Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamaani luonnokseen.
Helsingin keskustasuunnittelu on ikuinen, päättymätön projekti; kaupunki elää. Vuonna -79 tai -80 Hesarissa esiteltiin Saarisen ja Aallon klassisia suunnitelmia, sitten silloisten, ja vielä nykyistenkin kaupunkisuunnitteluvaikuttajien (Mikael Sundman etc) visioita. Yllättävän ajankohtaisia useimmat näistä 25 vuoden takaisista ongelmanmuotoiluista ovat edelleenkin, ja useimmat edelleenkin jääneet visiointitasolle. Ja sitten kaupunki upotti huomattavan rahasumman kansainväliseen arkkitehtikilpailuun keskustasuunnitelmasta 80 -luvun loppupuolella. Kilpailu sai kansainvälistäkin huomiota ja osallistujia, ja suunnittelun pohjaksi valittiin kompromissi kahdesta parhaasta ehdotuksesta, joiden pohjalta ei ymmärtääkseni ole tehty mitään. Olisi varmasti valaisevaa haastatella Pekka Korpista, joka on ollut ylin kaupunkisuunnittelusta vastaava virkamies jo vuosikymmenten ajan (toim.huom. oli, kunnes hänet vaihdettiin Hannu Penttilään).
Itse asiassa aloin kiinnostumaan kaupungistamme toden teolla 8-9 -vuotiaana, kun tuli selväksi, että asun äitini kanssa ns. jatkoajalla isäni työsuhdeasunnossa Vuorimiehenkadulla. Muutimme sitten Kannelmäkeen 2.7.1980, ja edeltävänä keväänä kävelin melkein koko keskustan läpi, Kallioon ja Meilahteen saakka, ikäänkuin taltioidakseni kaupunkini omaan liikemuistiini, siltä varalta jos se vaikka häviäisi, tai ainakin subjektiivisena elinympäristönäni se olikin häviävä, sillä ei 9 -vuotias ihan samalla tavalla uskalla eikä näe syytä liikkua lähiöstä keskustaan kuin isompana. Halusin tuntea ja muistaa kaupunkini, ja näistä kävelyistä vien muiston mukanani hautaan asti. Siihen asti kaupunkini oli loppunut suunnilleen Eläinmuseon kohdille, ja ehdoton ulkoreuna oli idässä Hakaniemen torin kohdalla ja lännessä Olympiastadionin tietämillä. Rakastan kaupunkiani; olen enemmän helsinkiläinen kuin suomalainen. Meren ja kalan tuoksu ja lokkien kirkuna Kauppatorilla, jäätelö Kaivopuistossa, auringon lämmittämät kadut Eirassa, divarit Viiskulmassa, joihin usein karkasin yliopiston ranskantunneilta... maailma on oikeastaan aika ihana paikka, aamukasteen tuoksu, auringonnousu ja linnunlaulu ovat kaikkialla samat ja kaikille yhteisiä, kaikesta huolimatta, mutta riippumatta siitä, kenen kanssa olen, mitä teen ja missä vietän tämän minulle suodun aikani, haluaisin silti sitten joskus kun ummistan silmäni, kuolla Helsingissä. Rakastan Helsinkiä, Vallilan puutaloja, musiikkia, kissoja, merta, metsää ja ystäviäni. Samoin rakastan kevättä, koska silloin kaikki herää henkiin, ikäänkuin elämä saisi uuden mahdollisuuden alkaa alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti