Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.

11.9.2007

Viheralueiden arvottaminen vaikeaa



Kuva: Inge Martonen

Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla tiistaina 11.9.2007

Kaupunkisuunnittelun pahin vihollinen, tonttipula on viime aikoina taas nostanut päätään. Yhdeksi keinoksi lievittämiseen on ehdotettu viheralueiden arvottamista; mitkä viheralueet koetaan niin ehdottoman pyhiksi, ettei niihin saa kajota ja mitkä viheralueet taas voisivat olla mahdollista tonttireserviä, ainakin jos niille suunnitellut kaavoitushankkeet brändätään houkuttelevasti.

Kuitenkaan esimerkiksi Keskuspuiston eteläosaan Laaksoon suunnitellusta kerrostaloalueesta ei saada kuntalaisten silmissä hyväksyttävää edes kutsumalla rakennuksia kaupunkivilloiksi.

Viheralueiden arvottamista ei nähtävästi olla mietitty aivan loppuun saakka, sillä siihen liittyy monia ongelmia. Kuka arvottaa eri viheralueita ja miten?

Mahdollisessa neuvoa-antavassa kunnallisessa kansanäänestyksessä keskeisellä paikalla oleva tunnettu viheralue (esimerkiksi Keskuspuisto) olisi vahvoilla, kun taas syrjäinen mutta paikallisesti tärkeä metsä saattaisi jäädä rakennusmaareserviksi.

Voisiko jokainen antaa yhden äänen tärkeimmäksi pitämälleen viheralueelle, vai voisiko puoltoäänen antaa kaikille tärkeiksi katsomilleen viheralueille?

Jotta tällainen "vaali" olisi edes teoriassa mahdollinen, viheralueet pitäisi nimetä ja luetella yksiselitteisesti ja tyhjentävästi, jotta tiedetään, mistä äänestetään. Esimerkiksi Keskuspuisto tarkoittaa yhdelle Töölönlahden rantaa, toiselle Laaksoa, kolmannelle Maunulaa, neljännelle Pirkkolaa, viidennelle Paloheinää, kuudennelle Haltialaa ja seitsemännelle Vantaanjoen rantaa, vaikka osa näistä ei edes ole virallista Keskuspuistoa vaan Helsinkipuistoa ja osa taas hallitsevan tulkinnan mukaisesti ei ole puistoa ensinkään. Äänestyspaikoilla tulisikin olla esillä kartta, johon uhatut viheralueet olisi rajattu ja nimetty.

Jos taas Helsinki jaettaisiin vaalialueisiin esimerkiksi suurpiirien mukaan, jolloin voisi äänestää vain oman lähialueensa metsiä, tällöin lähtökohtana tulisi olla alueellinen viheraluetasapaino.

Vaali toimisi pudotuspelinä; jäljelle jäisi sama määrä viheralueita tai suhteellisesti sama pinta-ala viheralueita per suurpiiri. Jos vaali toteutettaisiin alueellisena, se olisi piiru kaupunginosademokratian suuntaan.

Toisaalta varsinkaan nuoret ihmiset eivät välttämättä samastu asuinalueeseensa, koska he muuttavat usein, tekevät työtään ja harrastavat oman asuinalueensa ulkopuolella. Toiseksi, välttämättä omaan kotiseutuun liittyvät asiatkaan ole kovinkaan tuttuja. On mahdollista elää koko ikänsä Herttoniemessä tietämättä, missä on Laajasalo.

Kolmanneksi, tällainen aluedemokratiamalli - joka ponnistaa samasta ideologiapohjasta kuin alkuperäinen itseriittoisten puutarhakaupunkien idea - siunaisi nimbyilyn, eli ihmisten ei olisi suotavaa eikä edes mahdollista ottaa millään tavalla kantaa muihin kuin oman elinmpäristönsä asioihin.

Michael Perukangas
puistotutkija ja -aktivisti
Oslo, Norja

Ei kommentteja: