; syyksi hän ilmoitti sen, että hän haluaa antaa enemmän aikaa perheelleen.

Ymmärrän Saria oikein hyvin. Jos pieni napoleonkompleksista kärsivä kuntavaaliehdokaskin voi tuntea ajoittaista huonoa omatuntoa ajankäytöstään, miten sitten onkaan sellaisen henkilön laita, joka on kansanedustaja ja ministeri? Jos mieskuntavaaliehdokkaankin kunto on rapistunut siksi, että hänellä on ollut vaikeuksia ehtiä hoitamaan kuntoaan yhteisiltä asioilta, miten sitten mahtaakaan olla miesministereiden laita, joista ainakin kaksi raportoidusti harrastaa maratonjuoksua?

Eilisiltaisessa tv-uutisten haastattelussa kysyttiin Sarkomaan seuraajaksi valittavalta Henna Virkkuselta, miten työn ja perheen yhdistäminen tulee käymään. Tätä kysymystä ei koskaan esitetä miehille. Oletetaan vain, että jokaisen miesministerin takana on uhrautuva nainen, joka hoitaa kodin, miehen keskittyessä tärkeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, aivan kuten antiikin Kreikassakin, jossa yhteiskunnallinen vaikuttaminen kuului vapaille miehille, mutta ei kenellekään muulle.

Tämän aamun Hesari jatkoi samaa sukupuolittamista. Sekä väistyvästä että tulevasta opetusministeristä oli esitetty faktaboksi, jossa oltiin nostettu heidän lapsiensa ikä ja lukumäärä ammatillisia ansioita tärkeämmäksi. Kysymys toimittajille: kuinka monta lasta on Jyrki Kataisella, Aleksander Stubbilla tai Stefan Wallinilla?
Kuntavaalien alla Gloriassa pidettiin kuntavaalipaneeli, jossa muun muassa koululaiset ja kotiäiti (miksi koti-isä?) saivat esittää kysymyksiä poliitikoille. Koululaisia kyselytyttänyt toimittaja (nainen!) haastatteli ainoastaan poikia, tyttöjen toimiessa silkkoina koristeina.

Jos naiset itse ovat valmiita näin innokkaasti uusintamaan perinteistä sukupuolittunutta työnjakoa, jossa työ ja oikeastaan kaikki kodin ulkopuolinen sfääri itsestäänselvästi on miesten maailmaa, naisten maailman rajoittuessa neljän seinän sisälle ja hiekkalaatikolle, heidän on aivan turha valittaa epäoikeudenmukaisesta ja epätasa-arvoisesta kohtelusta yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Solidaarisuutta, siskot! Vaikka meikki olisikin suorassa ja tukka huoliteltu, on syytä vilkaista peiliin!

13.12.2008

Orkesterikulttuuria New Yorkissa

Tänään, 13.12 on tullut kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun hollantilainen kapellimestari Willem Mengelberg tuli tehneeksi uraauurtavaa levytyksensä Richard Straussin orgaanisesta orkesterispektaakkelista, Ein Heldenlebenistä. Ehdottoman epämuodikas kappale, joka omistettiin Mengelbergille, kuulostaa tässä 80 vuotta vanhassa levytyksessä uskomattoman autoritaariselta. Levytys on oman aikansa huippua; äänitystekniikka on – tietyin varauksin toki – niin hyvä, että siitä saa käsityksen, että 20-30 –luvun New Yorkin filharmonikot olivat kenties yksi kaikkien aikojen parhaita orkestereista. Heldenleben on oikeastaan orkesterikonsertto, joka tarjoaa orkesterin solisteille – kuten viulisti Scipione Guidille ja käyrätorvisolisti Bruno Jaenickelle – mahdollisuuden loistaa. Ja loistavia solistit ovatkin; orkesterissa kuulee vielä muistumia 1800-luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttavat ääneltä toiselle staccaton sijaan, jossa äänenkorkeuden vaihtelu tapahtuu ikään kuin veitsellä leikaten.

Samanaikaisesti Mengelbergin kanssa vetovastuun New Yorkin filharmonikoista jakoi italialaissyntyinen legenda Arturo Toscanini. Nykyaikaisen epäromanttisen tulkintataiteen referenssi, staccatotyylin ilmentymä Toscanini kavahti portamentoa, väittäen että hänen poissaollessaan Mengelberg pilasi ”hänen” orkesterinsa. Oli miten oli, kolmelle cd:lle koottu RCA:n paketti Toscaninin levytyksistä New Yorkin filharmonikkojen kanssa vuosilta 1926-1936 esittelee aikansa orkesteritaidetta parhaimmillaan; nämä levytykset ovat myös Toscaninin edustavimpia. Erityisesti Haydnin 101. sinfonian ”Kellon” levytys on esikuva siitä, miten Haydnia kuuluu soittaa. Haydn on kineettistä, rytmikästä, värikästä ja jatkuvaa keksintöä täynnä olevaa musiikkia, jolle hämmästyttävän notkea jättiorkesteri ja Toscaninin uskomattoman tarkka ja täsmällinen rytminkäsittely tekee täydellisesti oikeutta. Täysin hän ei ole onnistunut parantamaan orkesteria Mengelberg-taudista portamentoineen, onneksi. Myös Toscaninin Verdi, Rossini ja Mozart ovat esikuvallisia; Beethovenin 7.sinfonia ja Wagnerin Siegfried-idylli toimivat hienosti, ilman romanttista paisutteluakin; Beethoven on toiminnallista ja energistä mutta täyteläistä ja Wagner tunnelmallista. Toscaninin levytys Brahmsin Haydn-muunnelmista lienee vertaansa vailla.

Edellämainitut levytykset ovat oman aikansa parhaita orkesterilevytyksiä, todistaen sen, että orkesterikulttuuri ei ole mihinkään noussut. Se oli saavuttanut huippunsa jo 20-30 –lukujen New Yorkissa. Mengelbergin ja Toscaninin levytyksien vertaaminen todistaa myös sen, että maksimaalisen vakuuttaviin tuloksiin voi päästä täysin vastakkaisista lähtökohdasta; sekä äärimmäisiä vapauksia ottavat, teoksen henkeä tavoittelevat, sävellyksiin säveltäjän luovuudella suhtautuvat romantikot ja partituurin kirjainta noudattavat puritaanit ovat oikeassa. Mengelbergiä ja Toscaninia yhdistää kuitenkin yksi tärkeä asia: molemmat ottivat musiikin äärimmäisen vakavasti, onnistuen vakuuttamaan orkesterinsa siitä, että musiikki on oikeastaan kaikki kaikessa, ja muusikot soittivatkin kuin heidän henkensä olisi kyseessä.

12.12.2008

Wau, arkkitehtuuria!

Kaupunkisuunnittelulautakunta päästi eilen syntymään tutuin 5-4 –numeroin päätöksen, jossa Katajanokan ranta luovutetaan norjalaiselle grynderille kehitettäväksi hotelliksi. Päätöstä on jo etukäteen puolusteltu sillä, että kaupunki on elävä, ja että uudenlaiselle, rohkeallekin arkkitehtuurille tulee antaa mahdollisuus myös kaupungin paraatipaikalla. Tällaista arkkitehtuuria tavataan kutsua Wau-arkkitehtuuriksi.

Wau-arkkitehtuuriksi kutsutaan sellaista rakentamista, joka erottuu ympäristöstään, muodostaen kontrastoivuudellaan monumentaalisen maamerkin. Wau-arkkitehtuurille voi olla paikkansa, merenrannassakin. Oslon uudesta oopperatalosta tuli jo ennen avajaisiaan (2007) alueen maamerkki; samaten Sydney tunnetaan oopperatalostaan.

Uskon, että sen pahemmin minä kuin moni muukaan ei vastusta sinänsä uusiorakennuksia, eikä kaupunkikuvan muuttumistakaan mitenkään dogmaattisesti. Oslossa uusiorakennus onnistui piristämään rantaviivaa, koska se oli aikaisemmin niin jäsentymätön. Täällä uusiorakennuksen kunniaksi olisi sanottava ainakin yksi ansio: se peittäisi alleen Aallon Enso-Shlectzeitin sokeripalan. Paras ratkaisu kuitenkin olisi - jos Skatalle hotellia halutaan - purkaa Enso pala palalta, siirtää se Espoon uudeksi kaupungintaloksi ja rakentaa tilalle se kaunis talo, joka Skattaa komisti 60-luvulle asti ja tehdä siitä hotelli.

Hotelleja rakennetaan Helsinkiin koko ajan lisää, ja ilmeisesti niille on edelleenkin tarvetta. Nyt kuitenkin on kyse Suomen kansallismaisemasta, Itämeren tyttäreksi mainostetun Helsingin käyntikortista. Skatan rannan ja Kauppatorin yhtenäisen klassisistisen näkymä pirstominen poistaa oikeutuksen kutsua kaupunkiamme Pohjolan Venetsiaksi.

Merenrannalle voi kyllä kokeilla uudenlaistakin arkkitehtuuria. Hotellille mahdollisia paikkoja voisi löytyä Hernesaaresta, Jätkäsaaresta tai Kalasatamasta.
Tämähän ei olisi aivan ensimmäinen kerta kun Helsingin kaupunkisuunnittelijoiden kädet ovat voimakkaampien, näkymättömien käsien sitomat. Aikaisemmat, hyvin tunnetut vastaavat tapaukset ovat tunnetusti johtuneet siitä, että toisena, voimakkaampana osapuolena on ollut valtio; nyt ehdot sanelevat markkinat.

Skatta on sikäli edustava tapaus, että kyse ei ole vain rakennetun ympäristön arvoista ja maisema-arvoista, vaan siitä, millä hinnalla julkista maisemaa voi myydä yksityisille yrittäjille.

Oletan, että hotellin rakennusoikeus tullaan myymään tai maankäyttöoikeus vuokraamaan hyvin kalliilla. Lienee turhaa puhua maisemakulttuurista tai kulttuurihistoriallisten arvojen kunnioittamisesta yhtään mitään, jos tällaisia päätöksiä annetaan syntyä.

11.12.2008

Suuri vihreä mies puoluejohtoon!


Vihreät valitsevat uuden puheenjohtajansa Tarja Cronbergin tilalle jäsenäänestyksessä. Tähän mennessä ehdolle Cronbergin seuraajaksi on ilmoittautunut yksi nimi; helsinkiläinen kansanedustaja, eduskuntaryhmänpuheenjohtaja Anni Sinnemäki.

Vaaleista ei kuitenkaan voida puhua, jos ei ole, mistä valita. Anni tarvitseekin vaaliin vastaehdokkaita tai ainakin sparraajia.

Anni Sinnemäki on korkeakoulutettu, kolmekymppinen punavihertävä helsinkiläisnainen. Hän on Vihreiden kannattajien enemmistön ruumiillistuma, sopien sikäli erinomaisesti puolueemme puheenjohtajaksi. Jos kuitenkin haluamme tosissamme tavoitella uusia aluevaltauksia, laajentaa kannattajajoukkoamme, meidän tulisi kokeilla jotakin ihan muuta.

Vihreät tarvitsevat lisää kannatusta suurten kaupunkien ulkopuolelta ja lisää mieskannattajia, voidakseen todella uskottavasti pyrkiä suureksi puolueeksi. Näin ollen tarvitsemmekin siis julkiseksi keulakuvaksi joko miehen tai perinteisen kannatuskeskuksien ulkopuolelta tulevan henkilön ja kenties teknis-taloudellisesti suuntautuneen tai ainakin teknis-taloudellisesti suuntautuneisiin henkilöihin vetoavan henkilön, miksei sellaisen henkilön, joka täyttäisi kaikki edellämainitut kriteerit. Kenties arvoliberalismimme voisi täydentyä annoksella markkinaliberalismia?

Poliittiseen keskustaan on toki jo ennestäänkin tunkua. Demareiden lipposlais-tanneristien - jotka jättävät toverille - lisäksi sinne ovat julistautumassa Suuri Suomalainen Liberaalipuolue Keskusta ja vastuullista talkoohenkeä edustava kokoomuslaisuus, jossa kaverille jätetään vähän enemmän. Vihreät erottuvat muista puolueista siinä, että ymmärrämme jättää kaverin sijasta jälkipolville vähän enemmän.

Toveri Jukka Jonninen väläytteli ansiokkaassa blogikirjoituksessaan (8.12, löytyy klikkaamalla otsikon linkkiä) sopivaksi mustaksi hevoseksi puheenjohtajaskabaan Vesa Hackia. Vesa kehittää työkseen kasvusysteemejä. En tiedä, mitä ne ovat, mutta jos puoluetta ajatellaan kasvamaan pyrkiväksi orgaaniseksi systeemiksi, silloin Vesa sopisi hyvin kehittämään puolueestamme sellainen toimija, joka saisi perille tärkeän viestin 2000-luvun miehille.

Miehet, teknologit ja yrittäjät: miksi kannattaa äänestää Vihreitä?

On kannattavaa säästää energiaa ja kehittää uusia teknologioita, sillä ne voivat tuoda uusia työpaikkoja niin tutkimuksen, tuotekehittelyn kuin tuotannonkin parissa. Vihreät ajavat politiikkaa, jossa säästetään energiaa ja satsataan koulutukseen; nyt laman aikana uusia työpaikkoja voisi syntyä nimenomaan uusilta aloilta, esimerkiksi kehittelemällä energianlähteitä ja tehokkaampia tuotantotapoja.

Vesa Hack on vihreä talous- ja arvoliberaali, jonka sosiaalisesta vastuuntunnosta on todisteena hänen järjestötoimintansa ja työskentelynsä nuorisotyöntekijänä. Vesa on kansainvälisesti suuntautunut, tehokas henkilö, joka osaa tarpeen tullen myös provosoida keskustelua. Hänestä tulisi erinomainen työministeri, koska hän ymmärtää sekä yksityisen, julkisen että kansalaisjärjestösektorin logiikan.

Vesan suositun blogin osoite on:
http://vesahack.blogit.uusisuomi.fi/

1.12.2008

Kaupunkisuunnittelu ristitulessa

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa keväällä 2004 kirjoitettuun luonnokseen, mikä selittää sen mahdolliset epäajantasaisuudet (joita on muuten aika vähän).

Kaupunkisuunnittelun sekavuudesta on tavattu syyttää sitä, että se on jätetty markkinavoimien armoille, mutta eivät kaupunginsuunnitteluviranomaiset ole sen määrätietoisempaan ja kokonaisvaltaisempaan pystyneet. 60-70 -luvuilla Helsingin kaupunkisuunnittelun käytäntöjä myllersi kehitysuskoinen ja hurmahenkinen kulttuurivallankumous, jolloin ainoata hyväksyttyä historiaa oli historiallinen materialismi, mistä surkuhupaisana, joskin jälkijättöisenä muistomerkkinä Helsingin katukuvaan on jäänyt Maailman rauha -patsas, jonka tuore Yleisradion toimitusjohtaja ystävineen kävi koristamassa nuorna vitsiniekkana.

Kun päästiin sitten 80- luvulle, kaupunkisuunnittelun kaikista epäkohdista: sekavuudesta, markkinavetoisuudesta, lyhytnäköisyydestä, kokonaisvaltaisuuden puutteesta, kaikesta oli syntipukkina “grynderi” (mitä sitten tarkoittaakin?), ainakin vielä ennen viime lamaa, jolloin rakentaminen pariksi vuodeksi miltei pysähtyi, ainakin pitkäjänteinen kaupunkisuunnittelu. Monet 80 -luvun suunnitelmista ovat jääneet kuitenkin elämään, ainakin visiotasolla, kuten esimerkiksi Marja-Vantaa ja länsimetro.

Loppujen lopuksi kaupunkisuunnittelun sekavuus ja tempoilevuus ovat tainneet koitua siunauksiksi, jos vaihtoehtoina olisivat olleet Suomen kansallisten palvottujen jumalarkkitehtien visiot, jotka olivat suurisuuntaisuudessaan ja ihmiselämälle vieraudessaan hirviömäisiä. Onneksi ei Eliel Saarisen suunnitelma 16 -kaistaisesta Kuningasavenuesta Töölönlahden päälle koskaan toteutunut; hänen elinaikanaan Suomessa ei ollut varaa toteuttaa suurisuuntaista suunnitelmaa tehdä Helsingistä metropolia. Ja jos hänen messiaanisen tehtävänsä jatkajan Alvar Aallon terassitorisuunnitelmat oltaisiin toteutettu, tämä olisi merkinnyt raskaimmassa muodossaan Töölönlahden rannan täyttämistä paraatirakennuksilla (mikä ajatus edelleenkin on helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun salarakas, jonka kanssa flirttaillaan) ja loppu oltaisiin katettu betonikannella, jolla olisi ollut perkeleellisen tuulista ja koleaa 9 kuukautta vuodesta. Siinä vaiheessa, kun Töölönlahden ranta on rakennettu täyteen ja Keskuspuisto on kaadettu, me helsinkiläiset menetämme parhaan iltakävelypaikkamme, ja parhaat lenkkimaastomme.

Kaupunkien uhanalaiset viheralueet ovat kaupunkimme keuhkoja, mutta myös ihmisten ja koirien elintärkeitä akkujenlatausalueita. Mitä mahtaa tapahtua kansanterveydelle jos ja kun vielä olemassaoleville viheralueille kaavoitetaan – oletetaanko että kaikki helsinkiläiset ajavat autoillaan Viikkiin tai Keskuspuistoon ulkoilemaan? Tämäpä se vasta onkin erinomaista kansanterveys -ja ympäristöpolitiikkaa. Helsinki on Suomen pääkaupunki, paitsi hyvässä, myös pahassa, ja tänne tullaan maakunnista töiden ja opiskelupaikkojen toivossa, epävarmojenkin, sellaistenkin joita vielä ei edes ole, ja tästä syystä nähdäänkin tarpeelliseksi muuttaa esimerkiksi Malmin kansainvälisestikin ainutlaatuiseksi arvioitu lentokenttä asuntoalueeksi. Tosin kulttuuriperintö on kuin terveys; sen arvon ymmärtää vasta silloin kun on saanut muistutuksen kaiken katoavaisuudesta, ja yleensä näiden ”ainutlaatuisten kulttuuriperintökohteiden” arvo ymmärretään vasta siinä vaiheessa kun niiden ylle nousee Kaupunkisuunnittelun musta pilvi. Silloin jo kaikki on myöhäistä, neitsyyttäkään ei voi saada takaisin kun sen on kerran menettänyt.

Liikenne ei kulje, kiitos sen, että kaupunkimme keskusta on jatkuvaa rakennus- ja tietyömaata ja kiitos toinen kaunis työmatka-autoilun. Esimerkiksi Munkkivuoresta on käytännössä ollut toivotonta tulla bussilla keskustaan jo ainakin 5 vuotta, sillä väli Kamppi-Rautatieasema voi kestää pahimmillaan vaikka 20 minuuttia. Ja kaikki tämä ilo siksi, että minkäänlaista kokonaisvaltaista näkemystä Helsingin keskustasuunnitelmasta ei olla koskaan saatu aikaiseksi eikä yksityisautoilusta ainakaan keskusta-alueella olla päästy eroon. Heti kun oltiin saatu aikaiseksi useita vuosia puuhailtu parkkiluola Elielinaukion alle (mitä nimeä ei kymmenisen vuotta sitten edes tunnettu), alettiinkin sitten rakentamaan uutta ns.matkakeskusta ja hotellia. Päämääristäkin voidaan olla montaa mieltä, keinoista vieläkin useampaa. Tämä hallitsematon kaaos siksi, ettei kaupunkiamme vaivauduta – tai osata - suunnitella edes hieman kokonaisvaltaisemmin kuin yksi pytinki kerrallaan. Kun kokonaissuunnitelman puutteeseen yhdistetään vielä esteettinen köyhyys, maisemien raiskaus, laadusta tinkiminen ja korjausten puuttuminen, tulos on nykyisen kaltainen kummallinen sekamelska.

Osuva paikallisen tason esimerkki siitä, että kaupunkisuunnittelusta ei oikeastaan vastaa kukaan, on erään alikulkutunnelin vaiheet viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Suunnilleen vuodesta -96 tai -97 Pitäjänmäentien alikulkusiltaa ollaan remontoitu, ja se oli pois käytöstä useita vuosia. Kun se loppujen lopuksi saatiin jälleen avattua jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön, heti alikulkutunnelin pohjoisen ulostuloaukon viereen alettiin rakentamaan toimistokolossia ja sen välittömään läheisyyteen toista alikulkutunnelia Vihdintien alitse. Molemmat päämäärät – turvallisuutta jalankulkijoille ja työpaikkoja ihmisille – ovat sinänsä kunnioitettavia, mutta kun kokonaisuudesta ei vastaa kukaan, nyt noin 200 metrin matka tästä ensimmäisestä alikulkutunnelista on ainakin toista vuotta lähes kulkukelvotonta pöpelikköä, kuin kuun maisemaa. Ja sitten joskus kun tämä noin 200 metrin pätkä saadaan ihmisille, koirille ja polkupyörille lopultakin kulkukelpoiseksi, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatessaan, että sitten aletaankin rakentaa kenties asuntoja heti sen toisen alikulkutunnelin suuaukon perään...eikä tätä sitten oltu tarkoitettu vinkiksi helsinkiläisten asuntopulaa huojentamaan.

Osoituksena kokonaisvaltaisen ja pitkäjänteisen kaupunkisuunnittelun puutteesta voidaan myös käyttää uusien asuinalueiden suunnittelua. Yleensä rakennettaessa uusia asuinalueita ajatuksena on saada mahdollisimman monta kerrosneliömetriä pystytettyä mahdollisimman lyhyessä ajassa, rakentamisen laadusta, viihtyvyydestä, liikenteestä ja palveluista viis. Jätkäsaaren rakentaminen asuinalueeksi (minkä mahdollisti Vuosaaren satamahanke) merkitsee 20 000-30 000 ihmisen ahtamista pienelle ja kapealle niemelle; ei tarvitse olla hääppöinenkään ennustaja laskeakseen, mitä se tekee jo nyt ylikuormittuneen Vironniemen autoliikenteelle. Mechelininkatu ainakin varmasti muuttuu nykyistäkin pahemmaksi tukoksi. Näin käy, vaikka Jätkäsaareen rakennettaisiin metro ja raitiokiskot, joiden pitäisi olla valmiina jo siinä vaiheessa kun niemekkeeseen muuttavat ensimmäiset asukkaat. Infrastruktuurin pitäisi aina kulkea hieman etuajassa asukkaisiin verrattuna, mitä seikkaa ei yleensä uusien, keskelle ei-mitään-pykättyjen lähiöiden suunnittelussa ole huomioitu. Esimerkiksi Vantaalle rakennettu, arkkitehtonisesti ylistetty Kartanonkoski on toden teolla vasta jälkikäteen oikeuttanut Tammiston automarketisoitumisen, mikä suuntaus on lähtöisin sieltä jostakin. Eihän noihin isojakoihin ja bauhausseihin pysty edes menemään ilman autoja. Ja muita palveluita tällä alueella ei todellakaan ollut siinä vaiheessa kun jo ensimmäiset asukkaat (pääosin nuorehkot perheet) olivat jo saaneet avaimet käteen.

Helsingin uusiorakentaminen pitäisikin lopettaa kokonaan. Nyt tyhjinä olevat muun asutuksen keskellä sijaitsevat tontit ja sitten ehkä varastoalueet saisi rakentaa loppuun, ei muuta. Asuntopula pääkaupunkiseudulla pitäisi hoitaa pikakaavoittamalla tyhjiksi jääneitä julkisia rakennuksia ja verotuksellisin keinoin, pakottamalla vuokraamaan tyhjiä omistusasuntoja. Ei meidän helsinkiläisten asia ole asuttaa muualta maasta tulevia ihmisiä. Jos haluavat muuttaa tänne, omahan on asiansa. Voisivat jäädä sinne matkan varrelle, esimerkiksi Vantaalle, tai aina Tuusulaan tai kenties Nurmijärvelle saakka, sillä jopa valtioneuvostossa on tunnustettu, että siellä sijaitsee suomalaisen norminmukaisen onnen mukainen paratiisi. Kuitenkin kaihoovat takaisin sen kun ehtivät, saastuttavat maata kun pöristelevät maanteitä mökeille ja kotikonnuille joka viikonloppu, ensimmäisen, kenties vielä toisenkin polven agraarisuomalaiset.

Valtiovalta ei huomioi Helsingin ja Helsingin seudun erityisluonnetta elinkeino-, kulttuuri - ja tiede-elämän veturina ja sosiaalisten ongelmien jäteämpärinä. Entäs tyhjiksi jäävät hienot ja kalliit kämpät esim Kaivarissa? Mummot kuolee (kaurapuuron yliannostus voisi olla hilpeä diagnoosi kuolinsyyksi, ripuloi itsensä hengiltä) ja perikunnilla ei ole varaa lunastaa niitä kämppiä, kukaan ei enää osta niin isoja, pienistä asunnoista taas on pulaa, mutta niiden neliöhinta on mahdoton, ja ökyt siirtyvät Kauniaisiin veroprossan perässä. Asunnon myynnistä saadulla hädin tuskin pystyy perintöveron kattamaan. Sitten meillä on vielä niitä, jotka omistavat asuntoja ”sijoitusmielessä”. Heitä varten tulisi säätää asunnon tyhjänä pitämisestä niin huomattava haittavero, että se käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Tässä olisikin valtion pohjattomaan rahakirstuun uusi oivallinen vero. Esimerkiksi Linnankoskenkadulla oli asunto tyhjänä ainakin neljättä vuotta. Varmasti olisi kelvannut monelle. Kertoo jotakin siitä talouden tilasta missä ollaan, että toimisto- ja liiketilat jäävät tyhjiksi. Viime laman aikana tyhjiin liikehuoneistoihin tuli yleensä kirpputori, ja jonkin aikaa esimerkiksi Tennispalatsi oli yhtä suurta kirpputoria, samaten Myyrmäen vanha kunnon Isomyyri kuoli kannattamattomana pystyyn, kun keskelle pahinta lamaa oli pakko rakentaa nurkalle vielä isompi ja komeampi Megamyyri. 90 -luvusta jäikin elämään yksi merkittävä kulttuurimuoto, kirpputorit, jotka nekin ovat oivallinen kulttuurimonumentti, elävä muistuma kaupunkisuunnittelun pitkäjänteisyyden täydellisestä puuttumisesta.

Asunnon tyhjänä pitämiseen pitäisi säätää niin huomattava haittavero, joka käytännössä pakottaisi omistamansa asunnon vuokraamiseen tai myymiseen. Helsingissä on asuntoja, mutta ne ovat tyhjillään; kun tyhjät asunnot saataisiin kiertoon, vähenisi tarve täyttää tätä Helsinkimme niemeä huomattavastikin. Kun asuin Linnankoskenkadulla, ensimmäisessä kerroksessa oli asunto tyhjänä koko sen ajan (3 vuotta 8 kuukautta) kun siellä asuin. Samaten täällä on ylitarjontaa isoista ja alitarjontaa pienistä asunnoista.

Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Ja koska näin, köyhyyskin on osittain suhteellinen kategoria (tavoitellun elintason saavuttamattomuus) ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena. Helsingissä kaikki muu merkittävä on pohjois-Suomea halvempaa, paitsi siirtyminen paikasta toiseen. Mun mielestäni autoveron pitäisi olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähänkin on olemassa paikannusjärjestelmät), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Lisätään vielä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim 2-4 tyyppiä kyydissä).